Talvisota

Tuli Antti Tuurin Talvisota luettua. Aluksi iski jostakin mielen sopukoilta harhakuva, että tässä olisi Koskelasta eikä Hakalasta kyse, miten sattuikin että Väinö Linna tuli mieleen. Ehkä hänen tekstinsä sen verran kovasti tajuntaan piirtyi. Mutta Johannes Hakalan pojathan ne siellä, eritoten Martti, joka jotenkin sodasta selvisi hengissä mutta eipä ilman henkisiä vammoja, sen verran koviin paikoihin kirjan sivuilla joutui.

Tuurin tyypillinen kertoja-minä on käytössä nytkin, mutta ehkä jotenkin vaimeampana kuin muuten, tässä tarina - talvisota - vie mukanaan ja kertojalle jää kovin vähän tilaa esittää omiaan. Lyhyeltä kirja tuntui, mutta intensiiviseltä, kuin yksi ja sama kohtaus olisi jatkunut ja jatkunut ja jatkunut, lievennystä tarjoamatta.

Ihan samalla tavalla Talvisota ei ole valkokankaalta tajuntaan iskeytynyt kuin Tuntematon sotilas, joten kirjassa oli paljon enemmän uuden tuntua, ei juurikaan valmiiksi nähdyn oloista.

Hyvä kirja, tosin sotakirjallisuuden lajiin kahlittu, ei sen kummempi mutta ei sen huonompikaan, oikein kelpo näyte kirjoittajan kyvystä pureutua siihen mitä talvisodan puolustustaistelussa oikein tapahtuikaan.

Nyt on enää yksi Pohjanmaa-sarjan kirjoista lukematta, Ameriikan raitti. Se on seuraavaksi työn alla.

Sananvapaus ja mitä se käytännössä merkitsee

Onko Suomessa ongelmia sananvapauden suhteen? YLE uutisoi, että "Euroopan ihmisoikeustuomioistuin EIT on tuominnut Suomen jälleen korvauksiin liiasta sananvapauden rajoittamisesta."

Mitä sananvapaus on? (Lainaan seuraavassa Wikipediaa.) Suomen perustuslain 12. pykälässä sanotaan: "Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä."

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10. artikla toteaa sananvapaudesta muun muassa: "Jokaisella on sananvapaus. Tämä oikeus sisältää vapauden pitää mielipiteitä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista riippumatta ja viranomaisten siihen puuttumatta."

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisuissaan korostanut sananvapauden suurta sisällöllistä laajuutta ja sitä että sananvapauteen kuuluu myös oikeus esittää ikäviä, kielteisiä ja jonkun kannalta jopa loukkaavia asioita: "Sananvapaus ei pelkästään kata sellaisia tietoja ja ajatuksia, jotka otetaan myötämielisesti vastaan, joita pidetään vaarattomina tai joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi. Sananvapaus kattaa myös sellaiset viestit, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät valtiota tai jotain sen väestön osaa. Tätä vaativat tuomioistuimen mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, joita ilman ei ole kansanvaltaista yhteiskuntaa."

Usein sananvapauteen liittyvissä oikeusjutuissa käsitellään sanavapauden kääntöpuolta, eli yksityisyyden suojan loukkaamista. Mutta mitä jos itse sananvapautta loukataan?

Ajatellaanpa kohtaa "vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja viestejä kenenkään ennakolta estämättä". Onko rangaistavaa se, että yrittää rajoittaa toisen henkilön sananvapautta, esimerkiksi sitä mitä lehtiä tai kirjoja tämä lukee?

Sananvapaus on niin vaikea käsite, joten lienee pakko konkretisoida sitä esimerkillä. Eikä ole kovin helppo sellaista keksiä, lopulta tämmöisen kuitenkin löysin. Ehkä tämä myös auttaa avaamaan sitä miten sanavapaus on tärkeää sekä yksityisellä että julkisella tasolla.

Ajatellaan vaikapa kahta samassa taloudessa asuvaa vanhapoika-veljestä (tai miksei sisarta), joista toinen osapuoli saa päähänsä sensuroida sen mitä toinen lukee, omien oikkujensa mukaan. Jotta asia olisi konkreettinen, otetaan esimerkiksi Nobel-kirjailija José Saramagon teos Kertomus sokeudesta, jonka toinen veljeksistä lainaa kirjastosta. Tähän toinen keksii mielivaltaisen tekosyyn estää kirjan lukemisen - että kirjailija on portugalilainen, että kirjailijan nimi alkaa S:llä tai että kirjasta on tehty elokuva - ja laittaa kirjan piiloon. (Voi syy olla muukin, vaikkapa Saramagon kommunismi tai ateismi, mutta sillä kai tässä ei ole väliä.)

Onko kyseessä sananvapauden tai ihmisoikeuksien loukkaus? Entä onko teko rangaistava ja millä tavalla? Entä muuttuuko tulkinta, jos samaan syyllistyy viranomainen tai koko valtiokoneisto?

Mielenkiintoisen vivahteeseen ajatusleikkiin tuo vuoden viime vuosisadan alkupuolen tapahtumat, joista vastikään luin Linnan romaanitrilogiasta Täällä Pohjantähden alla. Lapuanliikkeen aikoihin ihmisiä terrorisoitiin heidän lukemansa kirjallisuuden ja esittämiensä ajatusten perusteella, eivätkä viranomaiset puuttuneet asiaan. Millä tavalla paikkakunnan nimismies syyllistyi sananvapauden rajoittamiseen?

Kaukaa haettu esimerkki? No, kun on kyse kodista, uskonnosta ja isänmaasta, mikä tahansa lienee mahdollista tulevaisuudessakin.

Venäläiseen sieluun pureutumisesta

Dostojevskia luettuani innostuin lukemaan lisää venäläistä kirjallisuutta. Gogolin Valitut teokset, osa II sisältää Reviisori-näytelmän sekä romaanin Kuolleet sielut. Dostojevski viittasi useisiin otteisiin Gogolin teoksiin Idiootissa, positiivisessa sävyssä.

Hyvin Gogolin teokset ovat kestäneet aikaa. Aikoinaan Gogol sai ankaraa kritiikkiä siitä, että hän paljasti venäläisyyden takaperoisia piirteitä, muun muassa maaorjuuden ja luokkayhteiskunnan mädännäisyyttä. Tästä hänellä on Kuolleet sielut -romaanissa melkoisen pitkiä vastineita, joissa hän kysyy onko parempi sulkea silmänsä vääryyksiltä ja antaa niiden jatkua vai kertoa suoraan miten huonosti asiat ovat, jolloin niihin voidaan puuttua.

Gogolin jälkeen siirryin Veikko Huovisen romaaniin Joe-setä, joka tarjoaa ilkikurisen luonnekuvan Stalinista ja Venäjästä/Neuvostoliitosta Stalinin elinaikana. Huovisen huumori on ymmärtävää, mutta ei hän kuvia kumartele vaan tuo esille neuvostojärjestelmän kauheudet, terrorin ja vankileirit. Mutta jotenkin hyvä mieli teoksesta mieleen jää - ehkä siitä syystä että meillä Suomessa ei tämmöiseen sentään sorruttu, eikä toivottavasti sorrutakaan.

Isän nimeen

Olen jatkanut Kjell Westön lukemista. Aiemmin olen jo lukenut teoksetMissä kuljimme kerran ja Älä käy yöhön yksin, joista edellinen on ehdottomasti paras lukemistani, kokonaisuus joka painuu mieleen ja valottaa suomalaisuutta syvällisellä tavalla. Nyt tuli luettua Isän nimeen (Otava, 2000).

Heti lukemisen jälkeen oli pettynyt romaaniin. Aiemmin vihjasin että Antti Tuurissa on formaattikirjoittajan vikaa. Ainakin kertoja-päähenkilö tuppaa pysymään saman kaltaisena kirjasta toiseen.

Mutta olisiko Westöllä vielä enemmän taipumista samaan, ja nimenomaan niin että teosten perusasetelma muistuttaa toisiaan. "Isätön" päähenkilö, tai vähinkäänkin päähenkilö jonka suhde vanhempiin on jotenkin viallinen, ja tästä aiheutuu jatkuva etsimisen ja epäonnistumisen kierre.

Mutta nyt, pari päivää myöhemmin, tuntuu jo paremmalta. Isän nimeen on omaleimainen kirja, myös rakenteeltaan, joka on pienistä katkelmista koottu, ja mielenkiintoisella tavalla peilaa niin kertoja-päähenkilön olemusta kuin hänen Werner-isänsä kohtaloa. Ehkä jotkut asetelmista ovat vähän keinotekoisen haettuja, mutta eletty elämä taustalla kuvastuu, ja sivuilta paljastuva kuva Helsingistä on varsin uskottava, vaikka onkin sepitteellinen.

Lienee syytä jatkaa. Ja kohta onkin koko Helsinki-sarja tullut luettua. Mutta voihan noita kirjoja vielä tulla lisääkin.

Vaikea, ihmeellinen, askarruttava kirja - J. M. Coetzeen "Elizabeth Costello"

Kirjoitin alla olevan ennen kuin olin Coetzeen kirjan lukenut. Palaan aiheeseen tuonnempana ja kerron millaisen vaikutuksen kirja teki lukijaansa. Mutta tässä siis ajatuksia kirjasta ennen siihen perehtymistä.

Tässäpä kirja! Maininta teoksesta löytyi Kari Enqvistin kirjasta Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat, ja jäi askarruttamaan. Nettihaku sanoilla "costello coetzee" tuotti melkoisen potin, harvoinpa olen nähnyt näin syvämietteisiä kirja-arvioita yksittäisestä kirjasta.

Niin, se kirja on J. M. Coetzeen Elizabeth Costello (Otava, 2005). Etelä-Afrikkalainen vuonna 1940 syntynyt Coetzee palkittiin kirjallisuuden Nobelilla vuonna 2003. Coetzee luki yliopistossa englantia ja matematiikkaa ja työskenteli tietokoneohjelmoijana. Tinkimättömiä kirjoja on syntynyt niin Nobelin kuin useiden muiden kirjallisuuspalkintojen arvoisesti.

Mutta siihen kirjaan. Minulla on hämärä muistikuva siitä, että luin Helsingin Sanomien kirja-arvion Elizabeth Costellosta, ainakin nettihaulla löytynyt arvio tuntui tutulta. Irma Stenbäck on sitä mieltä, että tämä olisi se kirja jos autiolle saarelle voisi viedä vain yhden teoksen, edes Dostojevskin Karamazovin veljekset ei pärjää vertailussa: "kristallinkirkas kerronta ja tajuttoman nerokas ihmiskuvaus".

Coetzee pohtii kirjassaan - jota on ilmeisen vaikea kutsua romaaniksi vaikka parempaa sanaakaan ei ole - isoja ja vakavia kysymyksiä, muun muassa eläinten oikeuksia. "Coetzee on vakava kirjailija", sanotaan.

Mutta Coetzee viljelee myös ironiaa, mikä saa lukijan helposti kompastumaan omiin ennakkoluuloihinsa. Mitä kirjailija tarkoittaa, onko Costello kirjailija itse kevyesti naamioituna vai onko kirjailijan ja teoksen päähenkilön suhde monimutkaisempi?

Lainataanpa Hesaria: "Elizabeth on maailmankuulu kirjailija, ehdoton kasvissyöjä ja eläinten oikeustaistelija. Holokaustin hirveydet ja teuraseläinten kiduttamiset, miljoonien ihmisten ja eläinten kuolemat. Elizabethin järki ei tällaisia lukuja käsitä - entä te, kuulijat lihapatojenne ääressä. [...] Harmaahapsinen kirjailijatar kirjoittaa paremmin kuin puhuu, mutta aina hänen sanomansa kohahduttaa länsimaista yleisöä, tekopyhiä rationalisteja. [...] Rapistuva ruumis ja säkenöivä äly, loistava yhdistelmä, tuumaa Elizabeth, paitsi että kulttuurimme palvelee vain miehistä ajattelua."

Koska en ole kirjaa lukenut, on vaikea ottaa kantaa. Mutta sitä ihmeellisemmältä teos tuntuu mitä enemmän siitä kirjoitettuja arvioita lukee.

Helppo teos tämä ei ilmeisestikään ole. Kriittisissä arvioissa pohditaan, onko Coetzee menettänyt uskonsa romaaniin kirjallisuuden muotona, tai ylipäänsä siihen että asioihin voisi jotenkin vaikuttaa. Mutta yhtä lailla monet löytävät teoksesta sanoman - kuten Kari Enqvist - joka tekee mahdottomasta mahdollisen: antaa elämälle merkityksen.

Merkkiteos - jota on melkeinpä vaikea lähteä lukemaan. Voiko teos lunastaa siihen ladatut lupaukset?

Maailman hienoin esitys - todellakin!

Richard Dawkinsin kirja Maailman hienoin esitys - evoluution todisteet (suom. Kimmo Pietiläinen; Terra Cognita, 2009) on täyteen pakattu lasti todisteita "evoluutioteorian" puolestapuhumiseksi.

Aluksi ajattelin naivisti, että tuntuu hassulta käyttää näin paljon sivuja ja esitellä näin paljon todistusaineistoa evoluution puolesta, No, erityisesti amerikkalaisten ymmärrys aiheesta on ilmeisesti siinä määrin puutteellinen että tämmöistäkin tarvitaan. Mutta silti tuntui siltä että tässä höyrypäät jyrätään höyryjunan alle.

Kuitenkin tulin kirjan tarpeesta toisiin ajatuksiin luettuani liitteessä "Historiankieltäjät" esitellyn kyselyn tuloksia. Suomessa vain 66% yhtyi väitteeseen "Nykyisen muotoiset ihmiset ovat kehittyneet aikaisemmista eläinlajeista", kun Islannissa määrä oli 85%, Tanskassa 83% ja Iso-Britanniassakin 79%. Olemmeko todellakin tämmöistä takapajulaa?

Niinpä tästä teoksesta on suurta hyötyä Suomessa. On hienoa saada yksien kansien väliin näin perusteellinen kuvaus evoluutiosta ja siihen kytkeytyvistä muista ilmiöstä, kuten muun muassa mannerlaattojen liikkeistä ja alkionkehityksestä. Teokseen on sisällytetty mustavalkoisen kuvituksen lisäksi useita värikuvaliitteitä, joiden sisältö on valittu tarkkaan ja täydentää mainiosti vankkaan tekstiä.

Dawkinsilla on taipumus poiketa aiheestaan sivupoluille aika ajoin, ja niin tapahtuu tässäkin teoksessa, tosin suurimmaksi osaksi hyvin viihdyttävällä tavalla ja yleensä myös lukijaa yleissivistäen. Tämä poikkeaminen aiheesta on silti aika ajoin rasittavaa, ja ehkä olisi voinut toivoa jonkin kustannustoimittajan (jos sellaisia vielä olisi) antavan palautetta rönsyjen katkomiseksi.

Toinen lukijaa rasittava asia on kovin arrogantti suhtautuminen "väärämielisiin", toisin sanoen kreationisteihin ja sen sellaisiin. En väitä, etteikö sivistäminen olisi perusteltua, päinvastoin, mutta arroganssi asenne tuskin edistää asiaa. Pikemminkin kannattaa miettiä keinoja, joilla saa asemiinsa jämähtäneet "evoluution vastustajat" (joita tuntuu olevan suunnilleen yhtä monta lajia kuin korvapariakin) ymmärtämään asenteensa periaatteellinen onttous. Mutta ehkäpä tämä on tosiaankin menetetty taistelu - voidaan vain toivoa etteivät tulevat sukupolvet omaksu tällaista esi-isien harhaista ajattelua. (Voisiko kulttuuriselta evoluutiolta odottaa positiivista tulosta?)

Dawkins viittaa kirjassaan Peter Medawarin havaintoon, jonka mukaan "koulutuksen leviäminen on luonut suuren ihmispopulaation, jolla on usein hyvin kehittynyt kirjallinen ja oppinut maku, mutta joka on koulutettu paljon pitemmälle kuin sen kyky ajatella analyyttisesti". Tämän tapaisen ilkeät kommentit eivät varmasti ole omiaan helpottamaan vastakkainasettelua - vaikka pitäisivätkin paikkansa.

Pidin kirjassa paljon kohdasta "Teit sen itse yhdeksässä kuukaudessa", joka käsittelee alkionkehitystä, sitä miten yhdestä solusta syntyy kokonainen organismi. Dawkinsilla on mainio kyky löytää hyviä lainauksia, ja tässä yhteydessä hän siteeraa Lewis Wolpertia: "Elämäsi aidosta tärkein vaihe ei ole syntymä, avioliitto tai kuolema, vaan gastrulaatio." Tässä viitataan alkionkehityksen vaiheeseen jossa kudos järjestyy uudelleen perusteellisesti.

Toinen hyvin kirjoitettu osuus käsittelee mannerlaattojen liikkumista ja tämän näkymistä evoluutiohistoriassa. Dawkins toteaa osuvasti, että on varsin kummallista, että "luoja", jos sellainen olisi, on niin systemaattisesti ja järjestelmällisesti sirotellut ympäriinsä loogisesti yhteensopivia todisteita evoluutiosta. "Miksi kaikkivoipa luoja päättäisi sijoittaa huolellisesti valmistamansa lajit saarille ja mantereille täsmälleen siten levinneinä, että se viittaa vastustamattomasti siihen että ne olivat kehittyneet ja levittäytyneet evoluutionsa paikasta?"

Antoisa oli myös evoluution tuottamien ratkaisujen epäoptimaalisuuden kuvailu, erityisesti liittyen varustelukilpailuun ekosysteemeissä. Esimerkiksi puiden olemassaolo on tavattoman tuhlailevaa. Jos ekosysteemi olisi hyvin suunniteltu, yksikään puu ei olisi kolmea metriä korkeampi, jolloin energiaa ei tuhlaatuisi turhaan runkojen kasvattamiseen ja aineenvaihduntaan latvuston ja juuriston välillä.

Jonkin verran lukijaa harmittaa, että joistakin keskeisistä aiheista Dawkins ei vaivaudu esittämään kuvausta vaan viittaa muihin teoksiin pohtimatta asiaa sen tarkemmin. Aihepiirin laajuuden huomioiden tämä on ymmärrettävää, mutta silti olisi voinut huomioida enemmän lukijaa jolla ei ole aikaa perehtyä kaikkeen siihen kirjallisuuteen jota on tarjolla.

Dawkinsin teos on hyvä tiedekirja ja sen suomentaminen on erinomainen kulttuuriteko Kimmo Pietiläiseltä. On ikävää, että tällaisia kirjoja tarvitaan, mutta on toisaalta hienoa, että tällaisia kirjoja tehdään. Teos on tarpeellinen täydennys kenen tahansa kirjahyllyyn, riippumatta siitä haluaako keskustella evoluutiosta vaiko ei.

Täällä Pohjantähden alla

Vihdoin sain tuhatsivuisen trilogian Täällä Pohjantähden alla luettua. Urakan jälkeen oli kuin olisi jäänyt höyryjyrän alle. Mutta myös hyvältä tuntui, ikään kuin Suomi ja suomalaisuus olisi vihdoin selkeytynyt. Tällaisesta Suomesta me ponnistamme, torppareista ja talonomistajista, punaisista ja valkoisista.

Linna kirjoittaa hyvin. Suurin yllätys oli hänen osuva lapsikuvauksensa, erityisesti se miten hän ymmärtää lasten ja aikuisten maailman välisen suuren kuilun. Ihmisten arkikieli, murteen vivahteet ja eri ihmistyypit, niissä Linna on taitava, joskin jossain määrin menee jo karikatyyrin puolella.

Vähemmän hyvin hän onnistuu pitkien puheiden kirjoittajana, mutta sekin on tyylilaji joka istuu hyvin teoksen kokonaisuuteen, vaikka en kyllä millään jaksanut kaikkia puheita tarkkaan lukea.

Mutamassa otteessa olivat silmäkulmat kosteita, siitä ei mihinkään pääse että lähelle Linnan suuri suomalainen kertomus osuu omankin perheeni historiaa, vaikka eri suunnasta Suomea juuret ovat.

Joidenkin mielestä tässä on kyseessä "paras suomalainen romaani" - no, ehkä niin jos painotetaan sanaa "suomalainen". Mutta kyllä parempia romaaneja meiltä löytyy, ei kuitenkaan Linnan teoksen kategoriasta.

Linnan teos tuo tarpeellista täydentävää näkemystä esimerkiksi Markku Kuisman teokseen Rosvoparonien paluu (Siltala, 2010). Linnaa luettuaan alkaa ymmärtää mitä historian suuret linjat merkitsivät yksittäisille suomalaisille. Samaan pystyy myös Kjell Westö, jonka saavutukset tuntuvat entistä merkittävämmiltä Linnan lukemisen jälkeen. Ei ole huono Westö suomalaisuuden kuvaamisessa, kyllä nostaisin hänet Linnan tasolle suomalaisena romaanikirjailijana.

Kemppinen tarttui vuoden 1918 sisällissodan tapahtumiin parissa blogimerkinnässä, jotka toivat mielenkiintoista lisäsävyä tapahtumiin Tampereen tienoilla siinä vaiheessa kun valkoiset ja saksalaiset pääsivät niskan päälle.

Ei ollut helppoa itsenäisyyden alkutaival Suomessa. Eikä se siitä eteenpäinkään niin helppoa ole. Kuvittelemmeko nyt pääsevämme helpolla? Tähän viittaisi tuore tutkimus: "Suomessa vain noin joka kolmas yhdeksäsluokkalainen pitää hyvän koulutuksen hankkimista erittäin tärkeänä. Virolaisista ja venäläisistä näin ajattelee yli kaksi kolmesta."

Kun ajattelee, miten tärkeä koulutus on ollut suomalaisten elintason nostamisessa, tuntuu huolestuttavalta. Luulemmeko pärjäävämme helpolla jatkossa?

Tartuin Täällä Pohjantähden alla trilogian luettuani myös Linnan sotaromaaniin Tuntematon sotilas (alkuperäisenä versiona). Teos oli jonkinlainen yllätys. Kirja on erilainen kuin kuvittelin, mutta toisaalta siinä oli myös paljon tuttua. Sieltä löytyy "nahkurin orsilla tavataan", "Ellun kanat" ja "aika velikultia".

Tuntematon on nimellisesti sodanvastainen kirja, mutta rivien välissä se mielestäni kyllä myös ihannoi sotaa, eikä pelkästään Rokan hahmossa. Tämäkään ei liene uusi huomio, mutta jotenkin sisäisesti ristiriitainen koko teos on. Eikä mielestäni lähelläkään trilogian tasoa romaanina. Toki sotakuvaus ei voikaan tarjota samalla tavalla monipuolista näkymään suomalaiseen yhteiskuntaan.

Kertomus sokeudesta

Nobel-palkittu portugalilainen kirjailija José Saramago kuoli äskettäin, mutta hänen teoksensa elävät edelleen. Romaani Kertomus sokeudesta (suom. Erkki Kirjalainen; Tammi, 1997) on täynnä arvoituksia, eikä kirjan luettuaan ole ihan varma mitä tuli juuri luettua.

Saramagon kirja on ensinnäkin keskitysleirikuvaus, jossa sokeus-epidemian uhrit (äskettäin sokeutuneet) eristetään yhteiskunnasta, pyrkien rajoittamaan epidemian etenemistä. Keskeinen tapahtumapaikka on entinen mielisairaala, jonne teoksen keskushenkilöt, sokeutunut silmälääkäri ja hänen vaimonsa eristetään. Lääkärin vaimo on ainoa näkevä sokeiden keskuudessa - hän seurasi miestään vankeuteen väittäen olevansa myös sokea.

Paniikin ja kaaoksen takia "yhteiskunnan hyväksi" tehdyt toimenpiteet muuttuvat epäinhimillisyydeksi jossa ihmisten kestokyky joutuu äärimmäiseen koetukseen. Vartijat pelkäävät saavansa tartunnan ja ampuvat suoraan kohti, jos epäilevät jonkun yrittävän pakoon. Lopulta yhteiskunta ympärillä romahtaa, ja vangit (ne jotka ovat yhä elossa) pääsevät vapaiksi ja yrittävät sopeutua maailmaan, jossa on vain sokeita.

Silmälääkärin vaimo on ainoa näkevä, mutta hänkin kokee tulevansa sokeaksi kun ympärillä on pelkästään sokeita. Sen verran tehokasta on Saramagon kerronta, että itsekin kesken lukemisen havahduin siihen, että luulin olevani näkevä mutta sokea, kunnes maailma ympärillä korvasi kirjan todellisuuden.

Olen lukenut aiemmin pari kirjaa jotka käsittelivät natsien keskitysleirejä, Markus Zusakin teoksen The Book Thief ja Imre Kertészin teoksen Kohtalottomuus. Vertailu näihin teoksiin tuo mielenkiintoisen perspektiivin Saramagon teokseen. Luulen että hän tarkoituksella hyödyntää näitä (ja muihin vastaavia) todellisuudessa tapahtuneita asioita, vaikka ei niihin suoraan viittaakaan kerronnassaan.

Saramagon teos on myös tieteiskirjallisuutta. Ajatus epidemian lailla ihmisestä toiseen leviävästä (hyppäävästä) sokeudesta on tarinan keskeinen kantava ajatus ja tieteiskirjallinen elementti. Mutta muuten teos ei hyödynnä kuvitteellisia elementtejä tarinassaan - maailma on sellainen kuin se tunnemme, yhteiskunta sellainen että voisimme sen omaksemme ymmärtää. Toki toinen tieteiskirjallinen ulottuvuus liittyy yhteiskunnan romahtamiseen sokeus-epidemian aiheuttaman kriisin takia. Teoksen syvällisempi yhteiskuntakriittinen ja filosofinen aines antaa kuitenkin ymmärtää, että sokeus on kerronnallinen elementti, ehkä myös vertauskuva jostakin joka on vaikea muuten lukijoille välittää.

Teoksen voi katsoa olevan myös sota- tai jännityskirja, sen verran intensiivistä kerronta on. Mukana on yhteiskunnasta eristettyjä sairaita, ja tiukat käskyt saaneita sotilaita joilla on kovat piipussa ja jotka ovat valmiita myös käyttämään väkivaltaa.

Toisaalta teoksen varsinainen väkivalta ei synny niinkaan sotilaiden aktiivisesta toiminnasta, joka on pitkälti kulisseissa, vaan siitä että sokeat eristetään muista ihmisistä ilman huolenpitoa, eikä heille juuri toimiteta edes elämisen perusedellytyksiin lueteltavia hygieniatarvikkeita, säännöllisestä ruoasta puhumattakaan.

Teoksen voi lukea myös elokuvakäsikirjoituksena, sillä siitä huolimatta että se kertoo sokeista, on se samalla myös hyvin visuaalinen kirja, lääkärin vaimon kautta, joka ainoana näkevänä sokeiden keskellä pystyy näkemään kurjuuden täydellisyydessään: kaduilla lojuvat koirien syömät ihmisten ruumiin, ulostekasat, hylätyt ajoneuvot, ryöstetyt liikkeet, ihmisten saastaisen ulkomuodon. Teos lähestyy kauhuelokuvien kuvastoa jaksoissa joissa kerrotaan ruoan etsimisestä kaupungissa jossa on jäljellä vain sokeita ja jossa makkarasta leviävä tuoksu voi saada aikaan ympäristössä leviävän kiihkon ja paniikin.

Saramagon teos on vahvaa yhteiskuntakritiikkiä, kertomus siitä miten helposti yhteiskunta murenee ja miten vaikea on rakentaa toimivaa yhteiskuntakoneistoa romahtaneen sijalle. Kuvaus siitä, miten vaikeaa sokeiden on esimerkiksi jakaa (vähäistä) ruokaa tasapuolisesti keskenään on teoksen keskiössä, ja tuloksena on kaaos, jossa toiset ryöstävät ruoan lähes kirjaimellisesti toisten suusta. Ja lopulta sokeiden keskuudessa syntyy rikollisten diktatuuri, kauheus kauheuden keskellä, asia joka on läpeensä kammottava mutta samalla uskottava.

Edellä mainittujen asioiden lisäksi Saramagon teos on filosofinen tutkielma. Paikka paikoin kirjoittaja keskeyttää varsinaisen tapahtumisen kuvaamiseen ja ottaa etäisyyttä aiheeseensa, luoden sille samalla syvällisempää ja laajempaa merkitystä.

Kuten kaikesta edellä olevasta voi päätellä, Saramagon teos teki suuren vaikutuksen. Hänen kerrontatekniikkansakin sopii erinomaisesti aiheeseensa - nopealla silmäyksellä teoksessa ei ole lainkaan dialogia, mutta se onkin kirjoitettu sisään tekstiin, repliikit toinen toisensa perässä, pilkuilla erotettuina, aivan kuin koko kertomus olisi tarkoitettu luettavaksi ääneen, ilman normaalien typografisten keinojen mahdollisuutta.

Tuhat sivua Antti Tuurin oloisia miehiä

Olen jatkanut "insinöörikirjailija" Antti Tuurin teosten lukemista teoksilla Uusi Jerusalem (1988) ja Maan avaruus (1989). Näiden jälkeen Pohjanmaa-sarjasta on lukematta enää kaksi teosta, nekin taidan ottaa työn alla. Juuri nyt olen hyvässä vauhdissa novellikokoelman parissa - Maakunnan miehiä. Novellit 1983-1996.

Tuuri on kertojana hiukan yksioikoinen, suuria kokeiluja ja yllätyksiä ei ole odotettavissa. Teosten minä-kertoja on aina saman tyyppinen mies, kirjasta kirjaan, asioita sivusta seuraava mutta tavalla tai toisella aina sekaantuva, ja useimmiten jollain tavalla siipeensä saanut.

Mikä tekee kirjoista hyviä on niiden uskottava ympäristön kuvaus, olkoon kyse sitten Etelä-Pohjanmaasta tai Kanadan preerioista tai nikkelikaivoksista.

Ja sekin on hyvä, ettei Tuuri tee kertoja-päähenkilöistään elämää isompia sankareita, vaikka heidät paljon paneekin kärsimään. Jonkinlaista hohtoa päähenkilöt kyllä kokemusten läpäisemisestä saavat, vaikka aina kaikki ei hyvin päin järjesty. Tuurin resepti tuntuu olevan: otetaan hyvin dokumentoitu aikakausi ja paikka, perehdytään siihen, tiputetaan kertojahahmo keskelle noita tapahtumia ja katsotaan miten hän siellä selviää.

Aika lailla tutkimustyötä Tuuri tuntuu tehneen, esimerkiksi teoksissa Uusi Jerusalem ja Maan avaruus. Suomalaisten siirtolaisten asema ja kohtelu Kanadassa 1900-luvun alkupuolen lamakaudella tulee tarkkaan selvitetyksi, samaten se mistä suomalaisten elantoa yrittivät itselleen hankkia: kaivoksista, metsätyöstä, maan raivauksesta, viljelystä.

Mielenkiintoista oli myös lukea suomalaisten uskonlahkojen perustamista yhteisöistä, joissa kokeiltiin "ei-kapitalistisia" yhteistoiminnan muotoja. Kovin hyvin siinä ei käynyt, varsinkin kun lama-aika painoi päälle ja luonnonvitsaukset (sirkat ja kuivuus) tuhosi maatalouden.

Vaikka Tuurissa onkin vähän "formaattikirjailijan" makua, ei häntä voi lukijan väheksymisestä syyttää, siinä määrin mainioita työnäytteitä hänen teoksensa ovat. Aikamoisen työsaran Tuuri on omalla alallaan kyntänyt.

Miksi uskonto leviää?

Pascal Boyerin teos Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään on mainio katsaus uskontojen syntyyn, tai oikeastaan pikemminkin siihen miten ja miksi uskonnot pysyvät hengissä kaikkialla ja kautta aikain. Teos yhdistää monta eri tutkimussuuntaa saman kysymyksen tarkastelemiseksi, niin antropologiaa, evoluutiobiologiaa kuin kulttuuritutkimusta.

Tässä välissä on syytä kiittää Kari Enqvistin teosta Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat kirjavinkistä, ilman sitä en olisi Boyerin teokseen tutustunut.

Boyer kirjoittaa ihailtavan selkeästi, voisi sanoa jopa helppolukuisesti, jättämättä kuitenkaan vaikeitakaan asioita käsittelemättä. Lukijaa puhuttelevaan, vaivattomaan tyyliin, Boyer pystyy sekä kuvaamaan tämänhetkisen tietämyksen aiheesta että kumoamaan monet yleiset käsitykset uskontojen alkuperästä ja merkityksestä.

Kirjassa esitellään kymmeniä kiehtovia uskomuksia, uskontoja ja uskomusjärjestelmiä, amerikkalaisista ufouskovaisista sademetsien ja savannien perinneuskontoihin. Boyer kuvaa kiehtovalla tavalla sisältäpäin näiden kulttuurien käsityksiä sortumatta turhanaikaiseen päivittelyyn tyyliin "Mitä hulluuksia jotkut voivat uskoakaan!"

Hyvin mielenkiintoinen oli Boyerin esitys siitä, miten monet aivoissa tapahtuvat tiedostamattomat prosessit kytkeytyvät uskomusten syntyyn ja leviämiseen. Ajatellaan vaikka moraalisia kysymyksiä - pienistä lapsista alkaen ihmisillä on kykyjä erottaa hyviä ja pahoja ratkaisuja toisistaan, mutta jos kysytään perusteluja, niitä on vaikea esittää ellei ole perehtynyt tämäntyyppiseen teoreettiseen tarkasteluun. Yleisesti ottaen ihmiset esittävät kysyttäessä kaikenlaisia syitä, jotka ovat vailla sen kummempaa syvällisempää merkitystä.

Tosiasiassa ihmiset toiminta tapahtuu intuitiivisella tasolla, syvällä jossakin jonne on mahdotonta päästä tietoisesti tarkkailemaan päätelmien syntyä. Mutta kun tällaiset intuitiiviset ratkaisut esitetään muodossa "mitä esi-isät teostani ajattelevat" tai "kuinka Jumala arvioi toimintaani", ihminen kykenee - Boyerin sanoin - "käsittelemään mielessään vaivattomasti jotakin itsessään varsin epämääräistä".

Boyer jatkaa: "Valtaosa moraalisista intuitioistamme on selkeitä, mutta niiden alkuperä jää meiltä piiloon, koska se kätkeytyy mielen tiedostamattomiin prosesseihin." Tässä yhteydessä ihmisyhteisöt ovat ottaneet käyttöönsä ulkopuolisen tarkkailijan näkökulman, sellaisen toimijan - olkoon se esi-isä tai jumala - joka pääsee käsiksi ihmisyhteisön sosiaalisiin suhteisiin liittyvään strategiseen kokonaisinformaatioon.

Toinen hyvin kiinnostava Boyerin analysoima asia on uskonnollisen fundamentalismin synty. Kyseessä on moderni ilmiö, reaktio tiettyihin nykymaailman ilmiöihin. Boyer kirjoittaa: "Modernin maailman väilttämät viesti ei ole yksinomaan se, että [...] ihmiset voivat elää uskomatta tai uskoa toisella tavoin tai vapauttaa itsensä uskonnollisen moraalin kahleista tai että naiset voivat tehdä päätöksiä ilman miesten lupaa. Moderni maailma viestittää lisäksi, että kaiken tämän voi tehdä maksamatta siitä kovaa hintaa."

Boyerin mukaan tämä - meille itsestään selvä viesti - uhkaa liittoutuma-ajattelulle perustuvia sosiaalisen vuorovaikutuksen muotoja. Nykyisessä maailmassa luopuruus [uskonnollisesta puhdasoppisuudesta] ei maksa mitään, joten se on erittäin todennäköistä. Niinpä fundamentalismi pyrkii nostamaan luopuruuden hintaa - tai ainakin luomaan julkisuudessa käsityksen, että luopuruudesta on maksettava kova hinta. Tämän vuoksi fundamentalistien toimiin liittyy tarve saada yksittäisille toimenpiteille näkyvyyttä oman ryhmän sisällä.

Boyer ei aseta tiedettä ja uskontoa keskinäiseen vastakkainasetteluun. Boyerin mukaan uskonto ja uskomukset ovat ihmisille tavattoman luonnollisia toimintoja, jotka perustuvat ihmisen aivoihin ilmaantuneeseen kykyyn yliluonnollisten käsitteiden esittämiseen. Uskomukset ja uskonnot syntyvät ihmisen aivojen tiettyjen ominaisuuksien ansiosta - voisi myös sanoa, että ne "loisivat" ihmisaivoissa.

Tiede puolestaan on ihmiselle hyvin "epäluonnollista", uusi keksintö joka ei periaatteessa istu hyvin ihmisaivojen tiedostamattomien (intuitiivisten) prosessien kulkuun. Tiede on osoittautunut parhaaksi tavaksi muodostavaa luotettavaa tietoa maailmasta.

Mutta kun ottaa huomioon uskonnon keskeisen osan ihmisen kulttuurihistoriassa, eivät uskonnot tai uskomukset myöskään ole loppumaan päin.

Robert Parkin "Voodoo science" - hupsuudesta huijaukseen

Tässäpä mainio tietokirja, hyvää luettavaa niin tutkijalle, poliitikolle kuin kenelle tahansa. Robert Parkin Voodoo Science: The Road from Foolishness to Fraud kertoo monenlaisesta tieteen piirissä harjoitettavasta väärinkäytöksestä. Park kirjoittaa selkeästi ja hienostelematta, itse asiaan keskittyen ja turhaa alleviivaamatta.

On jännää miten tieteellinen höpsähtäminen usein kytkeytyy eri tyyppisiin tiedon pimittämisiin, tahattomiin tai tahallisiin. Kirjassa saavat huutia niin UFO-uskovaiset kuin USA:n Tähtien sota -puolustusohjelman taustahenkilöt. Roswellin lentotukikohtaan liitetyistä UFO-uskomuksista Parkilla on mainio henkilökohtainen kertomus, kuinka hän seudulla autolla ajaessaan oli muutaman sekunnin ajan täysin vakuuttunut UFO-havainnostaan, kunnes pysäytti auton ja optisen ilmiön todellinen luonne paljastui.

Roswell-asia tuntuu olevan yhä edelleen hengissä, vaikka kerta kerran jälkeen on käynyt ilmi ettei koko touhussa ole mitään todellisuuspohjaa. Mutta "muukalaisten ruumiinavausvideot" houkuttelevat yleisöä, joten tarinalla ei todennäköisesti loppua ole.

UFO-jutut ovat kuitenkin pientä siihen verrattuna, miten huonoa tiedettä on käytetty syynä järjettömiin poliittisiin päätöksiin. Park arvostelee kirjassaan ankarasti muun muassa avaruussukkulaa ja kansaivälistä avaruusasemaa, jotka kummatkin ovat olleet tavattoman kalliita ja tavattoman tehottomia investointeja.

Terävimmän kritiikkinsä Park kohdistaa Ronald Reaganin presidenttikauden aikana käynnistettyyn Tähtien sota -puolustusohjelmaan. Ajatus ydinpommista tehonsa saavasta röntgen-aallonpituudella toimivasta laserista oli jo alusta alkaen järjetön, mutta kumma kyllä idea ei mahdottomuuteensa kompastunut vaan sai jatkuvasti lisää rahoitusta. Kun sitten lopulta hankkeelta putosi pohja pois sen tieteellisen mahdottomuuden vuoksi, jatkoivat asian keskeiset toimijat hommiaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Myöhemmin on selitetty, että puolustusohjelma auttoi kaatamaan Neuvostoliiton, eikä muisteta ollenkaan että ohjelma luonteensa vuoksi ajoi suurvallat lähemmäksi ydinsotaa.

Paikka paikoin Parkin kirjasta saa sen käsityksen että käsitys tieteestä on kriisissä, varsinkin erilaisten huijarien käsissä. Tieteen uusiin käsitteisiin vetoavat kaiken maailman gurut, jotka selittävät hokkus-pokkuksensa verhoamalla sen pseudotieteellisiin käsitteisiin kuten kvanttimekaniikka (esimerkkinä Heisenbergin epätarkkuusperiaate) ja suhteellisuusteoria.

Erilaiset vaihtoehtohoidot saavat Parkilta huutia, varsinkin sen tyyppiset kuin homeopatia. Homeopatian mahdottomiin ajatuksiin Park käyttää ehkä jopa liiankin paljon ruutia, mutta toisaalta ihmisten terveydellä rahastaminen on kieltämättä aihe joka sietää penkomista. Suomessa ei toivottavasti olla yhtä lailla höynäytettävissä kuin USA:ssa, ainakin meillä koululaitos on todistettavasti onnistunut antamaan kansalaisille paremman tieteellisen maailmankuvan.

Suomikin löytyy kirjasta, nimittäin "gravitaatiosuojasta" aikoinaan kuuluisuutta saanut Eugene Podkletnov, joka työskenteli Tampereen teknillisessä yliopistossa. Jos oikein muistan, Podkletnovilta jälkeen jäänyt magneetti lojui sittemmin erään tamperelaisen professorin työpöydällä paperipainona, mikä osoittaa paljonko näillä ideoilla oli loppujen lopuksi kantavuutta.

Täytyy tässä yhteydessä kehua kirjaa myös siitä, että siinä on hyvä hakemisto, joka auttaa löytämään oikeaan kohtaan teosta yksityiskohtien tarkistamista varten. Hakemistosta löytyy niin "Podkletnov, Eugene" kuin "gravity shield".

Teoksen viihteellisempää aineistoa tarjoavat erinäköiset ikiliikkujien keksijöihin liittyvät kertomukset. Usein näistä on sama juoni: muodollista koulutusta vailla oleva itseoppinut nero, jonka keksintö tulee kaltoin kohdelluksi tiedeyhteisön/patenttiviraston/muun viranomaisen toimesta.

Joskus kyseessä on itsepetos, naivi usko oman idean toimivuuteen, mutta usein myös selkeä huijausyritys. Ja ilmeisestikin tästä asiasta ei juuri opita aiemmista tapauksista, vuosi vuoden jälkeen tulee samanlaisia yrittäjiä eteen. Termodynamiikan ensimmäinen ja toinen pääsääntö yritetään kumota - vaikka kukaan siinä ei ole koskaan onnistunut.

Itselleni muistui teoksesta mieleen TKK:lla opiskeluaikoinani esille räjähtänyt kylmäfuusio, joka oli yhtäkkiä kaikkien huulilla ja melkein yhtä nopeasti poistui kuviosta. Mutta vielä reilun kahdenkymmenen vuoden jälkeen asian parissa yhä puuhaillaan, huolimatta siitä että tieteelliset faktat ovat hyvin selkeitä.

Park käy hillittyyn tyyliinsä läpi koko jupakan ja sen miten kahden kemistin, Stanley Ponsin ja Martin Fleischmannin, väitetty keksintö osoittautui uutisankaksi. Parkin mukaan jutussa ei alunperin ollut luultavasti kyse huijausyrityksestä vaan tutkijat kompastuivat omaan nokkeluuteensa, kunnes oli enää myöhäistä perääntyä kunniallisesti.

Parkin teos on malliesimerkki sellaisesta tiedekirjasta, joka auttaa ymmärtää tieteen tekemisen prosessia, sen itseään jatkuvasti korjaavaa luonnetta. Ja myös niitä vaaroja mitä tieteelle aiheuttavat erilaiset salailupyrkimykset - kuten vaikkapa tutkijoiden suun sulkeminen salassapitosopimuksilla - sekä kytkennät politiikkaan, erityisesti sotilas- tai puolustusteknologiaan.

Parkin erinomaisesta kirjasta huolimatta lienee turvallista veikata, että hupsuudet ja huijaukset eivät tieteestä lopu.

Kolme päivää Idiootin parissa

Paavo Väyrysen väitetään kehuneen lukeneensa Fjodor Dostojevskin koko tuotannon kolmessä päivässä. Minulla meni 800-sivuisen Idiootin (suom. Olli Kuukasjärvi; Otava, 2010) parissa kolme päivää, ja sekin vaati pinnistelyä.

Väyryseen liitetty Dostojevski-kehuskelu on kiinnostavaa, suorastaan riemastuttavaa, sillä jollakin tavalla Väyrynen on dostojevskilainen hahmo. On kovin helppo kuvitella, miten Dostojevski kuvailisi häntä kirjan sivuilla - "ruhtinas V." Toisaalta ehkä Väyrysen maininnassa Dostojevskin lukemisesta on jotakin perustavan laatuista, ehkä hän on ominut Dostojevskin kirjoista jotain itseensä. Ajatellaan nyt vaikkapa oman paanukirkon rakentamista, ja niin edelleen.

Mutta lienee syytä mennä itse kirjaan.

Dostojevski kirjoittaa intensiteetillä joka on vailla vertaansa. Vauhti tuntuu melkoiselta, mikä on myös paradoksi, koska suurin osa tapahtumista ei sisällä kovinkaan paljon varsinaista tapahtumista, vaan keskittyy joko laajoihin taustoittaviin jaksoihin tai intensiivisiin dialogeihin ja henkilöiden "pään sisään" kurkistaviin katkelmiin. Mutta Dostojevskin tyylilajia on vaikea määritellä. Jossain mielessä hän on hyvin moderni romaanikirjailija, toisaalta myös vanhan romaaniperinteen edustaja.

Vaikka kuinka yrittäisi kuvata Dostojevskin tapaa kirjoittaa, ei siitä saa otetta, kaikki määritelmät tuntuvat vääriltä, hän livahtaa määritelmien ulkopuolelle. Niinpä Idioottia ei voi kuvata tiiviimmässä muodossa kuin koko kirja - koko järkälemäinen teos.

Teoksen päähenkilö, "idiootti" eli ruhtinas Myškin jää myös määritelmien ulkopuolelle. Jotkut väittävät häntä pyhimyshahmoksi, joka näkee kaikissa vain hyvää ja tämän takia saa aikaan tavattomia katastrofeja kerta toisensa jälkeen, hyvien aikomusten kohdatessa vanhan Venäjän jäykän luokkayhteiskunnan sisäänrakennetut ennakkoluulot ja jännitteet.

Vasta teoksen luettuani minulle selvisi että Dostojevskilla on omakohtaista kokemusta päähenkilön sairaudesta (kaatumatauti), hän itsekin sairasti epilepsiaa, joten ei ihme että kohtausten kuvaus oli ainutlaatuisen uskottavaa.

Varsin ihmeellistä on se, että tämä vuonna 1868 ilmestynyt romaani tuntuu modernilta vielä tänäänkin. Ihmisten asenne maailmaan, muutosten (ehkä näennäinen) nopeus ja ennalta-arvaamattomuus, viestinkulun nopeus, globalisaatio (höyrylaiva ja rautatiet), kovin tuttu maailma kaiken kaikkineen.

Mutta tarkemmin ajatellen ei kuitenkaan ihan tätä päivää: puhelinta ei käytetä, sen sijaan kirjeillä ja viestilappusilla sekä kaikenlaisilla juoruilla oli suuri merkitys. Mistä tulee kyllä mieleen tämän päivän tekstiviesti- ja sähköpostikulttuuri.

Olli Kuukasjärven tuore suomennos on erinomainen ja varmaan sekin tuo teoksen tähän päivään, ajan henkeen istuvaksi. Suomentaja on onnistunut työssään tavattoman hyvin, teksti elää, ja myös Dostojevskin huumori tulee rivien välistä esiin. Dialogin suomentaminen on onnistunut erityisen hyvin, ja koska teos on paikoitellen suorastaan näytelmällinen, joissakin kohdin tuli mieleen miettiä miten kyseinen kohta toimisi teatterin lavalla. Luultavasti erinomaisesti.

Dostojevskin kekseliäisyys tuntuu myös olevan ehtymätön, koskaan ei tiedä mikä käänne seuraavilla sivuilla odottaa. Ajatellaan vaikkapa Ippolitin "testamenttia", joka on eriskummallisimpia kirjallisia tuotoksia joihin koskaan olen törmännyt. Ja eriskummallisuudestaan huolimatta hyvin syvällinen tekstikatkelma.

Kaikesta vaikuttavuudestaan huolimatta jokin Idiootissa jäi kuitekin vaivaamaan. Tuntui siltä, että muutamassa kohdassa Dostojevskin ote romaanista ikään kuin herpaantui ja hän harhautui pohdiskelemaan omia teemojaan, ohi teoksen varsinaisen aiheen, esimerkiksi venäläisyyden perimmäistä olemusta ja muun muassa ortodoksisen kirkon erityistä luonnetta verrattuna katolilaisuuteen. Mutta tämä voi olla taas peräisin omasta rajallisesta hahmotuskyvystäni, siitä etten koko teoksen tematiikkaa kyllin syvällisesti tajunnut.

Kerta kaikkiaan merkkiteos siis, ja hyvinkin kolmen päivän lukemisen arvoinen.

Kirja-arvio: Suuri digikuvauksen käsikirja (Reima Flyktman; Readme.fi, 2010)

Kirjan kannessa sanotaan "kaikki tarvittava tieto hyvin kuvien ottamiseen pokkareilla ja järjestelmäkameroilla". Ja näin on, teos on harvinaisen helppolukuinen ja selkeä, olennaiset asiat käydään läpi perusteellisesti turhia monimutkaistuksia välttäen.

Ja se kirja on siis Suuri digikuvauksen käsikirja (Reima Flyktman; Readme.fi, 2010). Kirjassa on hyvin laaja kuvitus, joka auttaa näkemään mitä kirjoittaja käytännössä tarkoittaa. Kirjoittaja on selvästi nähnyt aikaa ja vaivaa sopivan kuvan valitsemiseen sopivaan kohteeseen.

Teoksen kuvitus on myös sen verran arkipäiväistä ja tavanomaista, ettei kenellekään varmasti tule rimakauhua "yhtä hyvien" valokuvien ottamiseksi. Kuvat ovat tavanomaisia, niin kuin kuvat yleensäkin ovat, eivät mitään taide- tai ammattivalokuvausta, joka on kokonaan toinen asia kuin se mistä tässä kirjassa kerrotaan.

Itselleni teos ei tuonut kovinkaan paljon uutta, sen verran paljon olen valokuvauksen oppaita ja käsikirjoja tullut lukeneeksi, mutta kaikki asiat olivat sen verran selkeästi ja mukaansa tempaavasti kuvattuja, että teoksen lukaisi mielellään läpi.

Kirjan valokuvausvinkit liittyvät arkipäiväisiin asioihin: maisemiin, perheenjäseniin, eläimiin, kaupunkien katunäkyviin ja sen sellaisiin. Vuodenaikojen tuomista haasteista kerrotaan, samaten pilvisen ja aurinkoisen päivän erityiskysymyksistä. Moni "epäonnistunut" valokuva saa näin selityksensä ja vinkin, miten seuraavalla kerralla voisi toimia paremmin.

Jonkin verran vierastin sitä, että kirjoittaja kovasti mainostaa järjestelmäkameran paremmuutta, mutta ehkäpä hän ei ole Panasonic LX3:n tapaiseen kameraan törmännyt. Ja kieltämättä järkkärissä on etunsa, jos vain haluaa raahata alasinta kaulastaan roikkumassa.

Mikä itseäni hiukan jäi vaivaamaan, oli kuvattujen asioiden tietty arkipäiväisyys. Toisaalta kirjan lukijalle ei varmasti tule rimakauhua, asiat ovat juuri niitä jotka aloittelijaa ensiksi askarruttavat ja mietityttävät. Mutta varsinaisesti valokuvauksesta kirja ei kovin paljon kerro, kameran käytöstä kylläkin ja hyvin perusteellisella tavalla.

Valokuvakirjojen tekemisen taidosta (ja helppoudesta)

Aikoinaan oli kallista ja vaikeaa tehdä väreissä painettuja kirjoja. Muutamia kymmeniä oppaita ja oppikirjoja tuli tehtyä, mutta hankalaa se ajoittain oli vaikka kollegoilta sain runsaasti apua ja korvaamattomia neuvoja.

Nykyään tilanne on ihan toinen. Netissä kirjan tekeminen on helppoa ja hauskaa, eikä kalleudesta voi puhua kun teoksen voi painattaa kappale kerrallaan ja hinta on vain parikymppiä.

Olen vuosina 2009-2010 tehnyt muutamia valokuvakirjoja liittyen kansainväliseen SoFoBoMo-projektiin. Vielä on pari viikkoa aikaa jos haluat osallistua. Suomesta on ollut kovin vähän innostusta asiaan, olisi mukava nähdä että maatamme "viedään" maailmalle myös valokuvakirjojen avulla.

Tässä on linkit SoFoBoMo-projektiin liittyviin valokuvakirjoihini (huom. päivitetty elokuun 2011 tilanteeseen):

• From Pukaro to Valkmusa (SoFoBoMo 2011; 13 MB PDF)
  
  • Blurb-versio saatavilla
• Treasure Pond (SoFoBoMo 2011; 13 MB PDF)
  
  • Blurb-versio saatavilla
• Summer in black and white squared (SoFoBoMo 2010; 14 MB PDF)
  
  • Blurb-versio saatavilla
• Impressions of Midsummer's Eve (SoFoBoMo 2010; 4 MB PDF)
  
  • Blurb-versio saatavilla
• Filling the square: play and dream (SoFoBoMo 2010; 6 MB PDF)
  
  • Blurb-versio saatavilla
• A Walk in Copenhagen (SoFoBoMo 2009; 8 MB PDF)
  
  • Blurb-versio saatavilla
• Wetness of Spring (1 MB PDF)
  

Teokset ovat saatavilla sähköisesti PDF-tiedostoina, useimmista on lisäksi saatavilla painettu kappale Blurb-palvelun kautta. Blurbin kirjat painetaan Hollannissa, josta ne ehtivät Suomeen päivän pari sisällä, joten kovin kauan ei joudu odottelemaan teoksen käsiin saamista. (Päivitys: Vuonna 2011 kirjan toimitus oli hitaampi ja kesti neljä päivää.)

Jos haluaa vain painetun kappaleen valokuvakirjasta (ilman sähköistä PDF-versiota), helpointa on käyttää valokuvaohjelmistoja (kuten iPhoto) tai POD-palvelujen (print on demand) ratkaisuja, Blurbin tapauksessa BookSmart-ohjelmistoa. Mutta jos haluaa sekä vapaasti levitettävän sähköisen version että painetun, täytyy nähdä vähän enemmän vaivaa (mutta ei tämä silti vaikeaa ole).

Mac-ympäristössä homma onnistuu kohtuullisen kätevästi Pages-sivuntaitto-ohjelmalla ja käyttöjärjestelmän Unix-työkaluilla (GhostScript). Pagesilla taitetusta valokuvakirjasta voi tallentaa PDF-version, joka kannattaa tiivistää pienempään kokoon GhostScriptillä nettijakelua varten. Tiedosto koko putoaa alle kymmenesosaan alkuperäisestä.

Samaten GhostScriptillä onnistuu valokuvakirjan sivujen tallentaminen kuvatiedostoiksi, jotka voi sitten lukea sisään BookSmart-ohjelmistoon kokosivun kuvina (Full Bleed), yksi tiedosto per kirjan sivu.

No, ihan noin helppoa homma ei ole, mutta suurinpiirtein näin se menee, pientä viilaamista ja opettelua toki tarvitaan.

Sain hiljattain käsiini painetut versiot uusimmista valokuvakirjoistani, ja pakko on myöntää että lopputulos on hyvä. Käytin premium-paperia, joka nostaa valokuvat esiin hienolla tavalla. Hinta-laatusuhde on kyllä erinomainen.

Kannattaako enää valokuvia yksitellen tulostaa kun pienellä vaivalla niistä koostaa painetun kirjan? Helpointa se on iPhoton ja BookSmartin kaltaisilla sovelluksilla. Ja jos haluaa lisäksi jaella teosta sähköisesti PDF-muodossa, ei sekään ylivoimaisen vaikeaa ole.

Lisäys: Päivitän aika ajoin käytännön ohjetta valokuvakirjojen tekoon (englanniksi) Light Scrape blogin sivulle.

Miten vähän yksityisyydestä on jäljellä

ACM:n tuoreessa lehdessä on mainio artikkeli yksityisyyden säilyttämisen problematiikasta, otsikkona Myths and fallacies of "personally identifiable information". Usein on lähdetty siitä, että yksittäisen henkilön toiminnasta, terveydestä tms. asioista kertova tieto tulisi anonymisoida, jonka jälkeen sitä voisi hyödyntää ilman suurempia riskejä yksilönsuojan loukkaamiseen.

Kirjoittajat demonstroivat (lukuisiin käytännön esimerkkeihin viitaten) kuinka anonymisoitu data voidaan suhteellisen helposti linkittää takaisin niin että henkilöllisyys paljastuu suurella todennäköisyydellä. Miljoonista ihmisistä on jo saatavilla netissä niin paljon informaatiota, että sitä yhdistelemällä voidaan luoda yksityiskohtainen profiili jota voidaan käyttään yksilön tunnistamiseen muissa yhteyksissä. Esimerkkinä voidaan käyttää vaikkapa tietyn ihmisen omistamia vaatteita tai kirjoja: vaikka yksikään vaate tai kirja ei sinänsä riitä identifioimaan yksilöä, mikä tahansa riittävän iso osajoukko näistä tavaroista yksilöi henkilön yksikäsitteisesti.

Kirjoittajien mukaan ainoa tapa välttää laajamittainen henkilöön liittyvien tietojen vuotaminen on sijoittaa yksilönsuojan kannalta problemaattiset tiedot keskitettyyn tietojärjestelmään, josta voidaan tehdä hakuja vain tarkkaan rajattujen kriteerien avulla. Tämä on kallis ja vaativa ratkaisu, ja edellyttää huomattavaa määrää ohjelmointityötä, säännöllisiä auditointeja ja niin edelleen.

Toinen vaihtoehto on sitten se, että yksilönsuoja katsotaan menetetyksi ainakin käsitteen laajassa merkityksessä: yksittäisey tietoalkiot ovat tunnistamattomia, mutta koska ne voidaan tietoteknisin menetelmin linkittää toisiinsa, kuka tahansa riittävät tietotekniset valmiudet omaava taho voi murtaa yksityisyyden suojan.

Asiaan liittyvät fysikaaliseen maailmaan liittyvät jäljittämisen menetelmät. Tuore tutkimus kertoo, että "nautittu pullovesi, limsa tai pienpanimo-olut voidaan jäljittää hiuksista maantieelliseen sijaintiin liittyvän, luonnollisen kemiallisen merkin avulla. [...] pullovesi, limsa tai pienpanimo-olut jättää hiuksiin kemiallisen merkin, jolla voidaan matkakohteet paikallistaa vielä matkan jälkeen. [...] isotooppi-kuviot ovat kuin kemiallinen sormenjälki, joka osoittaa, millä maantieteellisellä alueella henkilö on ollut."

Tämä tutkimus koskee vain rajallista määrää henkilöitä ja pienehköä maantieteellistä aluetta, mutta uskoisin sen olevan yleistettävissä koko maailman mittakaavaan. Eli ei kuin maahantulotarkastuksessa otetaan hiusnäyte ja tämä kertoo missä olet viettänyt viimeiset viikot ja kuukaudet.

Niin netissä kuin fyysisessä maailmassa hyödynnetään yhä tehokkaammin kehittyneitä tiedon louhinnan menetelmiä, jotkut puhuvat myös käsitteestä "computational intelligence". Tällä tiellä ollaan vasta alkumatkassa, saapa nähdä mitä seuraavaksi keksitään.

No, ei jotain pahaa ettei jotain hyvääkin. Samaisessa ACM:n lehdessä oli viittaus kirjoitukseen The Rise of the External Brain: "Google has become our external brain, sifting through the extended stores of knowledge offered by multitudes, helping us remember what we once found, and locating advice from people who have been where we now want to go."

Ajatus netistä (ja Googlesta) "ulkoisena aivona" tuntui aluksi osuvalta mutta hetken aikaa asiaa ajateltuani turhankin lennokkaalta vertauskuvalta. Ehkä tässä on kuitenkin syvällisempi kysymys pohjalla.

Netin kaaottisesti syntyvä ja jäsentymätön tieto ei ehkä tarkkaan ottaen pohjaudu samanlaiseen biologiseen paradigmaan kuin aivomme, mutta jonkinlainen "evolutiotiivinen" prosessi siinä on taustalla. Ja kun ottaa huomioon, että tietotekniikka - ja tuo aiemmin mainittu "computational intelligence" - etenee kohtuullisen rivakkaa vauhtia, vertaus ulkoisee aivoon ei ehkä ole niinkään kaukaa haettu.

Toki esimerkiksi kuvien tunnistamisessa netti on yhä aika huono, ajatellaan vaikkapa tilannetta että otat kuvan perhosesta tai korennosta ja haluaisin tunnistaa lajin - eipä kuvahakujärjestelmistä paljon iloa ole. Mutta tämä saattaa pian muuttua kun algoritmiikka (ja käytetty laskentateho) saavat rutkasti lisää potkua.

Ja pakko se on myöntää, kymmeniä kertoja päivittäin täytyy asioita tarkistaa netistä, ilman sitä olisi hyvin orpo olo.

Puolen vuoden välitilinpäätös

Kun aloitin tämän blogin viime vuoden lopussa, ajattelin kirjoittavani noin yhden merkinnän viikossa. No, nyt koossa on 70 blogimerkintää, eli reilut kaksi viikossa, enemmän kuin oli tarkoitus.

Ihan mukavaa tämä on ollut, eikä kovin paha riippakivikään, kun moni tänne kirjoitettu teksti on tullut käytetyksi muussa yhteydessä, tai kirjoitettu muussa yhteydessä ja laitettu samalla myös tänne.

En ole aivan varma, pidänkö kesälomataukoa vai en. Ammatillisista asioista en ole ajatellut erityisemmin kirjoittaa, mutta toisaalta kesällä saattaa olla aikaa lukea, ja kirjoistahan ajatuksia syntyy. Eli jonkinlaisia kirja-arvioita tai kirjojen inspiroimia lyhyitä tekstejä voi tänne syntyä. Tai sitten ei. Syksyllä ehkä sitten palataan astialle taas uusin voimin.

Mitä kaikkea onkaan väärin Nokiassa

Nyt se sitten löytyi, kaikkien aikojen vuodatus Nokian (ja Symbian-järjestelmän) ongelmista: "I’ve tried to use all of Nokia’s various products and services to the best of my ability, and I just can’t do it anymore." Symbian-pohjaisten mobiililaitteiden uutisia ja arvioita julkaiseva Symbian-Guru.com pistää hanskat tiskiin.

Ricky Caddenin kirjoittamassa viestissä on paljon ankaraa ja osuvaa kritiikkiä Nokiaa kohtaan: "I can’t continue to support a manufacturer who puts out such craptastic ‘flagships’ as the N97, and who expects me to use services that even most of Nokia’s own employees don’t use. I also can’t continue to support a mobile operating system platform that continually buries itself into oblivion by focusing on ‘openness’ while keeping a blind eye towards the obvious improvements that other open platforms have had for several iterations."

Erityisen kiinnostavaa on Caddenin analyysi Nokian "avoimuudesta" - miten Nokia itseriittoisesti kehuskelee asialla vaikka kukaan ei ole kiinnostunut siitä mitä Nokialla on tarjolla: "Like Android, Symbian Foundation prides itself on being open and free – loudly and oftentimes obnoxiously boasting about how its source code is free for all – despite no one really caring about this, at least in my circle. The platform still languishes behind Android in simple features – being able to replace various pieces of the OS at the users’ whim, native threaded SMS/MMS, integrated IM, and a usable app marketplace, among others."

Miksi Nokia on niin totaalisesti epäonnistunut avoimen ohjelmankehityksen ekosysteemin hyödyntämisessä? Onko kyse "liian vähän, liian myöhään" -syndroomasta, vai onko syy syvällisempi?

Olisiko Nokialla asenneongelma - ollaan liikaa kiinni omissa ympyröissä eikä nähdä että maailma on jo mennyt ohi? Muut tekevät asioita joista ei olla tietoisia saati kykeneviä niitä toteuttamaan. Ylpeillään sillä, kuinka paljon miestyövuosia softan tekemiseen Nokialla on panostettu - ja unohdetaan että ainoa mikä ratkaisee avoimessa lähdekoodissa on se, kuinka paljon hyötyä softasta on tulevaisuudessa. Menneen maailman ratkaisuilla ei ole kysyntää.

Ongelmaa vaikeuttaa Nokian hybris. Caddenin sanoin "the Finnish monster" on kasvanut liian isoksi kenkiinsä. Miten Nokia voisi saada takaisin ketteryyden ja nöyryyden, joka sillä aikoinaan oli ja joka teki siitä lopulta menestystarinan?

Otetaanpa kaksi muuta esimerkkiä yritysten suhtautumisesta open source -ratkaisujen hyödyntämiseen: Apple ja Google.

Näistä Apple on malliesimerkki "suljetusta" ekosysteemistä, joka pyrkii kontrolloimaan tuotteitaan jopa paranoidisuuteen asti. Mutta samalla Apple on merkittävä kontribuoija open source -projekteihin, ja tietenkin myös niiden hyödyntäjä. Käyttöjärjestelmätasolla Apple pohjaa Unixiin ja on lisäksi kehittänyt ison nipun ohjelmistoja jotka ovat jakelussa open source -periaatteella. Applen lähestymistapa on "ruohonjuuritasoinen": isot kokonaisuudet pidetään omissa hyppysissä, mutta rakennuspalikat ollaan valmiit antamaan kaikkien kiinnostuneiden käyttöön.

Entä Google? Cadden jo mainitsi Googlen Android-alustan, joka on kova haaste Nokialle ja jopa Applelle. Android-pohjaiset puhelimet kehittyvät nopeaan tahtiin, ja kohta ne alkavat olla kypsiä jo muidenkin kuin nörttien käsiin. Google ei ole itse laitebisneksessä, tai on ainakin valmis jakamaan kakun mobiililaitteiden valmistajien kanssa, joten avoimuus on luontevaa. Mitä isomman kakun Android markkinoista saa, sitä enemmän Google saa palvelujaan tarjolle kaikkialle missä ihmiset kulkevat.

Mutta kuinka avoin Google on? Yhtiöstä tulee aika lailla Apple mieleen: tärkeät kortit pidetään tiukasti omissa hyppysissä, jopa salailevuuteen asti. Mutta samalla osallistutaan kohtuullisella panoksella open source -yhteistyöhön, puhtaasti pragmaattisista syistä: mitä enemmän kehittäjiä, sitä parempi tulos. Puhumattakaan siitä että yhteinen teknologia auttaa Googlea levittämään palveluitaan laajemmalle.

Mitä Nokian sitten pitäisi tehdä? Vaikeaa, vaikeaa. Nokia on ajautunut nurkkaan jossa sillä ei ole luontevaa omaa lokeroa ekosysteemissä.

Nokian tulisi miettiä lähestymistapansa kokonaan uusiksi, jopa siinä määrin että tehdään radikaaleja päätöksiä kannattavien toimintojen lopettamisesta. Uusi pelikenttä pitäisi löytää, mutta onko Nokian jättiläinen enää hyvä niissä peleissä joita nykyään halutaan pelata?

Pyöräilyn ihmeellisyydestä

Olen pyöräillyt töihin silloin tällöin, tosin aivan liian harvoin. Tällä viikolla sentään kolmena päivänä.

Polarin sykemittarin mukaan 13 + 13 kilometrin työmatka kuluttaa energiaa 1000-1200 kcal, ihan kunnioitettava lukema. Ja melko iso osa tuosta 80-90 minuutin päiväannoksesta on kuntoa kohottavalla tasolla.

Pitäisi vain useammin... Niinpä.

Tuoreen tutkimuksen mukaan pyöräily ehkäisee erittäin tehokkaasti liikakiloja. Tosin tässä tutkittiin naisia, mutta miksi tämä ei pätisi myös miehiin.

Kokonaan toinen juttu on sitten suun kiinni pitäminen - mussuttaminen, se pitäisi myös pitää kurissa.

Funetista Facebookiin - Internetin kultuurihistoria

No, tulihan se lopulta luettua, nimittäin Turun yliopiston tutkijoiden kirjoittama teos Funetista Facebookiin - Internetin kultuurihistoria (Petri Saarikoski ym.; Gaudeamus, 2009).

Funetin merkitystä internetin tulossa Suomeen valottaa myös teos Funet - Suomen tie internetiin (Paavo Ahonen; CSC, 2008), jossa näkökulma on osin tekninen, osin hallinnollinen, osin asianomaisten omakohtaista kokemusta valottava. Ahosta on haastateltu lukuisaan otteeseen myös turkulaisten artikkelikokoelmassa, samaten muita netin alkuaikojen aktiiveja ja asioihin vaikuttaneita.

Turkulaisten tutkijoiden artikkelikokoelma on ei-tekninen (mutta paikoin kyllä tekniikkaa syvällekin luotaava) kuvaus siitä, miten Internetistä tuli internet ja sitten netti, kunnes netti oli osa useimpien suomalaisten jokapäiväistä elämää.

Teos kartoittaa ansiokkaasti tietoteknistyneen Suomen lähihistoriaa Funet-tietoverkon alkuajoista nykyiseen Facebook-maailmaan. Jokin aika sitten uutisoitiin että joka kolmas suomalainen on Facebookissa, eli kehitys on ollut hurjan nopeaa.

Viimeisen vuosikymmenen kuluessa yksi yhteinen todellisuus, jonka laajalevikkinen sanomalehti ja muutama televisio- ja radiokanava määrittivät, on pirstoutunut lukemattomiksi todellisuuden saarekkeiksi. Valtamedia toimii yhä enemmän netissä tapahtuvien asioiden vahvistimena, poimien ja kommentoiden teemoja yhteiseen keskusteluun. (Vaikkapa minikaivurin.)

Tämä jos mikä on suuri kulttuurillinen muutos. Matkan varrella oli hypeä jos toistakin, ja moneen kertaan Suomi oli hilkulla (ainakin jälkiviisaasti) päästä maailmanvalloittajaksi. Linux lähti lentoon maailmanlaajuisen tietoverkon vauhdittamana (ja vauhdittajana). Ja Suomessa kehitettiin maailman ensimmäinen graafinen www-selain Erwise, joka sitten kyllä jäi Mosaicin jalkoihin.

Kun nyt valitellaan Suomen tietoyhteiskunnan kurjaa kuntoa, on mukava kerrata sitä miten koko tietoyhteyskunta-asiaan päädyttiin ja miten se Suomessa otettiin kärkitavoitteeksi.

Muistan itsekin alkuaikoja, kun työtoverieni - niin funetilaisten kuin muidenkin - innostamana aloittelin www-sivujen tekoa erinäköisten ohjeiden ja oppaiden julkaisuun. Tuolloin netti oli niin uutta ja ihmeellistä ja hiljalleen kaikkia kiinnostavaa, että perhetuttujen kautta pyydettiin luennoimaan netin mahdollisuuksista Lions Club -tilaisuuteen. Vaikka en asiasta paljon osannut kertoa, menin puhumaan kun pyydettiin.

En tiedä oliko esityksestäni kenellekään sen kummemmin iloa, mutta jännä oli huomata asian yhtäkkiä saama laajempi kiinnostus. Netti ei enää ollut pelkästään tutkijoiden ja opiskelijoiden paikka. Nyt meillä on "ikuinen syyskuu", kun kaikki ovat netissä.

Ei ole ihan helppo ymmärtää mitä oikeastaan tapahtui. Siispä: ansiokas teos!