Elanor Dymott kirjoittaa kaipauksesta ja rikoksen selvittelystä, surumielisellä ja ikään kuin elämästä syrjäytyneellä tavalla: Every contact leaves a trace (Jonathan Cape, 2012; ISBN 978-0-224-09403-0).
Kirjan kertojan vaimo Rachel on murhattu, ja kertoja kuvaa omaa lamaannustaan, ja sitä miten hän lopulta alkaa selvittelemään vaimonsa aiempaa elämää, ja etsimään selitystä tapahtuneelle. Käy ilmi, että se mitä hän on kuvitellut tietäneensä Rachelista on ollut kovin rajallista, ja jopa harhaanjohtavaa.
Dymott kirjoittaa toteavasti, tavalla jossa tarinan kerronta limittää useaa tapahtuman tasoa, kertojan pohtiessa sitä miten hän Racheliin tutustui ja miten he lopulta löysivät toisensa opiskeluaikaisen ystävän Richardin häissä:
When I woke this morning and came through from the bedroom the sun was already slanting in and the whole of my apartment was filled with a filtering light. I sat at Rachel's desk and looked down at the canal. There were streams of cyclists making their way to work: the nine a.m. towpath rush hour Rachel used to talk about. As I watched, the heron rose up from the water and flew straight towards me. It positioned itself on my balcony wall, side on to where I sat, a perfect silhouette. That first morning she was here with me, morning after Richard's wedding, Rachel had thought it was a sculpture. 'It's so still,” she said when I told her. 'It can't be! I don't believe you.'
Välillä päähenkilön saamattomuus tuntui suorastaan raivostuttavalta, samaten se miten hän kerta toisensa jälkeen harhautui ikään kuin sivupoluille pohtimaan omaa suhtautumistaan Racheliin, sitä miten heidän suhteessaan Rachelin menneisyys oli asia josta ei puhuttu, vaikka aika ajoin siihen liittyviä asioita tulikin esille.
Ja vaikka aika ajoin kirjan kertoja tuntui varsinaiselta surkimukselta, kiinnosti romaani kuitenkin siinä määrin että luin sen alusta loppuun, juurikaan tekstissä eteenpäin hyppimättä. Jokin tässä piti otteessaan, ehkä ajatus siitä kuinka vähän me itse kukin loppujen lopuksi toisista ihmisistä tiedämme, tai haluamme tietää.
Ja täytyy myöntää, että loppujen lopuksi kirjoittaja yllätti, ei niinkään sillä että Rachelin murhaaja paljastui, vaan sillä mistä Rachelin ja hänen miehensä suhteessa oli kyse. Selkäpiiti suorastaan värisytti, sillä tässä ihmissuhteessa oli kyse - kaikesta surkeudesta huolimatta, huolimatta siitä että Rachel osoittautui olevan aivan muuta mitä hänen miehensä Rachelista ajatteli - tässä oli kyse mitä suurimmasta rakkaudesta.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti