Mike Carey ja Peter Gross: The unwritten. 4 - Leviathan

Mike Carey ja Peter Gross jatkavat Tommy Taylorin tarinaa sarjakuvakirjassa The unwritten. 4 - Leviathan (DC Comics, cop. 2011; ISBN 978-1-4012-3292-4). Sarjakuvien värittäjänä on ollut Chris Chuckry. Alunperin sarjakuva on ilmestynyt lehtimuodossa nimellä The unwritten 19-24.



Teos koostuu useista toisiinsa linkittyvistä tarinoista ja nyt ollaan erityisesti Moby Dickin maailmassa, siis purjelaivassa, merellä ja valaiden parissa. Sivuja sarjakuvakirjassa on 144 eli sen lukeminen kestää oman aikansa, varsinkin kun kuvituksessa on paljon pieniä olennaisia yksityiskohtia.

Pidin taukoa tämän ja sarjan edellisen osan välillä, ja se kannatti, sillä kertomus tuntui taas tuoreelta ja mielenkiintoiselta. Tom/Tommy etsii edelleen identiteettiään, ja salaperäinen salaliitto punoo juoniaan saadakseen tilanteen taas hallintaansa.

Kovasti tekisi mieli lainata sarjan seuraava osa heti perään, mutta taidan pitää vähän taukoa taas, niin ei tule yliannostusta tai kyllästymistä.

Robert A. Heinlein: Tuomiopäivän komedia

Olen pitänyt Robert A. Heinleinia kohtuullisen vakavahenkisenä kirjailijana, en erityisen taitavana humoristina, mutta tässä maailmanlopun tarinassa kieltämättä on fiilis että Heinleinilla on ollut hauskaa kirjoittaessaan: Tuomiopäivän komedia (Kirjayhtymä, 1986; suom. Matti Kannosto; ISBN 951-26-2865-1).



Kirja on saanut huomiota, muun muassa Locus-palkinto vuonna 1985 (paras fantasiaromaani), Hugo-palkintoehdokkuus vuonna 1985 ja Nebula-palkintoehdokkuus vuonna 1984.

Harmi että teoksen suomennetusta nimestä puuttuu keskeinen asia, viittaus Raamattuun ja Jobiin, mikä on tarinan kannalta aivan olennaista, sillä Jobin tarinaa tässä kirjoitetaan uusiksi. Teoksen englanninkielinen nimi on erinomaisen osuva, Job: A Comedy of Justice.

Heinlein leikittelee teoksessa näkökulmilla, joissa vaihtuvat kokonaiset maailmat, tai ainakin siltä tuntuu. Kaikki lähtee liikkeelle laivaristeilyn tulikävelynäytöksellä, johon osallistunut Alex Hergensheimer tulee jollain kummallisella tavalla hypänneeksi maailmasta toiseen, tai sitten joku leikittelee hänen kanssaan.

Joka tapauksessa hänet tunnetaan nyt nimellä Alec Graham, ja seikkailulleen Alex saa seuralaiseksi laivan hyttipalvelija Margrethen, joka osoittautuu olevan rakastunut Alexiin/Aleciin.

Maailmasta toiseen hypitään kiivaaseen tahtiin, joskus muutoksia tulee useita kertoja päivässä, ja aika ajoin Alex ja Margaretha huomaavat olevansa uudessa maailmassa ilman rihmankiertämää.

Uskonto on tämän teoksen keskeinen teema, se missä määrin eri uskonnot ovat tosia (tai epätosia) käsityksiä maailmasta, ja missä määrin uskonto vääristää ihmisenä olemista, omia tarkoitusperiään ajaakseen.

Sankarimme Alex on sieltä uskonnollisimmasta päästä, ja hänen sietämättömän fundamentalistisesta maailmankatsomuksestaan irtoaa paljon huumoria, varsinkin kun hän on jääräpää joka ei juuri kykene myöntämään olevansa väärässä. Ja tietenkin tässä romaanissa päästään niin taivaaseen kuin helvettiinkin, enkä liene paljastamassa liikaa jos sanon että Heinleinin helvetissä tuntuu olevan suorastaan taivaallisen hauskaa.

Arto Salminen: Kalavale - kansalliseepos

Viime syksynä luin Arto Salmisen romaanin Varasto, ja ajatus lukea lisää Salmista jäi kytemään. Nyt sainkin luettua varsinaisen vonkaleen: Kalavale - kansalliseepos (WSOY, 2005; ISBN 951-0-30931-1).



Salminen kertoo yhteiskunnasta, jossa kaikki hyväksikäyttävät kaikkia. Tämän "kalavaleen" näyttämönä on viihdeteollisuus ja sen kaikkein groteskeimmat piirteet.

Keskeinen tarinan henkilö on Hanski, jonka omistama yritys kehittää "uuden aikakauden" tosi-tv -formaatin nimeltä Auschwitz. Työttömien joukosta valitut "vangit" ja "vanginvartijat" kilpailevat rahapalkinnosta, ja mukana on kidutusvälinekin, sähkötuoli, jossa istumalla joutuu sananmukaisesti jännittämään sitä, joutuuko pois ohjelmasta.

Helmet-järjestelmässä kirja oli saanut neljä tähteä (neljä arviointia), ja olisin samoilla linjoilla.

Salmelan kuvaama maailma on kertakaikkisen raadollinen, eikä romaanin ihmishahmoissa ole juurikaan mitään mitä voisi kutsua jaloksi tai pyyteettömäksi. Kovin pelaaja voittaa, ja totta puhuminen on suurinta valehtelua.

Miten näin kertakaikkisen raadollista kuvausta elämästä voi sitten lukea? Syynä lienee se, että Salminen sivaltaa kerta kerran jälkeen niin herkullisesti, ettei voi kuin hyristä tyytyväisenä, tämmöistä kielenkäyttöä harva osaa sillä tavalla ettei se mene överiksi.

Näin Hanski keskustelee yhtiönsä toimitusjohtajan Kasperin kanssa arkisissa tunnelmissa:

Kasperi söi korvapuustinsa loppuun ja haki uuden. Luvan se kysyi eleillään. Kaadoin meille lisää kahvia.

Kasperi aukoi spiraalia, tuijotteli kanelia ja söi hitaasti, pienen retaleen kerrallaan.

- Ei näin hyvää saa mistään, se sanoi.

- Sinäkin olet melkein aineeton, minä sanoin.

- Kuinka niin?

- Sä olet pelkkiä atomeita. Protonit ja neutronit on ytimessä, elektronit kiertää niitä kaukaa, todella kaukaa, niin kuin planeetat kiertää aurinkoa. Välissä ei ole mitään, pelkkää tyhjyyttä vain.

- Ihmisen läpi ei silti näe, Kasperi sanoi.

- Kyllä näkee, minä sanoin. - Ihmisen läpi näkee, mutta ei sinun.

Kun Auschwitz-formaatti ei menekään kaupaksi maailmalla, on syytä pohtia asioita (Hyvärinen on Hanskin menestyksekäs liikekumppani):

- Mä ajattelen liian yhteiskunnallisesti, liian polveilevasti, Kasperi sanoi. - Mun pitää suoraviivaistaa ajattelua jos mä haluan pärjätä. Mun pitää mennä ytimeen eikä vilkuilla sivuille. First things first. Mä olin liian lumoutunut kun me suunniteltiin Auschwitzia. Mä unohdin kokonaan kokonaisstrategian asemoinnin ja taktisen resurssoinnin.

En enää viitsinyt kysellä Kasperilta mitä sen sanat tarkoittivat. Se oli turhaa, koska minulle ne eivät tarkoittaneet mitään. Kukaan ei enää puhunut totta, siksi kenenkään ei tarvinnut valehdella. Sanojen alkuperäiset merkitykset oli kuopattu neljänteen ulottuvuuteen, ne mätänivät virtuaalisessa joukkohaudassa.

Oikea ja väärä oli korvattu ykkösellä ja nollalla, laki oli korvattu penaltylla, Hyvärisen oli valtakunta ja voima ja kunnia, iankaikkisesti. Isän oikealla puolella istui Senior Manager Enterprise Applications. Sieltä se oli tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.

Ja tähän lopuksi sopii ripittäytyminen, pohdintaa siitä miltä tuntuu olla menestyksekäs tänä aikana kun totuus ja valehtelu ovat kumpikin menettäneet merkityksensä:

En ollut tyytyväinen tähän aikaan, vaikka aika oli tyytyväinen minuun. Minua ei syytetty mistään, koska tein niin paljon vääryyttä. Ketään ei enää syytetty. Koko sana oli lopetettu tarpeettomana, oli ryhdytty syyllistämään, mutta vain köyhiä. Niitä syyllistettiin, koska ne eivät pystyneet varastamaan muuta kuin kaljaa Siwasta.

Tiukka tarina Kalavale on, ja kyllä tätä voi tämä ajan kansalliseepoksena pitää, tätä Salmisen viimeiseksi jäänyttä romaania.

Carter Dickson: Juudaksen ikkuna

Carter Dickson oli suljettu huone -mysteerien mestari, ja tämä dekkari on erinomainen esimerkki Dicksonin taidosta kirjoittaa: Juudaksen ikkuna (WSOY, 1988; 2. painos; suom. Eero Ahmavaara; ISBN 951-0-14837-7). Teos ilmestyi nimellä The Judas window vuonna 1938 ja suomennettuna vuonna 1954.



Kirjan sankarihahmo on asianajaja Henry Merrivale, joka puolustaa tulevan appiukkonsa murhasta epäiltyä James Caplon Answellia. Murhan tapahtuessa Answell oli lukittuna samaan huoneeseen appiukkonsa kanssa, ja appiukko löytyi surmattuna. Answell väittää tulleensa lavastetuksi murhaan, mutta tapaus näyttää ilmiselvältä.

Kieliasultaan romaani on vanhahtava, ja samaten vanhahtavaa on tarinan kerrontatyyli, jossa Merrivale paljastaa pala kerrallaan, mitä oikeasti oli tapahtunut ja miksi hän toimii puolustusasianajajana niin oudolla tavalla kuin toimii.

Monen monta yllätystä ja käännettä kertomukseen sisältyy, ja vaikka jälkeenpäin tulikin pieni pettymys tuosta romaanin nimessäkin vilahtavasta salaisuudesta, niin ei se mitään, mainio dekkari tämä silti on.

Paul Torday: Ventovieras

Paul Torday punoo mielenterveystä ja sen hoitamisen keinoista romaanin, joka osoittautui iskeväksi vaikkakin osin turhankin spekulatiiviseksi jännityskertomukseksi: Ventovieras (Atena, 2012; suom. Jukka Jääskeläinen; ISBN 978-951-796-853-9)



Torday kertoo avioparista, jonka kymmenen vuotta jatkunut yhteiselo muuttuu kun mies, Michael, alkaa osoittaa kokonaan uusia piirteitä itsessään:

Vuosia sitten, kun Michael oli kosinut minua, en ollut varmaankaan kysynyt itseltäni »Rakastanko häntä?» vaan »Onko minulla voimia pysyä hänen rinnallaan?» Kymmenen aviovuotta olivat osoittaneet minulla olevan sentään kykyä sitoutua, vaikka ankeimpina hetkinä olin ajatellut, että kyse oli ehkä vain saamattomuudesta.

Kuulin Michaelin avaavan ovemme ja huikkaavan »Kulta, tulin takaisin», ja käännyin sängyssä laiskasti ja oivalsin samassa, kuinka onnellinen olin. Sen myötä sain toisen oivalluksen: tajusin, että Michael oli aina rakastanut minua muttei ollut ikinä tiennyt, miten osoittaa rakkauttaan. Mikä oli muuttunut? Hän osoitti tunteensa nyt kaikin tavoin. En sillä haavaa välittänyt, miksi niin oli käynyt. Olin vain siitä kiitollinen. Michael tuli makuuhuoneeseen aamiaistarjottimen kanssa ja asetti sen varovasti vuoteelle viereeni.

Kirjaa on vaikea kommentoimatta nostamatta esille juonen keskeistä elementtiä, skitsofreniaa, jota Michael sairastaa mutta joka on lääkityksen avulla pysynyt kurissa.

Torday kertoo aivan äärimmäisen laatuisesta skitsofreniasta, sellaisesta josta kärsivä on vaarallinen ympäristölleen. Kuitenkin kuvaus skitsofreniasta sitä sairastavan läheisen näkökulmasta tuntuu kohtuullisen uskottavalta.

Kuitenkin vierastin spekulatiivisia, jopa fantasiaan eteneviä pohdintoja siitä, mikä on skitsofrenian geneettinen perusta ja onko skitsofreniasta kärsivä loppujen lopuksi aivan muunlainen olento kuin tavallinen ihminen. Pieni pettymys siis, loppujen lopuksi, vaikka kieltämättä Torday osasi muutamaan otteeseen yllättää hyvinkin hyytävällä tavalla.

Henriikka Tavi: Elokuu

Henriikka Tavin teossarjan 12 seitsemäs osa on nimeltään Elokuu (Poesia, 2012; ISBN 978-952-5954-51-7). Sivuja tässä runokirjassa on 68, ja aika erikoinen pakkaus tämä olikin, suorastaan koin jonkinlaista epäluuloa tämän lähestymisessä.



Nimittäin. Elokuu-teoksen oli tarkoitus olla runokirja, joka koostuu yksinomaan maksetuista mainoksista ja vieläpä siten, että mainoksista muodostuisi jonkinlainen tarina tai kuva maailmasta.

Itselläni puolestaan on inho-inho suhde mainoksiin, siinä määrin että postilaatikossa on mainoskielto ja jopa lopetin Helsingin Sanomien tilaamisen siinä olevien ja sen mukana tulevien mainosten takia.

No, onko tässä 68-sivuisessa runokirjassa sitten mitään järkeä? Aloitetaan siitä, että teoksen copyright-tekstissä mainitaan seuraavat tahot: Henriikka Tavi, Mikael Brygger, mainostajat ja runokohtaisesti runojen tilaajat. Tavin ja Bryggerin idea mainoksista koostuvasta runokirjasta toteutui, mutta oli melkoinen urakka, ja yllätyksiäkin tuli.

Näin kirjoittaa Tavi teoksen liitteessä olevassa kuvauksesta runokirjan taustasta:

Ajan ja sen hallinnan puutteen takia Elokuukin jäi tietyllä tapaa kesken: siitä tuli pienempi ja teemoiltaan suppeampi kuin
olisin toivonut. Toisaalta kirjasta tuli elävämpi ja kauniimpi kuin osasimme odottaa. Kun projektin alkaessa ajattelimme pääasiassa kirjoittaa mainoksilla runoa, kävi todellisuudessa niin, että moni mainoksista oli jo itsessään valmis runo. [...]

No, minulle kuitenkin kävi tämän kirjan kanssa niin, että en pystynyt sitä lukemaan, mainosallergiani kun on vain niin suuri. Eli se siitä.

Charles Bukowski: Mockingbird wish me luck

Charles Bukowski kirjoitti, ja näistä kirjoituksista tuntuu löytyvän hänen elämänsä, kuten on laita tämän runokokoelman: Mockingbird wish me luck (Black Sparrow Press, 1988; ISBN 0-87685-138-3).



Näin alkaa runo "Another Academy":

how can they go on, you see them
sitting in old doorways
with dirty stained caps and thick clothes and
no place to go;
heads bent down, arms on
knees they wait.
or they stand in front of the Mission
700 of them
quiet as oxen
waiting to be let into the chapel
where they will sleep upright on the hard benches
leaning against each other
snoring and
dreaming;
men
without.

Ja kuten tässäkin runossa, olkoon tilanne kuinka paha tahansa, jotenkin Bukowski löytää elämästä rujoa kauneutta, siitä että elämä on sellaista kuin se on. On oltava, ihminen.

Se millaisen vaikutelman Bukowskista saa hänen elämästään kertovissa lähteissä ja se minkä vaikutelman hänen runoutensa tekee, tässä on perustavanlaatuinen jännite.

Rilke kertoo kirjeissään yrittävänsä runojen avulla muuttaa maailmaa paremmaksi, mutta samaa ei voi sanoa Bukowskista, ainakaan suoraan, pikemminkin on kuin hän yrittäisi repiä reikiä maailmaan. Mutta olisiko loppujen lopuksi kyse samasta tavoitteesta pohjimmiltaan?

Kim Newman: Anno Dracula 1918 - the bloody Red Baron

Kim Newman tarttuu tällä kertaa sotatarinoiden maailmaan ja kirjoittaa ensimmäisen maailmansodan historiaa uusiksi, höystäen sotatarinoita vampyyreillä: Anno Dracula 1918 - the bloody Red Baron (Titan, 2012; ISBN 978-0-85768-084-6). Ja mikäs siinä, kyllähän vampyyreistä sotilaiksi on, mistä suurimmassa määrin.



Kirja sisältää myös pienoisromaanin Vampire romance, eli 587-sivuinen teos ei ole ihan tupaten täynnä sodan melskettä. Kuten aiemmassa sarjan teoksessa, tässäkin Newman käyttää sekä todellisiä että fiktiivisiä hahmoja, ja hauskaa kyllä, monet fiktiivisistä hahmoista (esimerkiksi kirjallisuudesta tai elokuvista lainattuja) tuntuvat ihan yhtä uskottavilta kuin todelliset historialliset henkilöt.

Mutta sotaa tässä käydään, ja jossain määrin soppa kiehuu yli, mutta yllättävän hyvin Newman kuitenkin saa tarinansa toimimaan. Ja vaikka tarina on täynnänsä yllättäviä käänteitä, jotenkin kierolla tavalla tutulta tuntuu tämä maailma joka löytyy tämän vaihtoehtoisen historian lehdiltä.

Rainer Maria Rilke: Hiljainen taiteen sisin - kirjeitä vuosilta 1900-1926

Rainer Maria Rilke kirjoitti paljon kirjeitä tuttavilleen ja mesenaateilleen, ja Liisa Enwald on toimittanut ja saksan kielestä suomentanut tämän kokoelman: Hiljainen taiteen sisin - kirjeitä vuosilta 1900-1926 (Tai-teos, 1997; ISBN 951-96727-6-1). Helmet-järjestelmässä teos oli saanut viisi tähteä (kaksi arviointia).



Kirjassa on 167 sivua, eli mitenkään massiivinen kokoelma se ei ole, mutta aikamoisen vaikutuksen nämä kirjeet tekevät, kertoen sekä Rilkestä että hänen kirjeenvaihtokumppaneistaan. Rilke pohdiskelee taiteen merkitystä ja oman työnsä tavoitteita ja sitä muutosta jonka hän on tuotantonsa kehittyessä saanut havaita.

Näin Rilke kirjoittaa Jakob Baron Uexküllille, virolaissyntyiselle ympäristöntutkimuksen professorille:

Ehkä on luonteeni puutteiden tai kehitykseeni kuuluvien laiminlyöntien syytä tuo ilmaisuni kova asiallisuus ja tunteiden viileys; myönnän että voisi päästä myös helpommalla, mutta minun on mentävä omaa tietäni eteenpäin välittämättä sen vaikeudesta. Ja uskokaa tai älkää, ystäväni, jo Stunden-Buch oli täynnään sitä lujuutta, jota olen sittemmin vienyt yhä pitemmälle (yksipuolisesti, jos tahdotte). Taidehan ei ole pieni valikoiva otos maailmasta, vaan maailman muuntamista, loputonta muuntamista kohti hyvää. Sen ihailun, jolla se ryntää Esineisiin (kaikkiin, poikkeuksetta), täytyy olla niin raju, niin voimakas, niin säteilevä, ettei kohteelle kerta kaikkiaan jää aikaa ujostella rumuuttaan.

No, täytyy se myöntää: on edelleen luettava Rilkeä, hänen runouttaan, ei siitä mihinkään pääse.

Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta

Justin Cronin pistää vampyyrimyytit uusiksi tässä tieteisjännärissä, jossa ihmiskunta lähestulkoon tuhoutuu aseteollisuuden kehittämän viruksen seurauksiin: Ensimmäinen siirtokunta (WSOY, 2010; suom. Arto Schroderus; ISBN 978-951-0-34200-8).



Kirja on ainakin puolet liian pitkä 845-sivuisena, ja aika ajoin hyppelin tekstiä eteenpäin sivukaupalla selaamalla. Mutta kieltämättä Cronin osaa hyvin yhdistellä eri aikatasojen kerrontaa: parin vuoden päässä olevaa tulevaisuutta, kun virusta kantavat hirviöt pääsevät karkuun sotilastukikohdasta, sadan vuoden kuluttua viimeisten ihmisten kamppaillessa hirviöitä vastaan ja tuhannen vuoden päässä odottavia ihmisiä jotka selvittävät, mitä oikein tapahtuikaan.

Vampyyreistä on kirjoitettu paljon kauhufantasiaa, mutta Cronin kehystää tarinansa pikemminkin tieteisromaanin dystopian raameihin kuin fantasiaan, vaikka mukana on myös selittämättömäksi jääviä juonen elementtejä.

Henkiinjääminen raivopäisten hirviöiden asuttamassa maailmassa on jatkuvaa taistelua, mutta Cronin ei kuitenkaan erityisesti mässäile väkivallalla vaan pikemminkin kuvaa selviytymisen arkea, toivon säilyttämisen vaikeutta maailmassa jossa joka suunnassa näyttää olevan vastassa umpikuja.

Kirjan keskeinen hahmo, osittain mystiseksi jäävä, on orpo Amy-tyttö, joka oli yksi sotilastutkikohdassa tehtyjen kokeiden kohde. Amyyn tartutettiin muunneltu versio "vampyyriviruksesta", ja tämä teki hänestä ikään kuin välittäjän tartunnan saaneiden ja tavallisten ihmisten välillä, eräänlaisen vapahtajahahmon.

Viruksen tavoitteena oli parantaa ihmisten vammat ja lopettaa ikääntyminen, minkä se tekeekin, mutta samalla se tekee kantajistaan verenhimoisia hirviöitä jotka eivät kestä päivänvaloa.

Satavuotiaana Amy on edelleenkin pikkutytön oloinen, mutta hänellä on kannettavanaan pitkä elämänkokemus. Viruksen ominaisuuksiin kuuluu yhdistää kantajansa ikään kuin yhdeksi organismiksi mehiläisten tapaan, ja Amy pystyy kuulemaan viruksen kantajien ajatuksia.

Oikeastaan on turha lähteä selittelemään tarinan käänteitä, sillä niitä piisaa, ja tasaiseen tahtiin Cronin myös tuo esille yhä uusia paljastuksia.

Romaanitrilogian seuraava osa on nimeltään The Twelve, eikä sitä ole tietääkseni vielä suomennettu, mikä tarkoittanee että on varmaankin lainattava se englanninkielisenä, siinä määrin tämä ensimmäinen osa koukutti lukemaan.

Rob Ferguson: Dancing with the Vodka Terrorists - Misadventures in the 'Stans

Rob Ferguson kertoo ympäristönsuojelusta olosuhteissa joissa korruptio rehottaa: Dancing with the Vodka Terrorists - Misadventures in the 'Stans (Iguana Books, 2012; ISBN 978-1927403242).



Kirja on ilmestynyt aiemmin toisennimisenä, alunperin vuonna 2002 nimellä The Devil and the Disappearing Sea, vuonna 2003 nimellä The devil and the disappearing sea: a true story about the Aral Sea catastrophe ja vuonna 2004 nimellä The devil and the disappearing sea, or How I tried to stop the world's worst ecological catastrophe. Ja nyt kirjalla on vielä uusi tuleminen kokonaan toisenlaisella otsikolla.

Kirja perustuu tositapahtumiin:

This book [...] is based on actual events that took place in the five former Soviet republics of Central Asia during the year 2000. All persons identified are real and carry their own names, except for a few minor characters whose names I was unable to recall.

Konsulttifirma BDPA palkkasi Fergusonin johtamaan viestintätiimiä, jonka tehtävänä oli lisätä Keski-Aasian valtioissa tietoisuutta Aral-järven ekologisesta katastrofista:

The new US$ 25O million project I was to work on, the Water and Environmental Management Project for the Aral Sea Basin (Aral Sea project for short), was funded by the Global Environment Facility and monitored by the World Bank. Its goals were to upgrade the massive crumbling irrigation system in Central Asia that nurtured millions of hectares of cotton fields and starved the Aral Sea of water.

Vaikka Aral-järven kohtalo huolettaa on kirjan tarinassa kieltämättä myös humoristisia piirteitä. Samalla mietityttää, missä määrin kirja on Fergusonin yritys paikata mainettaan ilmeisestikin pahasti epäonnistuneen toimeksiannon jälkeen. Mutta sen verran avoimesti Ferguson tuntuu tilanteesta kertovan, paljastaen myös omia virhearvioitaan, että kohtalaisen rehellisen vaikutelman teos lukijaansa jättää.

Mutta ekologisen kriisin suuruudesta ei ole epäilystäkään:

In 1960 the Aral Sea was 66,900 square kilometres of crystalline, lightly salted water. But by the end of the century its level had dropped 19 metres, it had lost 80 percent of its volume and more than half its surface area, and its salinity had increased to 40 percent. As it retreats it is leaving an immense plain of toxic devastation. The disappearing sea, once the World's fourth-largest inland body of water, has triggered a full-blown environmental disaster by ravaging ecosystems, creating a poisonous dust that was killing thousands of inhabitants prematurely, and producing extreme weather, crop failures and polluted water supplies.

Paikallinen poliittinen järjestelmä rakentui vieläkin pitkälti kylmän sodan, "Suuren pelin", aikaiselle toimintakulttuurille:

In many ways the antics of the Great Game set the mood and tempo for the relations the Central Asian states still maintain with the rest of the world, and each other today. Egotistical tyrants, the five presidents, solicit favours from foreign powers in exchange for "friendship".

Ja niinhän siinä sitten käy, että hyvää tarkoittavat länsimaalaiset - tekisi mieli käyttää sanaa "hölmöt" tässä mutta se olisi kyllä väärin, siinä määrin kuka tahansa olisi solmussa tällaisessa tilanteessa - joutuvat pyöritykseen josta ei ole ulospääsyä. Rahat jotka on tarkoitettu ympäristökatastrofin lievittämiseen jaetaan alueen viiden valtion kesken, ja siellä taas valtaapitäville ja heidän suosikeilleen, niin että lopulta hyvistä tarkoituksista ei ole enää mitään jäljellä, tai voisihan sanoa että raha tulee käytettyä hyvään tarkoitukseen, paikallisten vallanpitäjien näkökulmasta.

Sen verran karmea tämä tarina on että jäi lukeminen kesken. Hurja kuvaus isojen kansainvälisten kehittämishankkeiden käytännön arkipäivästä mahdottomassa toimintaympäristössä.

Tony Danza: I'd like to apologize to every teacher I ever had - my year as a rookie teacher at Northeast High

Tony Danzasta en tiedä vieläkään paljon mitään, paitsi että hän on jonkinlainen yhdysvaltalainen mediahenkilö, mutta tämä muistelmakirja jossa Danza toimii vuoden verran koulunopettajana osoittautui kelpo kuvaukseksi opettajan työstä: I'd like to apologize to every teacher I ever had - my year as a rookie teacher at Northeast High (Crown Publishing Group, 2012; ISBN 978-0-307-88788-7).



Danza päätti tehdä koulutyöstä kertovan dokumenttisarjan, joka perustuisi todelliseen, ei käsikirjoitettuun aineistoon, eikä tämän idean myynti mediafirmojen päättäjille ollut ihan helppoa:

The executives exchanged doubtful glances. My vision was by no means an easy sell, but Les made sure the execs understood we were dealing with a hot commodity. "Education is all we talk about in this country," he said. "Every presidential candidate promises to be the 'Education President,' but the problems keep getting worse. Why aren't our kids learning? That's our topic."

Tästä huolimatta tarina tuntuu ikään kuin käsikirjoitetulta, esimerkiksi se kun oppilaat esittäytyvät uudelle opettajalleen Danzalle:

A skinny boy with braces and a black bowl cut comes up next. "I'm Eric Choi, and I'm kinda boring." He shuffles his feet. "My parents expect so much, and they nag me a lot."

I nod. I get that. "Mine did, too."

Chloe, the eighties fan with large chocolate eyes, tells us, "I love to shop. I love fashion, love to smile." She giggles. "Can't stop."

A kid wearing a black Korn T-shirt, his long brown hair draped over his eyes, tells us, "I'm Ben, but people call me Kyle. It's a long story." Before I can ask for the story, he tells us the obvious, "I'm a complete metal head."

Ja vaikka Danza käyttää kolme kokonaista päivää ensimmäisen oppituntinsa valmisteluun, homma repeää käsistä. Onneksi hänellä on luokassa opettajankoulutuksen ammattilainen, joka antaa palautetta onnistumisista ja epäonnistumisista:

"Unfortunately," he points out now, "lesson plans are useless unless you remember to use them." The last time I even glanced at today's lesson plan was approximately twelve minutes before Nakiya appeared in the doorway.

"I cannot believe I forgot the do-now." I check over my shoulder. Yep. "Right there on the blackboard!"

"Don't worry. It happens."

I don't believe him. Time has spun me in circles, and the kids have done me in.

I blew the entire class. At this rate, how am I ever going to teach all the material I have to cover in the semester?

I take a deep, shaky breath. "I have to be better."

"Don't beat yourself up," David says. "Every first-year teacher goes through this."

Amerikkalainen koulumaailma muistuttaa suomalaista, mutta on siinä paljon erojakin, esimerkkinä turvatarkastukset:

This is to be our routine. Every day when I arrive on campus, I'm miked and wired so that the devices are as invisible as possible before we go inside. Then we make our way past the multiple sets of guards and metal detectors that, sadly, have become as much of a fixture in urban high schools as they are in airports. [...]

Eivätkä oppilaat ole täysin tyytyväisiä uuteen opettajaansa, jonka taidot ovat kaikkea muuta kuin terässä ja joka tuntuu hukkuvan työhön vaikka hänellä on vain viidesosa siitä työtaakasta mitä tavallisella opettajalla on koulussa vastuullaan:

DURING THE PASSING BREAK before my class begins, Monte corners me in the hallway. He barely comes up to my shoulders but somehow manages to look down on me.

"I am worried I made the wrong choice," he tells me, "taking your class rather than Advanced Placement English. I intend to be the first person in my family to go to college. I intend to get a scholarship to Harvard or Princeton." He really does talk like that. It's all business.

"Really?" I mentally add college to family and tennis on the list of things Monte cares about. "That's very impressive."

He ignores me. "I should be in a more challenging class. I am not sure you are qualified to teach."

En lukenut kirjaa loppuun asti, johtuen sen siirappimaisuudesta ja ennalta-arvattavuudesta, mutta mielenkiintoinen kurkistus amerikkalaiseen koulumaailmaan tämä teos joka tapauksessa on. Ja täytyy kyllä ihmetellä sitä valtavan hienoa työtä jota Suomessa opettajat kouluissa tekevät.

John D. MacDonald: Vaarallisen lähellä

Tämä John D. MacDonaldin romaani löytyy Kallion dekkarikirjastosta, mutta sitä ei sieltä saa varattua lainaan: Vaarallisen lähellä (Vaasa, 1967; suom. U. Maajärvi; kontrollinumero cls0022775). Kuitenkin englanninkielinen alkuperäisteos löytyy e-kirjana Helmetin kautta: A purple place for dying (Random House, 2013; ISBN 978-0-307-82727-2).



Teos on Travis McGee -dekkarisarjan kolmas teos, ja alunperin se ilmestyi vuonna 1964. Romaani käynnistyy vauhdikkaasti:

She took the corner too fast, and it was definitely not much of a road. She drifted it through the corner on the gravel, with one hell of a drop at our left, and then there was a big rock slide where the road should have been. She stomped hard and the drift turned into a rough sideways skid, and I hunched low expecting the white Alpine to trip and roll. But we skidded all the way to the rock and stopped with inches to spare and a great big three feet between the rear end and the drop-off. The skid had killed the engine.

"What a stinking nuisance!" Mona Yeoman said.

Ja tästä kierrokset vain kovenevat, kun joku ampuu Monan väijyksistä. Käy ilmi, että Monan mies näyttää kavaltaneen Monan isältään saaman perinnön itselleen.

Ja jälleen kerran MacDonald yllättää pohdiskeluillaan, muun muassa koulutuksen merkityksestä. Mitä ilmeisimmin MacDonald ei pitänyt koulujärjestelmästä joka yrittää saada valmistumaan ammattiin mahdollisimman nopeasti:

It is all functional, of course. But it is like what we have done to chickens. Forced growth under optimum conditions, so that in eight weeks they are ready for the mechanical picker. The most forlorn and comical statements are the ones made by the grateful young who say, Now I can be ready in two years and nine months to go out and earn a living rather than wasting four years in college.

Education is something which should be apart from the necessities of earning a living, not a tool therefor. It needs contemplation, fallow periods, the measured and guided study of the history of man's reiteration of the most agonizing question of all: Why? Today the good ones, the ones who want to ask why, find no one around with any interest in answering the question, so they drop out, because theirs is the type of mind which becomes monstrously bored at the trade-school concept. A devoted technician is seldom an educated man.

Ja vaikka jokaikinen näistä McGee-romaaneista perustuu samaan reseptiin, ei tämä hassumpi ollut. Pieni hiukopala, jossa oli vähän suolaisenmakeaa karheutta mukana.

Neil Gaiman: Stardust - being a romance within the realms of faerie

Katson sen verran vähän elokuvia, että harvoin tulee luettua elokuvaan liittyvä kirja elokuvan katsomisen jälkeen. Mutta niin kävi saturomaanille Stardust - being a romance within the realms of faerie (DC Comics, 1998; ISBN 978-1-56389-470-1). Tämän romaanin - johon elokuva perustuu - on kirjoittanut Neil Gaiman. Kirjassa on myös kuvitusta, jonka on tehnyt Charles Vess.



Elokuvan olin katsonut kahteenkin kertaan ennen kirjan lukemista, joten odotin että kovin paljon yllätyksiä ei olisi luvassa. Ja tavallaan niin olikin, mutta toisaalta elokuva osoittautui huomattavan suoraviivaiseksi verrattuna kirjaan.

Joiltakin osin elokuva tuntui turhankin yksinkertaiselta, mutta toisaalta taas kirjassa tuntui olevan sellaisia rönsyjä joilla ei varsinaisen tarinan kanssa ollut paljoakaan tekemistä. Tässä mielessä kirja ja elokuva täydensivät toisiaan, ehkä voisi sanoa että eräät kirjan keskeiset teemat vahvistuivat elokuvassa, mutta samalla menetettiin jonkin verran tarinan monitulkintaisuudesta.

Saturomaani kertoo Englannista johonkin aikaan 1800-luvulla, kun höyryjunat alkavat kattaa maata ja luonnontieteellinen keksintö toisensa jälkeen muuttaa ihmisten elämää. Wall-nimisessä pikkukaupungissa elämä sujuu vielä vanhoja uomiaan, mutta kaupungin takana, metsän vieressä on kivimuuri, jossa olevaa aukkoa kaupunkilaiset vartioivat yötä päivää. Ja tuon muurin takana on maailma, tai oikeammin maailmoja, joissa noidat, velhot ja monenlaiset kummat olennot elävät elämäänsä.

Rakkauskertomuksesta tässä on kyse, ihmisistä jotka eivät oikein sopeudu toisiinsa ja kaipaavat muuta, samalla kuitenkin kasvaen toisiinsa kiinni sillä lailla kuin ihmiset jotka on luotu yhdessä elämään. Löytämisestä ja menettämisestä tämä satu kertoo, ja niistä uhrauksista joita ihmiset joutuvat toistensa vuoksi tekemään.

Pentti Sammallahti

Tämä pokkarikokoinen pehmeäkantinen kirja on ranskankielinen, ja vaikka ranskaa en osaa, niin sillä ei väliä, sillä olennaista tässä teoksessa ovat valokuvat: Pentti Sammallahti (Actes Sud, 2005; ISBN 2-7427-5589-6).



Sammallahti on mustavalkoisen valokuvan mestari, ja teoksen kansikuva jossa kaksi varista ikään kuin tasapainottelevat keinulla on mainio esimerkki Samallahden taidosta nähdä satumaisuutta arkipäivän tilanteissa. Ehkä asian voi sanoa ranskaksi näin: "L'œuvre de Pentti Sammallahti est une sorte d'odyssée de l'espace."

Sivuja teoksessa on 142 ja esipuheen on kirjoittanut Gérard Macé. Kirjana ja painolaadultaan tämä teos on paljon vaatimattomampi kuin tuore teos Here far away - photographs from the years 1964-2011, mutta toisaalta tässä teoksessa on valokuvia joita ei muistaakseni uudemmasta kirjasta löydy.

Osa teoksen valokuvista on tulostettu koko aukeamalla, mikä on ymmärrettävää ottaen huomioon teoksen pieni koko, mutta kieltämättä tämä myös häiritsee katselukokemusta. Toisaalta parempi näin kuin että valokuvia ei olisi otettu mukaan lainkaan.

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Venäläistä kauhufantasiaa? Kyllä, sellaistakin on saatavilla suomeksi käännettynä, ja täytyy sanoa että tämä Sergei Lukjanenkon romaani vei mukanaan: Yöpartio (Into, 2012; suom. Arto Konttinen; ISBN 978-952-264-066-6).



Sanottakoon selvyyden vuoksi että Yöpartio tarkoittaa Valon sotureita jotka partioivat yöllä pitämässä kurissa vampyyreitä, ihmissusia ja pahoja velhoja. Ja kun tähän vielä sotketaan venäläisen nyky-yhteiskunnan koukerot ja aimo annos omaperäistä huumoria, tuloksena on melko lailla omintakeinen fantasiaromaani. Harry Potter on tästä kohtuullisen kaukana. Ja lukijatkin tykkäävät, Helmetissä teos oli saanut neljä tähteä (neljä arviota).

Sanottakoon kuitenkin, että aluksi romaani jäi kesken ja odotti pari viikkoa lukemisen jatkamista, syynä se että romaani koostuu useasta erillisesta tarinasta, jotka kylläkin kytkeytyvät toisiinsa mutta ovat kuitenkin itsenäisesti luettavissa. Jotenkin vain into lopahti ensimmäisen tarinan jälkeen, mutta kun sitten taas jatkoin, luin kirjan kerralla loppuun.

Romaanin päähenkilö on Anton Gorodetski, taidoiltaan melko vaatimaton velho, Yöpartion jäsen joka joutuu vedetyksi mukaan Yöpartion ja Päiväpartion välisiin monimutkaisiin valtapeleihin ja juonitteluihin.

Hyvän ja pahan välille on solmittu liitto, jonka mukaan hyvän tekemisestä seuraa lupa tehdä samanarvoinen paha teko, ja päinvastoin. Kumpikin puoli yrittää päästä niskan päälle, mutta juoniminen on hankalaa kun yliluonnollisiin kykyihin kuuluu myös tulevaisuuteen näkeminen.

Kirjasta on jatko-osa juuri ilmestynyt, nimeltään Päiväpartio. Laitoin teoksen varaukseen, siinä määrin Yöpartio
kiinnosti. Seuraava kirja onkin kerrottu pahan näkökulmasta - ja voinee odottaa, että tästäkin suunnasta löytyy yhtä ja toista yllättävää. Jos hyvä käyttää pahoja keinoja hyvään pyrkiäkseen, niin mitä sitten pahalta voi odottaa...

P. G. Wodehouse: Kyllä Jeeves hoitaa

P. G. Wodehousen teos Carry on, Jeeves on ilmestynyt ensi kerran suomeksi 1950 nimellä Antaa Jeevesin hoitaa, tämä uudempi painos on nimeltään Kyllä Jeeves hoitaa (Kirjayhtymä, 1992; suom. Katri Jylhä; ISBN 951-26-3753-7).



Kirja koostuu erillisistä tarinoista, joista ensimmäinen on se klassinen jossa kerrotaan miten Bertie Wooster sai uuden miespalvelijan, Jeevesin, joka heti ryhtyi muuttamaan isäntänsä pukeutumistyyliä ja pelastamaan tätä pulasta.

Teos oli saanut Helmetissä vain kolme tähteä (kaksi arviointia), mutta kyllä tässä on ainesta enempään, huolimatta siitä että näitä tarinoita on julkaistu useampaankin otteeseen eri kokoelmissa. Toki Wodehousen Jeeves on parhaimmillaan romaaninmittaisissa teoksissa, mutta eivät nämä novellit huonoja ole, Wodehouse onnistuu välttämään kaikkea syvällistä ja samalla tuottaa ensiluokkaista sanataidetta.

Jon Evans: The Blood Price

Lainasin kirjastosta Jon Evansin jännärin Trail of the dead, ja sen verran hyvä se oli että jatko-osakin kiinnosti. Mutta sitä taas ei kirjastosta löytynyt, joten ostin sen itselleni: The Blood Price (Hodder Paperbacks, 2005; ISBN 978-0340831472).



Aiemmasta romaanista tuttu Paul Wood on tyttöystävänsä Talenan kanssa turistireissulla Sarajevossa, josta Talena on kotoisin, mutta pian on mutkia matkassa enemmän kuin tarpeeksi. Talenan sisko Saskia haluaa pakoon väkivaltaista aviomiestään, ja pian kolmikko on syvällä ihmissalakuljettajien koukussa samalla kun Bosnian alamaailman gangsterit ovat kolmikon kintereillä.

Evansin romaani tuntuu paikka paikoin enemmänkin matkaoppaalta kuin jännäriltä, mutta parhaimmillaan Evans osaa kirjoittaa vetävästi ja sujuvasti, siinä määrin että romaani tuli luettua lähes yhdellä istumalla. Tosin on sanottava, että romaanin käänteet eivät kovin uskottavia olleet, Bosnian lisäksi kun liikutaan Latinalaisessa Amerikassa ja Nevadan autiomaan Burning Man -festivaalilla.

Tarinaan kytkeytyy myös tietotekninen ulottuvuus, jossa ammatiltaan ohjelmoijana työskentelevä Paul koodaa ihmissalakuljettajien tarpeisiin viestintäjärjestelmän joka on suojattu ulkopuoliselta kuuntelulta. Tämä osa tarinaa oli aika lailla päälleliimattu, mutta Evans hallitsi hyvin tämänkin puolen, syyllistymättä turhaan selittelyyn tai pitkäpiimäiseen teknisten yksityiskohtien kuvailuun.

Ja loppujen lopuksi tarinassa on tietenkin kyse ihmissuhteista, Paulin ja Talenan etääntymisestä toisistaan ja mahdollisuudesta palata yhteen. Parisuhdeterapiaa sieltä dramaattisemmasta päästä....

P. G. Wodehouse: Fred-setä järjestää

P. G. Wodehousen romaani Uncle Dynamite on suomennettu nimellä Fred-setä järjestää (Gummerus, 1950; suom. S. S. Taula; kontrollinumero kr1249037). Teos on saatavissa Helmet-järjestelmän kautta Pasilan kirjavarastosta.





Teos jatkaa tapahtumia siitä mihin jäädään romaanissa Uncle Fred in the Springtime. Tässäkin romaanissa viitataan aiempiin tapahtumiin, muun muassa koirakilpailuihin joissa Fred-setä ja hänen sisarenpoikansa Pongo joutuivat poliisin pidättämiksi ja antavat poliisille pulasta selvitäkseen keksityt nimet.

Kuinka ollakaan, heidät pidättänyt poliisi on siirtynyt maaseudun rauhaan lepäämään, ja siitäkös sotku tulee kuin Fred-setä ja Pongo ilmaantuvat paikalle. Fred-setä saa pähkinän jos toisen purtavakseen.



Pongo on kihloissa Hermionen kanssa purettuaan sitä ennen kihlauksen Sallyn kanssa, ja tästäkös syntyy sotku.

Fred-setä soluttautuu paikalle salanimellä järjestääkseen murtovarkauden, jolla Sally pääsisi pälkähästä, hän kun on ryhtynyt tekemään ihmisten rintakuvia elättääkseen itsensä, ja sellainen pitäisi kaapata talteen Hermionen isän kartanosta, sillä rintakuvan sisään on piilotettu jalokiviä jotka oli tarkoitus salakuljettaa Amerikkaan. Ja tässä on vain muutama langanpää siitä kaaoksesta jonka Wodehouse sepittää Fred-sedän iloksi ja Pongon kauhistukseksi.

Teoksen suomentaja S. S. Taula vaikutti salanimeltä, ja niihän se olikin, kyseessä oli Saima Sigrid Pohjonen joka kääntämistyön lisäksi julkaisi omia kirjojakin.

Cory Doctorow: Little brother

Cory Doctorow on itselleni tunnetumpi netin aktiivistina kuin kirjailijana, mutta ei hän hassumpia romaaneja kirjoita, vaikka aika ajoin tuntuu kuin kyse olisi tietotekniikan oppikirjasta: Little brother (Harper Voyager, 2008; ISBN 978-0-00-728842-7).



Romaanissa on 374 sivua, mistä osa oli puuduttavan yksityiskohtaista tietotekniikan esittelyä, liittyen esimerkiksi julkisen avaimen salakirjoitustekniikkaan. No, toisaalta nämä asiat ovat oikeasti tärkeitä silloin kun kyse on henkilökohtaisten tietojen suojaamisesta, eli hyvällä asialla Doctorow sinällään on liikkeellä.

Kirja kertoo nuorista aikuisista, jotka sattuvat olemaan väärässä paikassa terroristien pommi-iskun aikaan. Terrorismin vastaiset joukot vangitsevat neljä kaverusta ja kuulustelee heitä keinoin joita voi pitää kidutuksena. Tästä sisuuntuneena päättävät kaveripiirin hakkerit ryhtyä vastarintaan kaikkialle ulottuvaa valvontakoneistoa vastaan - videokameroita ja niiden taustalla toimivia hahmontunnistusjärjestelmiä, elektronisia matkakortteja, autojen etätunnisteita ja niin edelleen.

Tältä osin kirjaa voi pitää myös eräänlaisena haktivismin käsikirjana, kuvauksena siitä miten kaikkialla ulottuvaa isoveljen sähköistä valvontaa voi yrittää hankaloittaa ja estää. Toinen juttu on sitten se, missä määrin poliisivaltio todellisuudessa on mahdollinen ajatus.

Ehkä on niin että täältä pohjoismaisesta perspektiivistä käsin tällainen raju epäluulo valtaapitäviä kohtaan tuntuu ylimitoitetulta, tai ehkä täällä vain ei uskota siihen että vallankäyttäjät voisivat olla niin taitavia että tämän kaltaiset valtapyrkimykset voisivat toteutua ilman että joku ilmiantaisi tämmöisen suunnittelijat jo alkuvaiheissa.

Ihmisoikeuksista siis on kyse, niiden loukkauksista ja niiden puolustamisesta, ja aika näppärästi tämä romaani on kokoon rakennettu, kertomus sitä miten vallankäyttäjiä voi kyykyttää heidän omilla aseillaan, valvonnalla ja väärinkäytösten vuotamisella julkisuuteen. Jatko-osakin ilmeisesti on tulossa, tai voi olla jo saatavillakin.

P. G. Wodehouse: Uncle Fred in the springtime

P. G. Wodehousen Fred-setä oli itselleni uusi tuttavuus, mutta kylläpäs teki hyvää ensi kosketus tähän kaistapäiseen neroon: Uncle Fred in the springtime (Everyman, 2004; ISBN 1-84159-130-0).



Harmittelin teosta lukiessani että aloitin lukemisen sarjan keskeltä, sillä siinä määrin tässä viitattiin aikaisempiin tapahtumiin, muun muassa tapahtumiin koirakilpailuissa, mutta ilmeisesti onkin niin että tämä on sarjan ensimmäinen romaani, ja sitä edeltää vain tarina "Uncle Fred Flits By", jossa Fred-setä esiintyy papukaijojen kynsienleikkaajana.

Sarjan seuraava romaani on Uncle Dynamite, joka on suomennettu nimellä Fred-setä järjestää, ja se tulee sopivasti lukuvuoroon heti tämän ensimmäisen Fred-romaanin jälkeen.

Mitä näistä Fred-sedästä kertovista tarinoista sanoisi? Samassa fiktiivisessä maailmassa tässä liikutaan kuin Jeeves-kirjoissa, mutta lähtökohta on hiukan toinen. Päähenkilö on onnellisesti naimisissa oleva Fred-sedäksi kutsuttu jaarli, noin kuusikymppinen herrasmies. Fred-sedän henkinen ikä on 22 vuoden paikkeilla ja hänellä on taipumus syyllistyä ylettömyyksiin ("excesses") silloin kun hän pääsee ilman vaimonsa valvontaa irralleen Lontoossa.

Erityisenä bravuurina Fredillä on esiintyä mitä erikoisimpina hahmoina nimellisenä tavoitteenaan auttaa tuttaviaan niissä ongelmissa joihin nämä ovat ajautuneet. Lopputuloksena on kaaos, joka tekee Fredin sisarenpojan Pongon suorastaan hermoheikoksi, Pongolla kun on ongelmana se ettei hän osaa kieltäytyä auttamasta Frediä tämän suunnitelmissa.

Tämän romaanin kansikuva on melko erikoinen, mutta tämä kohtaus on vain pieni sivujuonne tarinassa joka paisuu askel askeleelta suorastaan järisyttäviin mittoihin. Muistaakseni jossakin kohtaa tekstiä todettiin, että Pongosta tuntui Fred-sedän saavuttua paikalle samalta kuin olisi olla tynnyrissä joka kelluu virrassa juuri Niagaran putousten yläpuolella.

John Harvey: Kylmää valoa

John Harveyn dekkareiden päähenkilö Charlie Resnick on yksinelävä keski-ikäinen poliisimies, ei siis erityisen omaperäinen dekkarihahmo, mutta Harvey onnistuu tekemään hänestä kiinnostavan ja aidon oloisen ihmisen, joka tässä kirjassa selvittää kieroa kidnappausta: Kylmää valoa (Otava, 2007; suom. Markku Päkkilä; ISBN 978-951-1-20635-4)



Ja se Harveyn kirjoissa on myös hyvää, ettei hän mässäile väkivallalla vaan pikemminkin pitää sitä etäällä ja pohtii ihmiskohtaloiden syvällisempiä kulkuja erikoistehosteilla brassailun sijasta. Tämän romaanin katoamistapauksen taustalta löytyy kylläkin tunteeton psykopaatti, mutta varsinainen tarina kertoo ihmisistä arkipäivän ongelmien parissa.

Poliisihahmoja ei ole mitenkään siloiteltu, ja osa Resnickin kollegoista on suoraan sanoen vastenmielistä porukkaa, mutta Harvey piirtää nämäkin henkilöhahmot siinä määrin moniulotteisina, että lukija kokee ymmärtävänsä millaista poliisin työ saattaisi olla ja miten sen kanssa eläminen voi tuoda esille kaikkea muuta kuin jaloja ihmisluonteen piirteitä.

Kirja kertoo samalla syrjäytymisestä, työttömyydestä, perheväkivallasta ja kaikenlaisista sosiaalisista ongelmista joita elämässä tulee vastaan kun kaikki ei menekään odotusten mukaisesti. Tavallista syvällisempi dekkari tämä on, ja saattaa hyvinkin olla että palaan Harveyn pariin, kunhan tässä jonkin aikaa ehdin hengähtää.

Emma Donoghue: Huone

Kirjaston palautettujen kirjojen pinosta tarttui mukaan tämä Emma Donoghuen jännäri, joka koukutti lukemaan teoksen saman illan aikana alusta loppuun: Room (Picador, 2010; ISBN 978-0-330-51902-1). Teos on ilmestynyt suomeksi nimellä Huone (Tammi, 2012).



Helmetin kautta teoksesta löytyi tämä tiivis kuvaus: "Jack is five. He lives with his Ma. They live in a single, locked room. They don't have the key. Jack and Ma are prisoners."

Teos toi mieleen Clevelandin tuoreen tapauksen, jossa mies piti talossaan vankina kolmea naista ja kuusivuotiasta lasta, kunnes yksi naisista sai kiinnitettyä naapurin huomion ja pääsi tämän avulla pakoon talosta. Jon Michaud kirjoitti Clevelandin tapahtumien ja Huone-romaanin yhtymäkohdista The New Yorker -lehdessä: "Much of the power of the novel comes from the discrepancy between the innocence of Jack’s narration and the reader’s horror at what is actually taking place."

Donoghue kirjoittaa romaaninsa viisivuotiaan Jack-pojan näkökulmasta. Jack on elänyt koko elämänsä yhdessä huoneessa, jonka koko on 3,3 metriä kertaa 3,3 metriä. Jack tuntee vain yhden ihmisen, oman äitinsä, ja maailmankuvansa hän on omaksunut muutamasta kirjasta, televisiosta ja äitinsä kanssa käydyistä keskusteluista ja yhteisistä leikeistä.

Viisivuotiaana Jack osaa lukea ja kirjoittaa, mutta hän ei tiedä että muita ihmisiä tai muita lapsia on olemassa. Television tapahtumia hän pitää keksittyinä, aivan kuin satuja.

Lapsen näkökulmasta kirjoittaminen on tavattoman haastavaa, eikä Donoghue tästä selviä ilman kömmähdyksiä, mutta kyllä illuusio lapsen kertomasta tarinasta silti kohtuullisen hyvin pitää kutinsa.

Jackin suhde äitiinsä ja äidin suhde Jackiin on tämän tarinan ydin. Kirjaa voisi sanoa jännäriksi, jossa äiti ja Jack pääsevät yhteisesti laaditulla juonella pakoon vankilastaan, mutta tämä on kuitenkin enemmänkin sivujuonne tarinassa, joka keskittyy pohtimaan maailmankuvan syntymistä, sitä millaiseen myllerrykseen joutuu yhdessä huoneessa elänyt lapsi, joka yhtäkkiä huomaa että seinien ulkopuolella on kokonainen maailma.

Äidin suhde Jackiin on kirjan ydin, se että äiti on aamusta iltaan samassa huoneessa lapsensa kanssa, yrittäen keksiä lapselle tekemistä ja opettaa häntä jollain tavalla ymmärtämään maailmaa kuitenkin siten että hän selviää vankeudestaan neljän seinän sisällä.

Joistakin teoksen teemoista tuli mieleen Saramagon romaani Luola, josta suuresti pidin. Samankaltaiseen syvästi inhimilliseen kerrotaan Donoghue ei kykene, mutta kyllä tämä romaani lukemisen arvoinen on, vähintään ajatusleikkinä siitä millainen olisi lapsuus kymmenen neliön huoneessa, jossa äiti on aina läsnä.

Ben Aaronovitch: Whispers under ground

Ben Aaronovitch kirjoittaa poliisikirjallisuutta, jossa taikuus on arkipäivää. Päähenkilö Peter Grant on maagisia kykyjä hallitseva poliisi, joka saa ratkaistavakseen Lontoon metrotunnelissa tapahtuneen murhan: Whispers under ground (Gollancz, 2012; ISBN 978-0-575-09764-3).



Teos löytyi kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä, ja hiukan harmittaa että aloitin sarjan lukemisen tästä kirjasta. Sarjassa on ilmestynyt kaksi aiempaa romaania, ja tässä kirjassa viitattiin moneen otteeseen aiempien teosten tapahtumiin.

Eikä magian sotkeminen dekkariin nyt ihan mahdottoman huonosti toiminut, sillä Aaronovitch oli keksinyt magian käytölle mainion rajoituksen: liiallinen taikuus saa käyttäjässään aikaan aivovaurioita. Niinpä joutuminen skannattavaksi aivokuvannuslaitteeseen on arkipäivää Grantille ja hänen kollegoilleen.

Aaronovitch kirjoittaa sinänsä taitavasti, ja kuvaukset metron ja maanalaisen viemäriverkon rakenteesta olivat suorastaan kiehtovaa luettavaa, mikä osin yllätti.

Alkuaikojen metro ei oikeastaan ollut maanalainen nykyisessä mielessä, höyryjuna kun olisi maan alla toimiessaan tukehduttanut matkustajat ja sähkökäyttöiset junat tulivat vasta myöhemmin. Tästä lähtökohdasta Aaronovitch sommittelee mielenkiintoisen palapelin, eikä tarinassa muutenkaan kovin kauheasti vikaa ollut.

Mutta saattaa olla, että tämä jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi sarjan kirjaksi jonka luen, taikuuden sotkeminen perinteiseen dekkariin kun tuntuu kaikesta huolimatta vähän niin kuin huijaukselta.

Robert Venditti: The homeland directive

Robert Venditti on kirjoittanut pelottavan tulevaisuudenkuvan, jossa vallanhimo johtaa siihen että valtion johto kääntyy omia kansalaisiaan vastaan: The homeland directive (Top Shelf Productions, 2012; ISBN 978-1-6030-9120-6). Sarjakuvan piirtäjä ja värittäjä on Mike Huddleston.

Salaliitosta tässä on kyse, vallan huipun vehkeilystä omien asemien turvaamiseksi. Tarinassa on luettavissa sellaisia äänenpainoja joita amerikkalaiset kansalaisjärjestöt tuovat esille esimerkiksi aseenkanto-oikeuden puolustamiseksi. Syvästä epäluottamuksesta valtaapitäviin voisi sanoa tällaisen tarinan kumpuavan. Mutta voisiko näin tapahtua todella?

Sivuja tässä sarjakuvakirjassa on 150, eli mitenkään massiivisen pitkä se ei ole, mutta monen monta käännettä tähän sivumäärään on saatu mahtumaan.

Takaa-ajosta tässä on kyse, pakoilusta tilanteessa jossa valtion turvallisuuspalvelun koko tarkkailukoneisto valjastetaan ajamaan takaa lääketieteen tutkijaa, joka halutaan pois päiviltä, koska hänellä on vallanpitäjien näkökulmasta hallussaan vaarallista tietoa.

Kohta tutkijaa syytetään lehdistössä kaikenlaisista kauheuksista, kun tiedustelupalvelut tekevät tarkoituksiinsa sopivia vuotoja julkisuuteen. Luottokortteja ja puheluja jäljitetään, ja koko tutkijan lähipiiri pistetään tarkkailuun ja big data -analyysien kohteeksi. Jostain on pakko löytyä johtolanka joka johtaisi tutkijan jäljille.

Loppujen lopuksi tarina kylläkin lässähtää asioiden trivialisointiin. Yksittäiset vastarintaan nousevat kapinalliset voittavat ikään kuin sattumalta koko valtiokoneiston voiman. Ja lisäksi suunnitelma jossa tuhannet tai jopa sadattuhannet ihmiset olisivat kuolleet tulee tehdyksi tyhjäksi, sankaritutkijan ansiosta. No, onnellinen loppu - tällä kertaa?

Michael Asher: A Desert Dies

Michael Asherin matkakirja ilmestyi alunperin vuonna 1986, ja nyt se on saatavana e-kirjana: A Desert Dies (Master Publishing, 2013; ISBN 9789966052001).



Kirja kertoo Saharasta ja Sudanista kuivuuden keskellä, ja elämästä Saharassa vaeltavien kamelikaravaanien matkassa. Kustantajan esipuheessa kerrotaan tämän teoksen taustasta, siitä että se kuvaa hetkeä jolloin kuivuus ajaa vanhan elämänmuodon viimeiset edustajat perikadon partaalle:

From the start, readers are thrown into a world they are unfamiliar with, and together with the protagonist Omar, they learn the ways of the Kababish people in Sudan. It takes a poignant tone as the author reveals the degeneration of their culture by nature and urbanisation. A prolonged drought dries their oases, causing them to fight each other for resources. They are eventually forced to move into towns or else perish.

To quote the author, "Men wandered the ranges hungry and desperate. Women took the children to the cities. For the first time, the urban population saw proud Arab nomads begging in the streets. For the first time, they could no longer rely on their innate toughness and their ability to endure."

Kirja alkaa keskeltä kuivuuden riivaamaa maisemaa:

FIVE MINUTES AFTER MY PLANE touched down at El Fasher airport, I knew that something was wrong.

The rains had been due weeks ago, but the air outside the plane was dusty and dry, and the trees that stood on the edge of the runway were as stark as scarecrows. There was no water in the wadi that plunged down to the camel market, and the thorn bush that lined it was brittle and dead.

Asher ei ole ensimmäistä kertaa matkalla Saharassa, se ei jää lukijalle epäselväksi:

While working as a teacher in the Sudan for three years, I had spent almost all my spare time travelling and living in the harsh world of the nomads. I had ridden across the rolling Savannah of Central Kordofan and explored the then little-known country along the Chad border. I had journeyed with tribesmen of the Zaghawa and the notorious Bedayatt. I had suffered many setbacks: once, my camel had been taken, and on another occasion, I had been arrested by the police under suspicion of being a Cuban mercenary. Undeterred, I had set out again across the country of the Bani Hussaynbetween Gineina and Kutum, and from there had ridden through the Tegabo hills and penetrated into the narrow chasms of Iabal Meidob. [...]

Kamelin kuormaaminen ja kamelin selkään nouseminen ei ollut mikään helppo suoritus, tässä Asherin kuvausta hänen opettelemisestaan heimon tavoille:

Then he told me to fit my two saddlebags, one over each skin. 'Now fold up your canvas carefully and lay it over the saddle,' he said. 'Yes, that is the way. Now your sheepskin, with the head pointing towards you as you mount. Now the blankets, you fold them and lay them over the sheepskin. Then the saddle cushion. Good. Your water bottle comes next. Hang it over the saddle horn, then hang your shotgun on the right side so that you can grab it if there is trouble. You understand? If you fit the camel like that always, there will be no problems.' All this luggage made the saddle very high and hard to mount. It was necessary to step on the camel's withers with the right hand gripping the rear saddle horn. As soon as the beast began to stand up, the rider would hook his knee around the front horn and swing into the saddle as the camel reached full height. Trained camels tended to rise as soon as they felt the rider rest the slightest weight on them, and I had once seen an inexperienced rider break his arm when the camel rose suddenly in this way. The trick was to leap quickly and without hesitation, at the same time holding the headrope taut in the left hand so that the animal could not rise more than a few inches prematurely. It was a simple matter of timing.

Elämä uuden kulttuurin parissa ei ollut helppoa, toisenlaiseen elämänrytmiin tottuneelle:

Despite the sense of tranquility that engulfed me, there were inevitable times when the strangeness of the new culture weighed down on me like a heavy load. In the mornings, I hardly noticed the time passing, but the afternoons were vacant spaces in which the day stretched out like a desert to the far-off horizon of the night. I was not accustomed to idleness, and my body was still geared to the constant Stimulus of the town. I found that I had to make an effort to slow my body down to the ticking-over rate of the Arabs. They were never bored, and the words 'interesting' and 'boring' had no place in their vocabulary. If there was nothing to do, they merely retired into themselves, preserving their valuable energy for the next burst of activity. I had not yet learned to do this, and for a long time it remained my most difficult problem.

Ja vaikka Asher osasi Arabiaa, Kababish-heimon puhuma murre oli omanlaisensa eikä sen ymmärtäminen ollut helppoa, varsinkin heidän erityiseen elämäntapaansa liittyvän sanaston takia:

Language posed another problem. I spoke Arabic more or less fluently, but the Kababish spoke a dialect that I found difficult to understand. Not only was their pronunciation different, but they also used many words that were specific to their way of life and that only a nomad would have known. I set about learning as many of these words as I could, noting them down in my pocket-book in phonetic script, but the task was an unending one and the dialect seemed to get more difficult as I tried to pin it down.

Gary D. Schmidt: Okay for now

Gary D. Schmidt sai minut sekä ihastumaan että pettymään tällä romaanillaan, joka kertoo aikuiseksi varttumisesta perheessä, jossa väkivalta on arkipäivää: Okay for now (Houghton Mifflin Harcourt, 2011; ISBN 978-0-547-53417-6).



Luin kirjan e-kirjana Helmetistä lainattuna, enkä odottanut siltä paljoakaan. Mutta tarina tarrasi kiinni eikä päästänyt irti, ennen kuin olin lukenut koko kirjan läpi. Tosin paikka paikoin Schmidt lapioi mukaan niin paljon sokerikuorrutusta ja uskomattomia käänteitä, että pahaa teki, mutta silti, romaanissa tuntui olevan kitkeränrehellinen kova ydin, joka sai lukemaan eteenpäin.

Mitä romaanista voisi kertoa paljastamatta liikaa? Ehkä sen, että päähenkilö Doug on kahdeksatta luokkaa koulua käyvä kovis, jonka isoveli ja isä pahoinpitelevät häntä ja jonka vanhin veli on Vietnamissa sotaa käymässä. Ja koulun käyntikin on vähän niin ja näin, muun muassa siksi että Doug ei ole oppinut lukemaan ja hädin tuskin tuntee kirjaimet. Eikä sekään auta, että isoveljeä epäillään kaikenlaisista rikoksista ja Doug joutuu vähän väliä tappeluihin koulukaveriensa kanssa.

Perhe joutuu muuttamaan toiselle paikkakunnalle, kun isä joutuu irtisanotuiksi töistä haukuttuaan pomoaan päin naamaa. Uudella paikkakunnalla kaikki on entistä surkeampaa, talo on pieni ja rähjäinen ja perheeseen suhtaudutaan ennakkoluuloisesti, ja osin syystäkin.

Mutta sitten Doug kävelee paikalliseen kirjastoon ja löytää sieltä kirjan, joka muuttaa kaiken, kirjan jossa olevat piirrokset linnuista ovat pelottavia ja kiehtovia:

This bird was falling and there wasn't a single thing in the world that cared at all.

It was the most terrifying picture I had ever seen.

The most beautiful.

I leaned down onto the glass, close to the bird. I think I started to breathe a little bit more quickly, since the glass fogged up and I had to wipe the wet away. But I couldn't help it. Dang, he was so alone. He was so scared.

The wings were wide and white, and they swooped back into sharp rays. And between these, the tail feathers were even sharper, and they narrowed and narrowed, like scissors. All the layers of his feathers trembled, and I could almost see the air rushing past them. I held my hand as if I had a pencil in it and drew on the glass case, over the tail feathers. They were so sharp. If my hand had shaken even a tiny bit, it would have ruined the whole picture. I drew over the ridges of the wings, and the neck, and the long beak. And then, at the end, I drew the round and terrified eye.

Ja vaikka Doug ei ollut eläessään piirtänyt mitään, hän alkaa selvittää, miten tämä piirros on tehty. Käy ilmi, että kyseessä on James Audubonin alkuperäiskuvia teokseen Birds of America, ja Doug yrittää kuva kerrallaan piirtää kuvia linnuista, ja samalla käy ilmi että hänellä on näkemisen taito, ja piirtämisen.

Piirtämisestä tulee Dougille tapa yrittää ymmärtää maailmaa, esimerkiksi äidin hymyä, silloin harvoin kun hän vielä hymyilee:

She put some toast on for the two of us, and I searched through all the boxes still stacked in the kitchen until I found some strawberry jam, and by then the egg yolks were too hard but who cares and we each had one and split the toast and we sat there quiet in the heat, me looking up to watch her smile and wondering how I could ever draw it, it was that beautiful.

I felt my hand trying to figure out how to do it. But it was like trying to draw the feathers of the bird. It didn't feel like my fingers were going the way they should. I knew my fingers weren't going the way they should.

Hiljalleen Doug alkaa ymmärtää myös veljeään, sitä mistä väkivalta on peräisin:

I took my time.

When I finally did go upstairs, all the lights were off and my brother was in bed. The covers were drawn up over his head.

You know, when someone has been crying, something gets left in the air. It's not something you can see, or smell, or feel. Or draw. But it's there. It's like the screech of the Black-Backed Gull, crying out into the empty white space around him. You can't hear it when you look at the picture. But that doesn't mean it isn't there.

Ja vaikka kirja on paikoitellen tavattoman laskelmoidun oloinen, jopa nolottavassa määrin, niin että käänteet tuntuvat olevan kuin halpahintaisimmasta Hollywood-draamaelokuvasta, jotenkin tässä tarinassa on pohjalla jotain olennaisen tärkeää elämästä, sen mahdottomasta vaikeudesta ja kauneudesta:

We all sat back down. We all looked at our cold mashed potatoes and cold pork chops. And we were all hungry. We started digging in like we hadn't eaten for a week. Christopher especially—and you can probably figure out why. Everyone eating and laughing at how fast we were eating and eating even faster, mashed potatoes flying, Lucas belching, and Christopher belching, and me belching, and my father belching.

My father, who sat back in his chair when there was no more food on the table, who looked around at us, and who said, "Isn't that orchid the most beautiful sight you ever saw?"

I looked at my mother.

That smile.

That June smile.

And then my father looked across at my mother. "I mean," he said, "the second most beautiful sight you ever saw."

Antero Takala: Mindscape = Mielenmaisema

Antero Takalan valokuvat olivat niin mustanpuhuvia, että kesti jonkin aikaa ennen kuin huomasin niiden omalaatuisen hehkun, ikään kuin tummat sävyt syttyisivät palamaan: Mindscape = Mielenmaisema (Musta taide, 2010; ISBN 978-952-5818-09-3). Englanninkielinen käännös: Michael Wynne-Ellis.



Teoksen valokuvat on nimetty yksinkertaisesti, esimerkiksi alla oleva kuva on "Kesäyö 1999". Lisäksi teoksessa on otteita Takalan päiväkirjoista, Matti-Juhani Karilan runoiksi muuttamina. Ja Elina Heikka kertoo esseessä "Miellyttäviä maisemia ja mielenmaisemia" mistä Takalan valokuvataiteessa on kyse.

Teos liittyy näyttelyyn Mindscapes 1960-2010, joka on esillä Pohjoisen valokuvakeskuksen Rantagalleriassa 4.5. 2013 - 30.5. 2013.



Takala toi mieleeni suuren suosikkini Pentti Sammallahden, eikä ollut suuri yllätys että Takalan ja Sammallahden yhtymäkohta mainittiin Heikan esseessä. Joka tapauksessa teos on vaikuttava, ja vaikka painojälki oli sinänsä hyvä, suuresti kiinnostaisi nähdä Takalan valokuvia näytteille asetettuna.

Tässä vielä näytteeksi runo "Susilauma Inarilla 1986":

Näen ne korkeimman saaren huipulta.
On aivan tyyntä.
Kuvittelen kuulevani niiden kynsien rapinan jään pinnassa. 
Minulla on vain 21 mm laajakulma kamerassa,
        polttoväli ei riitä.
Etsimen läpi ne näyttävät kärpäsiltä lumessa,
kaikki kaksitoista sutta.

Kaivan retkikirveeni ahkiosta. 
        Kaiken varalta.
Minä, rohkea,
sitä kuuluisaa karhunkaatajien sukua Kouvolasta.
Tarkennan kuvaa,
näyttävät olevan matkalla luoteeseen, 
Itärajan takaa Suomen kautta Norjaan.

Mauri Kunnas: Hurja-Harri ja pullon henki

Mauri Kunnas osaa tarinankertomisen, ja tämä lasten sarjakuvakirja oli meillä luettavana iltasatukirjana jo toista kertaa: Hurja-Harri ja pullon henki (Otava, 2010; ISBN 978-951-1-24540-7).

Kirja kuuluu Tassulan tarinoita -sarjaan, ja niinpä kirjassa on paljon tuttuja hahmoja Herra Hakkaraisesta alkaen. Varsinainen tarina liikkuu sirkusmaailmassa, jossa moottoripyörätaituri Hurja-Harri pelottelee ihmisiä. Mutta kuinkas käykään, kun Herra Hakkarainen taas kerran lähtee kävelemään unissaan...

Maria Carlsson ja Kati Järvinen: Mielekäs työ - uuden ajan uraopas

Maria Carlsson ja Kati Järvinen ovat kirjoittaneet sinänsä kiinnostavan teoksen mielekkäästä työstä ja uralla etenemisestä: Mielekäs työ - uuden ajan uraopas (Sanoma Pro, 2012; ISBN 978-952-63-1699-4). Mutta jäin miettimään, onko tästä teoksesta lopulta juurikaan hyötyä.



No, ehkä teoksessa parasta on tietynlainen maalaisjärki, se että puhutaan siitä että epärealistinen unelmointi parammasta työstä ja hienosta urasta voi usein johtaa siihen, että jää huomaamatta mitä mahdollisuuksia nykyisessä elämässä ja tehtävässä oikeastaan onkaan. Tilaisuus toisensa jälkeen menee ohi, kun niitä ei huomaa.

Lueskelin teoksen kohtaa 7.2 Visioi, jossa pyrittiin konkretisoimaan ”Mitä minä haluan?” -kysymyksen vastausta: "Uravisio on motivoiva kuvaus siitä, miltä sinulle mielekäs työ näyttää. Se on yksityiskohtainen hahmotelma siitä, mitä urasi voisi parhaimmillaan olla. Uravisio auttaa sinua ankkuroimaan omat ajatuksesi ja pyrkimyksesi kohti tulevaa. Se myös aktivoi alitajuntasi havaitsemaan ja hyödyntämään tavoitteesi kannalta oleelliset vaihtoehdot."

Tästä pidin erityisesti: "[Uravision] tulee olla myös sellainen, joka kertoo vahvasti siitä, kuka olet ja minkälaisen elämän koet elämisen arvoiseksi. Sen täytyy herättää sinussa ylpeyttä siitä, millaista tulevaisuutta olet itsellesi rakentamassa."

Mutta nämä käytännön työstämistavat tuntuivat jonkin verran hassuilta, ja oikeastaan voisi sanoa että minuun nämä eivät kolahtaneet, varsinkaan tämä ensimmäinen harjoitus, nimeltään "Urakollaasi":

Ennen kuin seuraavan kerran viet lehdet paperikeräykseen, varaa pino kuva- ja ammattilehtiä tätä harjoitusta varten. Tarvitset lisäksi pahvia, sakset, erivärisiä tusseja ja liimaa.

Selaa läpi kuvalehdet ja leikkaa niistä talteen kaikki ne kuvat, jotka jollain tapaa kutsuvat sinua tai herättävät kiinnostuksesi. Älä rajoita itseäsi liikaa loogisilla huomioilla – luova hulluus on tässä harjoituksessa valttia! Leikkaa talteen myös juttujen otsikoista sanat tai lauseet, jotka puhuttelevat sinua. Kun olet kerännyt mielestäsi sopivan määrän aineistoa, liimaa se pahville haluamallasi tavalla.

Katso aikaansaamaasi kokonaisuutta taiteilijan silmin. Miten tekemäsi kollaasi kuvaa näkemystäsi mielekkäästä työstä? Jos jotain puuttuu, lisää se pahville käyttämällä värillisiä tusseja tai etsi lehdistä täydentävää aineistoa. Minkä otsikon antaisit taideteoksellesi? Kirjoita se pahvin ylälaitaan isoilla kirjaimilla.

Kun olet tyytyväinen lopputulokseen, aseta kollaasi mahdollisimman näkyvään paikkaan kotonasi, esimerkiksi jääkaapin oveen, työhuoneesi seinälle tai television viereen. Voit myös ottaa siitä kuvan kännykälläsi ja laittaa sen puhelimesi tai tietokoneesi taustakuvaksi. Tarkoitus on pysähtyä kuvan äärelle monta kertaa päivässä, jotta muistaisit, mitä kohti olet pyrkimässä.

Mutta toisaalta ehkä tässä on juuri sellaista luovaa hulluutta joka voisi jopa toimiakin. Tosin luulen että lähipiiri kyllä suuresti ihmettelisi, jos tätä harjoitusta rupeaisin käytännössä toteuttamaan. Itse asiassa, taitaakin olla niin että eteisessä ovensuussa parhaillaan odottaa pino lehtiä paperikeräykseen vientiä. Hmmm...

Neil Gaiman: Sandman - Nukketalo. 2

Neil Gaimanin käsikirjoitus laittaa ihmiset ja kuolemattomat hahmot törmäyskurssille sarjakuvakirjassa Sandman - Nukketalo 2 (Jalava, 1993; ISBN 951-887-019-5). Teoksen piirrostyön ovat tehneet Mike Dringenberg ja Malcolm Jones III, värityksen Robbie Busch. Suomentaja on Jukka Heiskanen.

Tässä 199-sivuisessa kirjassa on useita eri tarinoita, jotka Sandman-hahmo kytkee yhteen: mitä tarkoittaisi kuolemattomuus, ihmisten välisten raja-aitojen poistuminen tai todeksi muuttunut kauhu-uni?

Jotenkin odotin tältä Sandman-kirjojen jatko-osalta enemmän, tai olisinko sitten jo vähän tylsistynyt Gaimanin tapaan punoa tarinaa? No, kyllähän tämä vaikutuksen teki, ei siinä mitään, mutta jotenkin tuntui kuin tämä olisi ollut välityö, tämä ei koskettanut samalla tavalla syvältä kuin Gaimanin kirjat parhaimmillaan.

Tom Piccirilli: The last kind words

Tom Piccirilli sai minut harvinaisen tiukasti koukkuun tällä romaanillaan, joka kertoo kuolemaantuomitun sarjamurhaajan perheestä ja niistä taustoista jotka tällaisiin tekoihin johtavat: The last kind words (Random house, 2012; ISBN 978-0-553-90635-6).

Kirjan kertoja, Terrier Rand, palaa kotiin teloitusta odottavan veljensä pyynnöstä oltuaan poissa viisi vuotta. Veli Collie (perheenjäsenet on kaikki nimetty koirarotujen mukaan) on tuomittu kahdeksasta murhasta, mutta hän väittää olevansa syytön yhteen niistä ja pyytää Terryä etsimään oikean syyllisen.

Perheen isoisä, Old Shep, on Alzheimerin kourissa, sisar Dale seurustelee rikoksia hautovan nuorukaisen kanssa, ja Terryn sedät puuhaavat huijauskeikkoja. Niin, eikä tässä vielä kaikki, sillä Terryn hylkäämä tyttöystävä on saanut lapsen Terryn entisen parhaan kaverin kanssa.

Tämä rikoksiin taipuvaisen perheen tarina voisi vähemmän taitavan kirjoittajan käsissä sortua vaikka minkälaisiin ongelmiin, mutta Piccirilli ei sorru saarnaamiseen eikä kohteensa ylenkatsomiseen, eikä hän myöskään mässäile väkivallalla tai kauhulla. Tavallista elämää tässä yritetään elää tavattomissa olosuhteissa:

I'd come five years and two thousand miles to stand in the rain while they prepared my brother for his own murder.

He had less than two weeks to go before they strapped him down and injected poison into his heart. I knew Collie would be divided about it, the way he was divided about everything. A part of him would look forward to stepping off the big ledge. He'd been looking over it his whole life in one way or another.

Kirjan lopussa tarina vähän kyllä lässähtää, vaikka ei voi sanoa että Piccirilli tinkisi tiukan asiallisesta linjastaan. Terry ja muut perheenjäsenet on kuvattu karhean realistisesti, ja jotakin yleisinhimillistä tässä tarinassa on, vaikka kovin monella perheella ei sentään ole ammattirikollisten taustaa usean sukupolven ajalta.

J. E. Gordon: Structures - or Why things don't fall down

J. E. Gordonin rakennuksien kestävyyttä käsittelevä kirja on ilmestynyt alunperin vuonna 1978, ja nyt se on saatavilla e-kirjana: Structures - or Why things don't fall down (Da Capo Press, 2012; ISBN 978-0-7867-3035-3). Onko näin vanhalla kirjalla enää käyttöä näinä päivinä?

Gordon aloittaa kirjansa melkeinpä anteeksipyytelevästi, mutta samalla hän tarttuu suoraan asiaan eli siihen, että rakenteiden kestävyydestä on erittäin vaikea kirjoittaa yleistajuisesti:

I am very much aware that it is an act of extreme rashness to attempt to write an elementary book about structures. Indeed it is only when the subject is stripped of its mathematics that one begins to realize how difficult it is to pin down and describe those structural concepts which are often called 'elementary'; by which I suppose we mean 'basic' or 'fundamental'. Some of the omissions and oversimplifications are intentional but no doubt some of them are due to my own brute ignorance and lack of understanding of the subject.

Gordon pohtii pehmeyden ja jäykkyyden, muokkautuvuuden ja haurauden välistä suhdetta käyttäen luontoa vertailukohtana:

The earlier and more primitive animals were mostly made from soft materials because they not only make it much easier to wriggle and extend oneself in various ways, but soft tissues are usually tough (as we shall see), while rigid ones like bone are often brittle. Furthermore, the use of rigid materials imposes all kinds of difficulties in connection with growth and reproduction. As women know, the business of giving birth involves an engineering of high strains and large deflections. All the same, the development of the vertebrate foetus from conception onwards, like that of natural structures in general, is in certain respects from soft to hard, and the hardening process goes on after the baby has emerged.

Rakenteisiin liittyen merkittävä niiden ominaisuus on niiden kyky kantaa erilaisia kuormia, mikä on hyvä esimerkki aihepiiristä joka matemaattisia termejä käyttäen on mahdollista kuvata yksityiskohtaisen tarkasti, mutta yleistajuinen kuvaus aiheesta on huomattavan haastavaa. Gordon onnistuu tässäkin, mitä voi pitää melkoisena saavutuksena.

John D. MacDonald: Cinnamon Skin

John D. MacDonaldin dekkari ilmestyi alunperin vuonna 1982, ja nyt se on saatavissa e-kirjana: Cinnamon Skin (Random House, 2013; ISBN 978-0-307-82681-7). Teos on Travis McGee -sarjan toiseksi viimeinen.

Romaani kertoo peloista, ja pelkojen voittamisesta, siitä että kuka tahansa voi sortua pelkoon kun oikeanlainen tilanne osuu kohdalle:

There are no hundred percent heroes.

Every man can be broken when things happen to him in a certain order, with a momentum and an intensity that awaken ancient fears in the back of his mind. He knows what he must do, but suddenly the body will not obey the mind. Panic becomes like an unbearably shrill sound.

No, onneksi meillä on Travis McGee, joka pistää asiat ojennukseen, peloista huolimatta. Tällä kertaa McGeen ystävän Meyerin sukulainen Norma kuolee laivan räjähtäessä pommi-iskussa, ja syylliseksi epäillään terroristeja Etelä-Amerikasta. Mutta sitten käykin ilmi, että pommi-iskun taustalla oli jotain muuta, eikä tapaus ollut ainoa laatuaan.

Aika ajoin MacDonaldilla on erikoislaatuisia huomioita elämänmenosta, esimerkiksi siitä mitä tuleman pitää, kun tietokoneet muuttavat maailmaa:

Walking back through the mall to the exit nearest our part of the parking lot, we passed one shop which sold computers, printers, software, and games. It was packed with teenagers, the kind who wear wire rims and know what the new world is about. The clerks were indulgent, letting them program the computers. Two hundred yards away, near the six movie houses, a different kind of teenager shoved quarters into the space-war games, tensing over the triggers, releasing the eerie sounds of extraterrestrial combat. Any kid back in the computer store could have told the combatants that because there is no atmosphere in space, there is absolutely no sound at all. Perfect distribution: the future managers and the future managed ones. Twenty in the computer store, two hundred in the arcade.

Ei hassummin ennustettu vuonna 1982. Ja tässä pohdintaa kuntoilusta:

The body was shaped by the need to run long distances on resilient turf, to run very fast for short distances, to climb trees, and to carry loads back to the cave, so any persistent exercise you do which is not a logical part of that ancient series of uses is, in general, bad for the body. A succession of deep knee bends is destructive, in time. As are too many pushups. As is selective muscle development through weightlifting. As is jogging on hard surfaces. A couple of years of such jogging and you are very likely never to walk in comfort again. Man is a walking animal, perfectly designed for it. The only more efficient human energy use is the bicycle.

Romaani liikkuu öljynporausteollisuuden parissa, ja pommi-iskussa kuollut Norma oli ollut varsinainen velho tähän liittyvässä tietojenkäsittelyssä, josta MacDonald kirjoittaa hyvinkin tietäväiseen tapaan:

The thing is, she had a knack of sensing what was pertinent information and what was junk. With all the pertinent data in the computer, it could draw you a map of the subsurface structures that was clean and pretty, without anomalies that give you questionable areas. Norma put us out front of a whole mob of little exploration companies. She could take the series of computer maps and go into a trance, dreaming of what the earth was like at that place once upon a time, and she'd put down a little red circle with an N inside it. Her mark. Drill here. [...]

Ei hassumpi tämä romaani, ja vaikka jännärissä on jopa yliluonnollisia aineksia, kokonaisuus pysyy kasassa. Kyllä MacDonald kirjoittaa osasi.