Alexander McCall Smith: The dog who came in from the cold

Alexander McCall Smith kertoo humoristista jännärityyppistä tarinaa, jossa on kyllä hyviä puolia, mutta joka ei kuitenkaan jaksanut kiinnostaa puoliväliä pitemmälle: The dog who came in from the cold (Abacus, 2011; ISBN 978-0-349-12321-9).



Sitä ei voi kieltää, etteikö teksti olisi hyvinkin herkullista, esimerkiksi tässä kohtauksessa kun sisarukset kohtaavat ja kumpikin miettii sitä miltä toinen vaikuttaa:

[...] Dear Berthy, he thought. So many things change in the world, but she always looks the same: same funny old jumper
and odd-looking skirt; same old weekend bag, a holdall that she had had for ages and ages and which Uncle Edgar bought to take to Madeira.

And Berthea, for her part, looking down the platform, saw her brother walking towards her and thought: Dear Terence! What a disaster area he is! That defeated old cardigan and those shoes with the Velcro fastenings. And his ghastly glasses. Oh dear! He must be the only Porsche driver in the world — in the whole world — who wears shoes with Velcro fastenings. What a distinction to have in this life.

Kirja kuuluu sarjaan "Corduroy Mansions", ja ehkä osasyynä teoksen kiinnostamattomuuteen oli se että sarjan lukeminen pitäisi aloittaa alusta. Joka tapauksessa tämä kirja ei ollut läheskään niin onnistuneen oloinen kuin Mma Ramotswe -dekkarisarja, joita olen lukenut jo puoli tusinaa kirjaa.

Bill Willingham: Fables. Vol. 16 - Super team

Bill Willingham kirjoittaa Fables-hahmojen kohtalonhetkistä, siitä kun on aika laittaa kova kovaa vastaan ja yrittää voittaa pelon avulla hallitseva pimeyden hahmo. Ja mikäs siinä muu auttaa kuin supersankarien kokoaminen yhteen tiimiin: Fables. Vol. 16 - Super team (DC Comics, 2011; ISBN 978-1-4012-3306-8).



Sanoisin että hiukan väsähtäneeltä tämä tarina vaikutti, ja väsynyt olin itsekin. Eikä lopussa vastaan tuleva yllätys sekään nyt niin iso ollut, vaikka varmaan vie tarinaa taas jatkossa eteenpäin.

Maailman parhaat luontokuvat - 22. vuosikerta = Wildlife photographer of the year

Tartuin pitkästä aikaa luontokuvakilpailun satoa esittelevään teokseen, enkä tällä kertaa pettynyt aivan yhtä pahasti kuin vuoden 2010 tapauksessa: Maailman parhaat luontokuvat - 22. vuosikerta = Wildlife photographer of the year (Docendo, 2012; ISBN 978-952-5912-54-8). Teoksen toimittaja on Rosamuns Kidman Cox ja käännökset on tehnyt Eero Sarkkinen.



Voi tosin olla, että parin vuoden aikana olen oppinut ohittamaan kiltokuvamaisimmat ja vääristellyimmät otokset ja löytämään kimallekasan keskeltä luontoa realistisemmin ja ymmärtävämmin kuvaavia otoksia, sellaisia joissa ei näy luontokuvateollisuuden tuotantokoneiston disneymäinen kädenjälki.



Mutta loppujen lopuksi vain kymmenkunta valokuvaa tuntui aidosti luonnossa koetuilta ja eletyiltä, muuten tuntui siltä kuin tässä viritettäisiin huvipuistolavasteita maailmaan jota kiivaasti olemme tuhoamassa. Mitään kovin villiä puhumattakaan aidosta ei tämän kirjan useimmista kuvista välittynyt, vaikka kieltämättä kuvien ottamisen ammattitaitoa on pakko ihailla.

Lawrence Block: A drop of the hard stuff

Lawrence Block osaa kirjoittaa, ja sen hän todistaa jälleen kerran tässä napakassa jännärissa, jossa alkoholilla on keskeinen rooli: A drop of the hard stuff (Orion, 2011; ISBN 978-1-4091-2481-8).



Monissa kovaksikeitetyissä jännäreissä on päähenkilö, jolla on ongelmia alkoholin käytön suhteen. Mutta Blockin jännärien Matt Scudder on uskottavuudessa omaa luokkaansa, sillä vaikka hän ei juo tippaakaan alkoholia, on alkoholi hänen elämäänsä määrittävä tekijä, ja AA-kokoukset päivittäinen rutiini. Päivä kerrallaan.

Kirjassa palataan ajassa taaksepäin, niihin päiviin kun Scudder aloitti elämäänsä ilman alkoholia, ja ensimmäinen vuosipäivä lopettamisesta oli lähestymässä. Hänen lapsuudenystävänsä ilmaantuu paikalle ja kertoo myös lopettaneensa alkoholin käytön. Osana raitistumista hän käy pyytämässä anteeksi niiltä joille oli alkoholin käytön takia tehnyt pahaa.

Mutta joku ei tästä tykkää, ja niinpä Scudder joutuu selvittelemään lapsuudenystävänsä elämän vaiheita keksiäkseen kuka hänet murhasi.

Block kirjoittaa napakasti, toteavasti, uskottavasti. Tiukka, surullinen, mutta mustanpuhuvuudessaan myös lohdullinen tarina tämä on.

Lawrence Norfolk: John Saturnall's feast

Lawrence Norfolk kertoo 1600-luvun tapahtumista historiallisessa romaanissa, joka oli kirjastossa laitettu näyttävästi esille kirjahyllyssä: John Saturnall's feast (Bloomsbury, 2012; ISBN 978-1-4088-0596-1).



Kirjan päähenkilö on John Saturnall, nuorena orvoksi jäänyt poika. Hänellä on erikoinen äidiltä peritty taito, mutta Johnin äidin kohtaloksi tuli kyläläisten ennakkoluulot, epäilyt noituudesta.

Orpo John viedään oppipojaksi paikallisen linnan keittiöön, jossa hänen taitonsa huomataan, ja ajan mittaan Johnista kehittyy kokki joka vetää vertoja mestarilleen. Mutta sitten tulee sota, joka sekoittaa asiat monin tavoin.

Rakkaudesta tässä on myös kyse, linnassa asuvasta tytöstä joka täytyy naittaa jotta omaisuus saadaan pysymään suvussa, sillä tyttärelle ei tiluksia voi perintönä jättää vaan tähän tarvitaan miespuolinen perillinen.

Kovin syvälliseksi ei tätä historiallista romaania voi sanoa, ja yleisesti ottaen en historiallisista romaaneista erityisesti välitä, mutta tässä oli teoksen alkupuolella aivan tavattoman hienoa kuvausta Johnin ja hänen äitinsä suhteesta, jota kyläläisten epäluulot varjostivat. Norfolk onnistuu kirjoittamaan lapsen näkökulmasta sortumatta silti turhaan hempeilyyn ja makeiluun. Elämä on rankkaa, ja se sattuu.

Kirjan lopussa Norfolk palaa ikään kuin alkuun. Johnista on tullut maailmankuulu kokki, joka on kulkenut maailmalla hoveissa ja ansainnut taidoillaan ison omaisuuden. Mutta miten käy, kun hän vuosien päästä palaa kotiseudulleen ja kohtaa nuoruuden tuttavansa. Millainen on se juhla-ateria jonka John saa syötäväkseen?

Vieläkin värisyttää kun mietin kirjaa. Tämä on teos jonka voisi lukea joskus toisenkin kerran.

Harlan Coben: Viaton

Harlan Cobenin jännäri löytyi kirjaston englanninkielisten palautettujen kirjojen laatikosta, vaikka ihan suomenkielinen tämä on: Viaton (WSOY, 2008; suom. Jukka Jääskeläinen; ISBN 978-952-459-846-0).

Tätä arviota kirjoittaessa huomasin että Helmetissä teos oli saanut vain kaksi tähteä (kolme arviointia), mitä olisin pitänyt kovin alhaisena alettuani teosta lukea, mutta sen luettuani olen aika lailla samoilla linjoilla.

Cobenin jännärin asetelma oli kiinnostava, pääroolissa on opiskelijaporukan tappelunnujakassa toisen opiskelijan surmannut ja siitä vankilaan tuomittu Matt, jonka elämä alkaa taas olla raiteillaan, sillä hän on naimisissa, asuntoa etsitään ja lapsikin on tulossa. Mutta jotenkin tämä tarina ei nyt toimi, vaikka yllätyksiä on luvassa yksi toisensa jälkeen.

En pystynyt suhtautumaan Mattiin erityisen positiivisesti, jotain päälleliimatun makuista tässä oli, ikään kuin Coben ei olisi itsekään ollut vakuuttunut kertomansa tarinan järkevyydestä. Ilmeisesti Coben on parhaimmillaan ihan hyvä dekkaristi, mutta tämän lukeminen oli melkoista pakkopullaa loppua kohden, tarina vain ei toimi niin kuin toivoisi. Ja sivujakin on 505, ihan liian paljon tällaisilla eväillä kirjoitettuun dekkariin.

Gary Snyder: Erämaan opetus

Gary Snyder pohtii ihmisen luontosuhdetta ja kyseenalaistaa teknistyneen sivilisaatiomme kasvuhakuiseen ideologiaan kolvattuja ajatuksia ihmisen paikasta maailmassa: Erämaan opetus (Savukeidas, 2010; suom. Tero Tähtinen; ISBN 978-952-5500-67-7).



Helmet-järjestelmässä teos oli saanut viisi tähteä (kaksi arviointia), enkä kovin paljon vähempää itsekään tälle teokselle antaisi, vaikka paikka paikoin tuntui siltä kuin Snyder pyrkisi vakuuttamaan lukijaa enemmänkin retorisin keinoin kuin selkeään argumentointiin turvautuen.

Teoksen esseissä pohditaan luontoa ja ekologiaa monelta kannalta, unohtamatta henkilökohtaista luontokokemusta, joka ilmiselvästi on Snyderille tärkeä asia. Ihminen luonnon keskellä, luonnon armoilla, tässä on lähtökohta josta Snyder lähtee rakentamaan filosofiaansa, ja tuntuu paikka paikoin siltä kuin teksti olisi suorastaan runoutta.

Harri Kalha: Birger Kaipiainen

Harri Kalha kertoo keramiikkataitelijasta, josta en tiennyt mitään ennen kuin tämän kirjan kirjastosta sain lainatuksi: Birger Kaipiainen (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013; ISBN 978-952-222-457-6).



Kirjan kannessa on aukko, joka sopii hyvin teemaan, eräänlainen taideteos on tämä kirjakin.

En enää muista mikä teokseen sai tarttumaan, sillä keramiikka ei ole koskaan erityisesti kiinnostanut. Täytyy kyllä myöntää, että kirjan kuvitus ja niissä näkyvät keramiikkaesineet ja taideteokset tekivät vaikutuksen, aikamoisen omaperäisellä tavalla Kaipiainen toteutti visioitaan.



Teos pohtii Kaipiaista paitsi taiteilijana myös ihmisenä, mutta kovin pitkälle tällä linjalla ei edetä, taide on pääasia, niin kuin pitääkin.

Kalervo Tolppanen: Kolmen valtakunnan vaelluksia - kalastus- ja vaelluskertomuksia

Lappiin voi suhtautua monella eri tavalla, ja yksi näkökulma on urheilukalastus, josta kertoo Kalervo Tolppanen kirjassaan Kolmen valtakunnan vaelluksia - kalastus- ja vaelluskertomuksia (Books on Demand, 2009; ISBN 978-952-498-227-6).



Lapin maisemat ovat ilmeisen tärkeitä kirjoittajalle, mutta erityisen tärkeää on se haaste jota kalastaminen näissä olosuhteissa merkitsee. Osa kertomuksista on julkaistu aikaisemmin eri lehdissä. Tarinoissa on omakohtaisen muistelun tuntua, esimerkkinä "Kun vaimoni katosi", jossa Tolppanen eksyy vaimostaan ja ehtii huolestua toden teolla ennen kuin eksynyt - kumpi se heistä nyt sitten olikaan - taas löytyy.



Kirjassa on paljon viittauksia Yrjö Metsälään, Kilpisjärvellä vaikuttaneeseen eräoppaaseen, joka selvästi on tehnyt vaikutuksen kaikkiin jotka hänen kanssaan olivat tekemisissä.

Luonnossa vaeltamisesta Tolppanen ei laajemmin kerro, enemmänkin tarinoissa on kyse pääsemisestä kalastamaan, joka hänelle on näiden retkien tarkoitus ja kohokohta, vaikka saalista ei erityisemmin tulisikaan.

Asko Kaikusalo ja Yrjö Metsälä: Tarujen tunturit

Asko Kaikusalo ja Yrjö Metsälä kertovat tarinoita Kilpisjärven maisemista, niin ihmisistä kuin satuhahmoistakin: Tarujen tunturit (WSOY, 1979; 2. painos; ISBN 951-0-06594-3).



Kirjan tekstin on kirjoittanut Asko Kaikusalo ja valokuvat ottanut Yrjö Metsälä. Tarinointi on mukavan tunnelmallista, sellaista jota mielellään lueskelee pitempäänkin. Kaikenlaisia satuja ja uskomuksia kirjaan sisältyy, ja näistä voi ajatella monella tavalla, vaikkapa tunturilla vaeltavan ihmisen väsymyksestä johtuvina mielikuvina.



Menneen maailman lumoa tässä kirjassa on roppakaupalla, ja tähän sopii sekin että kuvat tuntuvat ajan mittaan hiukan haalistuneen ja paperi kellastuneen. Lapin ja käsivarren alueen erikoislaatuisesta luonnosta ja elämästä tässä karussa ympäristössä kirjasta saa aimo annoksen. Toisaalta ajat ovat muuttuneet, turisteja käy nykyisin Kilpisjärvellä varmaankin kymmenkertainen määrä verrattuna kirjassa kuvattuun aikaan, ja kiirettä piisaa ihmisillä.

Satoshi Kitamura: Aksu, kattojen kuningas

Satoshi Kitamuran lastenkirjassa seikkailee Aksu-kissa, joka yrittää järjestää asioita itsensä kannalta hyvälle mallille, mutta lopputulos on useimmiten melkoinen kaaos: Aksu, kattojen kuningas (Tammi, 2002; suom. Juhani Tolvanen, ISBN 951-31-2408-8).



Helmet-järjestelmässä teos oli saanut viisi tähteä (kaksi arviointia), mikä on ehkä hiukan yläkanttiin, mutta ei paljon, sillä hyvin tässä teoksessa osuvat piirrosjälki ja tarina kohdalleen. Harmittaa, että Aksu-tarinoita ei ole enempää suomennettu, ainakaan tietääkseni.

Michael Frayn: Skios

Michael Frayn humoristinen romaani kertoo toisiinsa limittyvistä tarinoista joissa huipputiedemies ja hänenä esiintyvä huijari joutuvat melkoiseen pyöritykseen, ikään kuin siepatuiksi toistensa elämään, toinen innokkaasti, toinen vastoin tahtoaan: Skios (Faber and Faber, 2012; ISBN 978-0-571-28141-1).



Aika ajoin Fray kirjoitti suorastaan nerokkaan riemastuttavasti, paikoitellen huumori oli keinotekoisen tuntuista, esimerkiksi sanoihin ja niiden väärinkäsityksiin liittyvää. Aika mainio tämä tarina on, puitteina kansainvälisen eliitin kokous saarella, ja huipentumana tiedemiehen puhe jota kaikki odottavat, kuka innostuneena, kuka peläten huijauksen paljastumista.

Teos oli nopealukuinen, eikä lopulta tehnyt erityisen mieleenpainuvaa vaikutusta. Monista riemastuttavista käänteistä huolimatta tarina jää ulkokohtaiseksi, näistä aineksista olisi voinut syntyä jotain suurempaakin, nyt lopputulos muistuttaa yhteiskuntakritiikin ja puskafarssin yhdistelmää.

Antero Järvinen ja Seppo Lahti: Suurtuntureiden luonto - Kilpisjärven biologisen aseman 40-vuotisjuhlakirja

Tiede ja Lappi, siinäpä kaksi kiehtovaa asiaa, jotka kietoutuvat toisiinsa Antero Järvisen ja Seppo Lahtin toimittamassa teoksessa Suurtuntureiden luonto - Kilpisjärven biologisen aseman 40-vuotisjuhlakirja (Palmenia, 2004; ISBN 952-10-1142-4).



Teos käsittelee aihettaan mielenkiintoisella tavalla ihmisten kautta. Erityisesti mainittakoon Yrjö Metsälä, jonka kertomat tarinat olivat mitä ilmeisimmin suuri inspiraation lähde kaikille häneen aikoinaan tutustuneille.

Kirjassa kerrotaan monipuolisesti Kilpisjärven ympärisötn luonnosta, ilmastosta ja geologiasta, paikoitellen tuntuu että tässä on todellinen runsaudensarvi tietoutta pohjoisimmasta Lapista. Mutta sitten taas tuntuu siltä, että teos on aivan liian lyhyt, vain 229-sivuinen, sillä enemmänkin haluaisi tietää.

Heikki Lahnaoja: Yöllä puut - 137 fragmenttia

Heikki Lahnaojan esikoisteos on tämä omaperäinen lyhyiden tekstifragmenttien kokoelma, jota voisi sanoa runoteokseksi, mutta myös jonkinlaista aforismimaisuutta näissä teksteissä on, mainion nyrjähtäneellä tavalla: Yöllä puut - 137 fragmenttia (ntamo, 2013; ISBN 978-952-215-369-2).

Täytyy kyllä kiittää ntamo-kustantamoa ("kustantamo ilman kusta" lienee nimen tausta) tämänkin teoksen julkaisemisesta, sillä teos sai ajatuksen liikkeelle, ja tekstifragmenttien keskinäiset suhteet ja niiden väliset jännitteet, jopa ristiriidat, tekivät kokonaisuudesta enemmän kuin vain yksittäisten fragmenttien kokoelman.

Monet fragmenteista toimivat kyllä yksinäänkin, saavat mietteliäksi, ja seuraavassa on kolme fragmenttia näytteeksi:

Uni on suudelmaa makeampi.



Lapset näkevät ikkunoista sisään.



Ensimmäinen pakkasyö. Kaksi perhosta liimautuneina ikkunaan.

Mutta nämä poiminnat eivät tee teokselle oikeutta, vain sen lukeminen tekee.

Stefan Spjut: Staalo

Stefan Spjut kirjoittaa Pohjois-Ruotsiin sijoittuvaa kuvausta oudoista olennoista ja tapahtumista. Tässä limittyvät niin fantasia-, kauhu- kuin jännityskirjallisuudenkin tyylilajit keskenään: Staalo (Like, 2013; suom. Taina Rönkkö; ISBN 978-952-01-0873-1).



Kirja on melkoisen massiivinen, 722 sivua. Spjutin tapa kirjoittaa on jotenkin kulmikas, hiukan töksähtelevä, ja toisaalta en enää jaksa paneutua massiivisiin romaaneihin sillä tavalla kuin joskus aikoinaan ahmiessani Tolkienin tai Le Guinin teoksia. Jätin lukemisen pariin kertaan kesken, kunnes palasin kirjaan uudelleen, mutta lopulta jätin urakan kesken noin sivun sata paikkeilla.

Ei tämä kirja mitenkään hassumpi ole, mutta vaikka tarinassa tiettyä omaperäisyyttä olikin, ei se houkutellut lukemaan siinä määrin että olisin urakkaa jaksanut enää jatkaa.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Juustoon ei saa piirtää!

Luin ensiksi myöhemmin ilmestyneen Himaset-sarjakuvakirjan, ja sen jälkeen lainasin tämän ensimmäisenä ilmestyneen. Aino Havukainen ja Sami Toivonen osaavat mukavasti kertoa lapsiperheen arjen kommelluksista: Juustoon ei saa piirtää! (Otava, 2008; ISBN 978-951-1-22679-6). Sarjakuvat on julkaistu aiemmin Suomen Kuvalehdessä ja Ilta-Sanomissa.



Jostain syystä sarjakuvakirja oli Helmetissä saanut vain kaksi tähteä (kolme arviointia), mikä tuntuu kummalta, kyllä tämä oikein mainio paketti on. Tosin sarjakuvastripeissä on toistoa, varsinkin kun luin tämän kirjan pian toisen kirjan luettuani. Silti, lukiessa tuli hykerryttävä olo useampaankin otteeseen.

Nicolas Freeling: Irlantilainen ruletti

Nicolas Freeling laittaa etsiväkomissaari Van der Valkin matkustamaan Irlantiin selvittämään, mitä on veitsellä murhatun liikemiehen kuoleman taustalla: Irlantilainen ruletti (WSOY, 1972; suom. Kalevi Nyytäjä; ISBN 951-0-00453-7).



Täytyy sanoa, että Van der Valk on varsin mainio poliisihahmo, toki monella tapaa tuttu muiden dekkaristien vastaaviin hahmoihin verrattuna, mutta omalla tavallaan erinomainen, samalla kertaa sekä karkea ja tyly että ovela ja omat rajoitteensa mainiosti ymmärtävä.

Joiltakin osin kirja tuntui hyvinkin modernilta, toisaalta taas tarinassa pilkahti esiin luokkayhteiskunnan kaikuja niiltä ajoilta kun rajat sukujen välillä olivat tiukasti luokka-ajatteluun perustuvia.

Eikä Van der Valk anna periksi kun kerran on saanut hajua jostakin, ja tällä kertaa tutustutaan varsin eriskummallisen perheen sisäisiin jännitteisiin, niihin syihin mitkä lopulta johtivat kummalliseen väkivallantekoon. Tässä on kylläkin sanottava, että odotin kirjan loppuratkaisulta enemmän, aineksia siihen olisi ollut, mutta kyllä tämä tällaisenakin ihan kelvollinen perusdekkari on.

Össi Nikula: Haaveena Haldi

Össi Nikula kertoo siitä, miten koira, neljä lasta ja heidän vanhempansa vaelsivat 1960-luvulla Enontekiön ja Kilpisjärven erämaissa tavoitteena päästä Suomen huipulle: Haaveena Haldi (Mediapinta, 2011; ISBN 978-952-235-318-4).



Kirjassa on 179 sivua sekä karttalehteen piirrettyjä merkintöjä vaelluksen reitistä. Perheen nuorimmainen oli vaelluksella vasta kuusivuotias, ja täytyy kyllä ihailla kestokykyä, sillä vaellus kesti kaikkiaan kaksi viikkoa, ja kaikki tarvittava piti kuljettaa selässä mukana.

Olen ymmärtänyt että näinä päivinä vaellusreitti Kilpisjärveltä Haltille on hyvin ahkerassa käytössä, voisi jopa ruuhkasta puhua, mutta tämän kirjan tapahtuma-aikoihin vaeltajia oli selvästi vähemmän, vaikka toki yöpymispaikoissa oli aika ajoin tungostakin. Ekologinen tietoisuus on myös nykyisin lisääntynyt; kirjassa kuvataan maastosta löytyneiden pajujen ja koivujen käyttöä polttopuuna ruoanlaitossa, mikä näinä päivinä tuskin tulisi kyseeseen.

Joka tapauksessa teos on mainio kuvaus perheen itselleen asettamasta lähes mahdottomalta tuntuvasta tavoitteesta, joka loppujen lopuksi onnistui kuin onnistuikin, monien haasteiden ja yllätysten jälkeen.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Keijut ei juo kahvia!

Aino Havukainen ja Sami Toivonen kertovat lapsiperheen elämästä mukavan humoristisissa strippisarjakuvissa: Keijut ei juo kahvia! (Otava, 2009; ISBN 978-951-1-23392-3).



Näistä sarjakuvista minulla ei ollut mitään muistikuvaa aiemmalta, mikä paljastaa sivistymättömyyteni, sillä käsittääkseni sarjakuvat on julkaistu aiemmin Ilta-Sanomissa. Helmetissä kirja oli saanut neljä tähteä (kolme arviointia), mikä osuu aika lailla kohdalleen.



Himasista on ilmestynyt toinenkin kokoelmakirja, joka täytyi lainata heti kun tämä tuli luetuksi.

Michael Connelly: The black box

Michael Connellyn jännärissä Harry Bosch selvittelee 20 vuoden takaista rikosta, jossa nuori valokuvajournalisti tapettiin Los Angelesin mellakoissa. Uudet johtolangat saavat rikostutkinnan taas liikkeelle ja käy ilmi, että kyse oli muusta kuin satunnaisesta väkivallanteosta: The black box (Orion Books, 2012; ISBN 978-1-4091-0383-7).



Connelly osaa kirjoittaa sujuvasti ja vaikka Bosch on tyypillinen rikosjännärin poliisi - yksinäinen susi jolla on ihmissuhteissa ongelmia - tämä kirja piti lukea alusta loppuun yhdellä istumalla.

Sekään ei ole hassumpi juttu, että Bosch ei samalla tavalla politikoi kuin jotkut amerikkalaiset jännärien kirjoittajat, vaan Boschin maailma on vähemmän mustavalkoinen ja enemmän inhimillinen kuin tyypillisessä jännärissä.

Oikeastaan harmitti, ettei heti voinut jatkaa seuraavalla Bosch-dekkarilla, mutta sen pitäisi ilmestyä vuoden loppuun mennessä.

Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita

Sven Nordqvist osaa kyllä piirtää ja kirjoittaa. Tämä teos pistää Viiru-kissan ja Pesosen viettämään joulua melko ankeissa tunnelmissa, kun jouluvalmistelut saavat ikävän käänteen: Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita (Tammi, 1989; suom. Kaija Pakkanen; ISBN 951-30-9121-X).



Teoksesta on otettu painos toisensa perään, olisiko tämä ollut jo 11. painos, eli suosittu lastenkirja tässä on kyseessä. Sarjakuvaksikin tätä voisi sanoa, vaikka kerronta ei perustukaan sarjakuvastrippiin vaan sivun tai aukeaman kokoisiin ruutuihin joissa tapahtuu monenlaisia juttuja.

Thomas Bernhard: Muuan lapsi

Thomas Bernhardin elämänkertaromaanien sarja on nyt ilmestynyt suomeksi tämän viidennen osan myötä: Muuan lapsi (Lurra Editions, 2013; suom. Olli Sarrivaara; ISBN 978-952-5850-27-7).



Kirjan aloittaminen kesti taas oman aikansa, mutta kun tekstiin sitten pääsin sisälle imaisi se mukaansa, niin kuin aina aiemminkin on käynyt. Tosin teoksen loppupuoli tuntui jotenkin eroavan aiemmista, tuntui kuin Bernhard ei enää olisi jaksanut jaksaa loputtoman pessimisminsä vallassa, tuntui jopa kuin tässä olisi ollut suorastaan nostalgista tunnelmointia tekstin lomassa. Mutta toisaalta tämä saattoi olla vain tehokeino, sillä tämä viides osa kertoo tapahtumista ennen aiempia neljää osaa, varhaisesta lapsuudesta, ensimmäisistä kouluvuosista, joilloin pahimmat koettelemukset olivat vielä edessä.

Toki koetelmuksia riittää tässä romaanissakin, esimerkiksi silloin kun nuori Bernhard oppii ajamaan polkupyörällä ja päättää saman tien lähteä kolmenkymmenen kilometrin matkalle kaupunkiin. Huonostihan siinä käy, mutta Bernhard limittää tähän lapsuuden kokemukseen monenlaista pohdintaa, esimerkiksi isoisän merkityksestä, niistä ajatuksista jotka isoisältä siirtyivät tyttärenpojalle:

[...] Mutta on käytettävä kaukosytytystä, isoisäni sanoi, ettei itse lennä sillan mukana taivaan tuuliin. Anarkistit ovat maailman suola, hän toisteli usein. Myös tuo lause kiehtoi mielikuvitustani, se oli yksi hänen vakiolausahduksiaan ja ymmärsin sen varsinaisen ja siis täydellisen merkityksen luonnollisesti vasta ajan kuluessa. Traunin ylittävä rautatiesilta, joka oli minulle jotakin täysin käsittämätöntä, luonnollisesti vieläkin käsittämättömämpää kuin Jumala, johon en ole koskaan oikein tiennyt miten suhtautua, oli minulle mahtavuuden huippu. Ja juuri siksi olin aina pohtinut, miten tuon mahtavuuden voisi romahduttaa. Isoisäni oli esitellyt minulle kaikki siihen soveltuvat mahdollisuudet. Räjähdysaineella saattoi hänen mukaansa tuhota niin halutessaan mitä tahansa. Teoriassa tuhoan joka päivä kaiken, ymmärrätkö, hän sanoi. Teoriassa oli mahdollista päivittäin ja millä tahansa haluamallaan hetkellä tuhota kaikki, romahduttaa, pyyhkiä olemattomiin. Tuo ajatus oli hänen mielestään ajatuksista suurenmoisin. Minä omaksuin tuon ajatuksen ja olen leikitellyt sillä koko elämäni. Minä tapan, milloin haluan, romahdutan, milloin haluan. Minä hävitän, milloin haluan. [...]

Komea lopetus komealle kirjasarjalle, tämä on ollut mahtava lukukokemus, sellainen joka jättää pysyvän jäljen.

Rosa Liksom ja Klaus Haapaniemi: Neko

Rosa Liksom ja Klaus Haapaniemi ovat tehneet erikoislaatuisen saturomaanin, jossa eläinhahmoiset päähenkilöt seikkailevat 1600-luvun Japanissa: Neko (WSOY, 2009; ISBN 978-951-0-35607-4). Haapaniemen kuvitus on omaperäistä, ja Likson ei hassummin tarinaa kerro, mutta jotenkin tuntui että tämä satu jäi puolitiehen, tässä olisi ollut aineksia enempään.



Toisaalta hiukan epäilen omaa arviotani kirjasta. Helmetissä teos oli saanut viisi tähteä (kaksi arviointia). Ehkäpä toisella lukemisella teos alkaisi vaikuttaa syvällisemmältä ja kypsemmältä, nyt tuntui siltä kuin tarinassa olisi isoja aukkoja joista kylmä eikä kovin miellyttävä tuuli puhaltaa.

Lainaan tähän tasapuolisuuden vuoksi teoksen esittelytekstiä:

Rosa Liksomin ja Klaus Haapaniemen Neko on monella tavalla poikkeuksellinen teos. Se on suomalainen samuraikirja ja yli ikärajojen yltävä kuvateos, jonka aukeamia katsellessa tuntee kulkevansa häikäisevästä palatsisalista toiseen. Kirja kertoo oikeamielisestä samurai Nekosta, joka on suojellut kyläläisiä julmaa läänitysherra Toranagaa vastaan. Vastustuksesta vihastunut Toranaga lähettää miehensä tappamaan Nekon, mutta tämä pakenee ja päätyy mystikkomunkkien luostariin. Siellä hänestä koulutetaan ninjasoturi, joka palaa kostamaan läänitysherralle. Neko on maksimalismia ja minimalismia yhtä aikaa. Liksomin teksti virtaa kevyenä ja syvänä, viileänä ja viisaana. Haapaniemen kuvat luovat jalokiviväreissä säkenöivän tarinatodellisuuden, jossa etualan yksityiskohtien runsaus piirtyy levollista taustaa vasten ja kumartaa omailmeisesti japanilaisten puupiirrosten traditiolle. Kuvataiteilijanakin tunnettu Rosa Liksom on kirjoittanut vuodesta 1985 lyhytproosaa, romaaneja, lastenkirjoja, sarjakuvia ja näytelmiä. Klaus Haapaniemi on suunnittelija ja kuvittaja, joka on herättänyt sekä kotimaista että kansainvälistä kiinnostusta. Hän on työskennellyt useille tuotemerkeille Suomessa ja ulkomailla. Haapaniemi valittiin vuoden graafikoksi 2008.

Sadevesirakkaus: Jyrki Pellinen

Ei kai tässä muu auta kuin todeta oma sivistymättämyyteni ja yrittää korjata tilanne. En ollut Jyrki Pellisen tuotannosta tietoinen ennen kuin hänestä huomasin maininnan jossain kirjablogissa. Helmetistä löytyi tämmöinen teos jonka nimi oli sopivan outo: Sadevesirakkaus (Lasipalatsi, 2005; ISBN 952-5439-90-9).



Pellinen sai hämmennyksiin, mutta samalla tuntui että tässä järjestellään lukijan päänuppia oudolla tavalla uusiksi. Konkreettinen limittyy abstraktiin, ja jossain syvällä tuntuu kuin elämä olisi. Tässä näyte:

Aamu on kaunis. 
      Kahvipöydällä on
                   kaikenlaisia pontimia.
      En myöskään puhu.
      Sanojeni viittausarvo on olematon.

Ja jos tuo edellä ollut lyhyt runo ei vielä iskenyt, tässä vielä lyhyempää, yllättävää:

Aurinko ihmisten kasvoilla
      ryöstää kesän

Terry Pratchett: Totuuden torvi

Tämä on Terry Pratchettin parhaita Kiekkomaailma-romaaneja, niin omasta mielestäni kuin Helmet-arvioiden perusteella: viisi tähteä kuudelta arvioijalta. Romaanissa kerrotaan kirjapainotaidosta sekä siitä mitä lehdistön vapaus parhaimmillaan tarkoittaa: Totuuden torvi (Karisto, 2009; suom. Mika Kivimäki; ISBN 978-951-23-5132-9).



Pratchett kirjoittaa mukavaa dialogia, jossa käytetään Kiekkomaailman hahmojen stereotypioita hyväksi, esimerkiksi kääpiöiden sanoisiko varsin sotaista luonnetta:

"Mitäpä jos me puhuisimme niistä asioista?" Hyvävuori ehdotti ja taputti Dibbleriä olalle. Dibbler irvisti. Kun kovasta tinkimisestä puhuttiin, niin kääpiöillä oli timanttikärki.

"Onko minulla muuta vaihtoehtoa?" hän murahti.

Hyvävuori kumartui lähemmäksi. Hänen partakarvansa olivat pörhistyneet. Juuri nyt hänellä ei ollut käsissään minkäänlaista asetta, mutta Dibbler näki selvästi kirveen, joka ei ollut hänen käsissään.

"Ehdottomasti", kääpio sanoi.

Jos ja kun kysymys sananvapaudesta tulee ajankohtaiseksi, tämä teos on mainiota pohdintaa siitä mistä lehdistön ja kirjallisuuden vapaudessa loppujen lopuksi on kyse. Viiden tähden romaani tämä on.

Marguerite Abouet ja Mathieu Sapin: Akissi - Cat invasion

Marguerite Abouet ja Mathieu Sapin ovat kirjoittaneet humoristisia tarinoita afrikkalaisesta pikkutytöstä joka on jatkuvasti keksimässä kaikenlaisia kolttosia: Akissi - Cat invasion (Flying Eye Books, 2013; ISBN 978-1-909263-01-7).



Kirjassa on 44 sivua, ja elämä afrikkalaisessa kylässä tulee tutuksi mukavan omaperäisesti. Akissin ja hänen veljensä välinen suhde on melkoisen ärhäkkä, Akissi kun haluaisi osallistua poikien tekemiseen, mutta häntä ei haluta mukaan. Ja toisaalta Akissi on jatkuvasti keksimässä kaikenlaista tekemistä josta ei loppujen lopuksi hyvää seuraa.

Elanor Dymott: Every contact leaves a trace

Elanor Dymott kirjoittaa kaipauksesta ja rikoksen selvittelystä, surumielisellä ja ikään kuin elämästä syrjäytyneellä tavalla: Every contact leaves a trace (Jonathan Cape, 2012; ISBN 978-0-224-09403-0).



Kirjan kertojan vaimo Rachel on murhattu, ja kertoja kuvaa omaa lamaannustaan, ja sitä miten hän lopulta alkaa selvittelemään vaimonsa aiempaa elämää, ja etsimään selitystä tapahtuneelle. Käy ilmi, että se mitä hän on kuvitellut tietäneensä Rachelista on ollut kovin rajallista, ja jopa harhaanjohtavaa.

Dymott kirjoittaa toteavasti, tavalla jossa tarinan kerronta limittää useaa tapahtuman tasoa, kertojan pohtiessa sitä miten hän Racheliin tutustui ja miten he lopulta löysivät toisensa opiskeluaikaisen ystävän Richardin häissä:

When I woke this morning and came through from the bedroom the sun was already slanting in and the whole of my apartment was filled with a filtering light. I sat at Rachel's desk and looked down at the canal. There were streams of cyclists making their way to work: the nine a.m. towpath rush hour Rachel used to talk about. As I watched, the heron rose up from the water and flew straight towards me. It positioned itself on my balcony wall, side on to where I sat, a perfect silhouette. That first morning she was here with me, morning after Richard's wedding, Rachel had thought it was a sculpture. 'It's so still,” she said when I told her. 'It can't be! I don't believe you.'

Välillä päähenkilön saamattomuus tuntui suorastaan raivostuttavalta, samaten se miten hän kerta toisensa jälkeen harhautui ikään kuin sivupoluille pohtimaan omaa suhtautumistaan Racheliin, sitä miten heidän suhteessaan Rachelin menneisyys oli asia josta ei puhuttu, vaikka aika ajoin siihen liittyviä asioita tulikin esille.

Ja vaikka aika ajoin kirjan kertoja tuntui varsinaiselta surkimukselta, kiinnosti romaani kuitenkin siinä määrin että luin sen alusta loppuun, juurikaan tekstissä eteenpäin hyppimättä. Jokin tässä piti otteessaan, ehkä ajatus siitä kuinka vähän me itse kukin loppujen lopuksi toisista ihmisistä tiedämme, tai haluamme tietää.

Ja täytyy myöntää, että loppujen lopuksi kirjoittaja yllätti, ei niinkään sillä että Rachelin murhaaja paljastui, vaan sillä mistä Rachelin ja hänen miehensä suhteessa oli kyse. Selkäpiiti suorastaan värisytti, sillä tässä ihmissuhteessa oli kyse - kaikesta surkeudesta huolimatta, huolimatta siitä että Rachel osoittautui olevan aivan muuta mitä hänen miehensä Rachelista ajatteli - tässä oli kyse mitä suurimmasta rakkaudesta.

Bill Willingham: Fables. Vol. 15 - Rose red

Olisiko satuhahmo Rose Red suomeksi Ruusunpuna? No, hänen tarinaansa tässä sarjakuvakirjassa joka tapauksessa kerrotaan, ja aika mielenkiintoinen tämä tarina kahdesta sisaruksesta on: Fables. Vol. 15 - Rose Red (DC Comics, 2011; ISBN 978-1-4012-3000-5).



Tekijoitä tässä kirjassa on pitkä litania, kirjoittaja Bill Willinghamin lisäksi taiteilijoina Mark Buckingham, Steve Leialoha, Inaki Miranda, Andrew Pepoy, Dan Green, Chrissie Zullo, Dave Johnson, Kate McElroy, J.H. Williams III, Joao Ruas ja Adam Hughes. Ihan tässä rupeaa tämä nimilista jo hengästyttämään.



Ruusunpuna on sarjan aiemmissa osissa ajautunut masennukseen, ja nyt on aika ottaa selvää siitä mistä sadussa Lumivalko ja Ruusunpuna (Snow White and Rose Red) olikaan oikeasti kyse, miksi Lumivalko hylkäsi siskonsa? Mukavasti tässä kirjoitetaan satuklassikkoja uusiksi, ja samalla Ruusunpuna saa otteen elämästään ja tarttuu tosissaan toimeen satuhahmojen pelastamiseksi uhkaavalta vaaralta.

Matti Rämö: Polkupyörällä Jäämerelle - tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita

Matti Rämö oli ihan tuntematon nimi ennen tähän kirjaan tarttumista, mutta nytpä tiedän että tässä on polkupyöräilijä joka ei isojakaan haasteita hätkähdä: Polkupyörällä Jäämerelle - tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita (Minerva, 2012; ISBN 978-952-492-582-2).



Rämö pyöräilee kirjassa kuuden viikon aikana 4500 kilometrin matkan. Suomen kesän lämpötila nousee 30 asteeseen mutta Jäämeren rannalla taas ollaan nollan asteen tuntumassa. Monenlaista haaveria matkalla tulee vastaan, takarattaan pinnoja katkeilee vähän väliä ja polkimet hajoavat tämän tästä. Mutta niin vain Rämö jatkaa reissuaan.

Sinnikkäästi Rämö pitää kiinni suunnitelmistaan, ja lukija pääsee makustelemaan millaista on pyöräillä tällaisia pitkiä matkoja seuranaan omat ajatukset, virikkeinä satunnaiset tapaamiset matkan varrella.

Teksti on toteavaa, mutkatonta ja jopa lakonisen asiallista, mutta rivien välissä on näkevinään huumoria, esimerkiksi kun Rämö ihmettelee matkalla kohtaamaansa pyöräilijää jonka mielestä pyöräileminen on hauskaa.

Tässä vielä teoksen esittelyteksti kustantajan nettisivuilta:

Matti Rämö polkaisee neljännessä matkakirjassaan kotipihalta kohti pohjoista. Kuuden viikon ja 4500 kilometrin matka vie Murmanskin kautta tuuliselle tundralle Jäämeren viileään kesään. Leppävirralla Rämö majailee Euroopan suurimmalla hippileirillä, Raatteen tiellä hajoaa poljin. Venäjän erämaasuot hehkuvat valkoista tupasvillaa mutta kaivosvyöhykkeellä odottavat eloton maasto ja panssarivaunujen parkkipaikat. Reitti kulkee neuvostoajan varuskuntien läpi. Norjassa koettelee halla. Ja saamelaisten arvostetumpi asema Tenojoen länsipuolella askarruttaa. Laestadiuksentietä Rämö polkee vajoavaan Jällivaaraan. Porot jolkottelevat seurana, kun maantieteilijä vaeltaa uteliain silmin pikkuteiden hiljaisuudessa. Reissusta tulee tutkimusmatka myös Pohjolan lähihistoriaan sekä omiin mielen maisemiin.

Kirjan lopussa on pitkä luettelo Rämön varusteista matkalla Jäämerelle, ja hyvin mielenkiintoinen lista tämä olikin, ihan tuli mieleen että jos joskus tulee päänuppiin sellainen nyrjähdys että pitemmälle pyöräreissulle pitäisi lähteä, niin tässäpä on aivan ensiluokkaisen hyvä kuvaus siitä mitä pitää ottaa huomioon. Ihan tässä tuli entisaikojen tutkimusmatkailijat mieleen.

Niin, ja sekin ihmetytti että miten Rämö urakastaan oikein suoriutuikaan, raihnaisilla polvillaan (kolmet polvituet päällekkäin!) ja ranteilla jotka eivät sietäneet yhtään kylmää.

Cormac McCarthy: Tie

Odotin paljon tältä Cormac McCarthyn romaanilta, ja sain kyllä mitä odotinkin, mutta toisaalta kävi myös niin, että en jaksanut tätä romaania lukea loppuun asti, minulle riitti jo satakunta sivua: Tie (WSOY, 2009; suom. Kaijamari Sivill; ISBN 978-952-239-063-9).



Teos on epäilemättä mestarillinen, ja palkittukin se on: Pulitzer-palkinto vuonna 2007 ja Tähtivaeltaja-palkinto vuonna 2008. Mutta satuin olemaan sellaisessa mielentilassa, että en kestänyt tätä apokalyptistä selviytymistarinaa enää yhtään, kun oli varmaan että kulman takaa tulee taas uusi vastoinkäänne, taas on odotettavissa että asiat kääntyvät pahempaan suuntaan.

Helmetissä romaani oli saanut neljä tähteä, ja arviointeja oli peräti 11, mikä kertoo romaanin kiinnostavuudesta. McCarthy ei turhia selittele tässä kertomuksessa, jossa on kyse kulkemisesta etelään pitkin teitä joiden varrella vaanivat monenlaiset vaarat.

Kyse on elämästä - jos tätä loputonta kävelmistä voi elämäksi kutsua - jonkinlaisen katastrofin jälkeisessä maailmassa. Taivaalta sataa tuhkaa, ilma on kylmennyt ja kasvit ja eläimet ovat lähestulkoon kadonneet. Ja viimeiset jäljellä olevat ihmiset taistelevat eloonjäämisestään hyvinkin kyseenalaisilla tavoilla. Ihminen on ihmiselle susi, sanotaan, ja tässä romaanissa tämä on totta hyvin konkreettisella tavalla.

Tuhon jälkeinen maailma ei selittelyjä sinänsä kaipaa, mutta tämä lakonisuus on aivan huippuunsa viritettyä. Jos toivoa ei enää ole, mikä pitää hengissä, mikä saa miehen kulkemaan poikansa kanssa kohti etelää?

Mauri Leivo: Lintujärvi

Mauri Leivo osaa kirjoittaa linnuista, sen todistaa tämä selkeästi kirjoitettu ja kuvitettu valokuvakirja, jossa puhutaan vuodenajoista järven alueella, ja lintujen elämästä: Lintujärvi (Maahenki, 2006; ISBN 952-5328-80-5).



Mistähän johtuu etten Leivon kirjoihin ole aiemmin tarttunut, mutta nyt on kyllä todettava tekijän taito, niin kuvien ottamisessa kuin linnuista kertomisessa.

Ja erityisesti on nostettava hattua siitä, että minkäänlaiseen brassailuun tai erikoistehosteiden käyttöön ei tässä lintukirjassa ole sorruttu. Uskottavia valokuvia, uskottavaa kuvausta lintujen elämästä.