Henkka Hyppönen kirjoitti Helsingin Sanomissa otsikolla "En halua pikalukijaksi, haluan ymmärtää". Hyppösen mukaan nykyisin ihaillaan liikaa nopeutta, lukemisessakin: "Mutta jos ostamme nopeus yli kaiken -tarinan, hyväksymme samalla ajatuksen, että leveys on tärkeämpää kuin syvyys. Lukunopeuden kasvattaminen inhimillisissä rajoissa edellyttää sanavaraston kasvattamista, ja se taas edellyttää hitaampaa lukunopeutta."
Täytyy myöntää että tunsin syyllisyyden piston, sillä olen pahasti lipsunut kaunokirjallisuuden huipulta - viihdekirjallisuuteen, sarjakuviin ja nopeasti vanhenevaan tietokirjallisuuteen.
Vielä lukiossa vietin paljon aikaa Dostojevskin parissa, ja tämä varmaankin oli syynä siihen, että kirjallisuutta käsitellyt ylioppilasaineeni julkaistiin Valioaineissa ja Suomen Kuvalehdessä. Mutta lukion jälkeen tapahtui romahdus, sillä repsahdin klassisesta kaunokirjallisuudesta fantasian ja tieteiskirjallisuuden pariin.
En ole tästä toipunut, päinvastoin, sillä nyt olen koukussa viihdekirjallisuuteen, voisi jopa sanoa että mitä selkokielisempää tekstiä sitä parempi, ja jos suomeksi ei ole päivän kirja-annosta saatavissa, käy englanti ja ruotsikin, ja välillä tulee nautittua kaksikin kirjaa päivässä.
Lääkärin diagnoosissa sanotaan "Alkoholia niukasti, ei muita päihteitä", mutta myönnettävä se on, en ole pystynyt hillitsemään itseäni viihdekirjallisuuden suhteen. Dekkarit, romantiikka, kauhu, chick lit, man lit, melkein kaikki käy, jopa siinä määrin että television katselu on jäänyt pariin tuntiin vuodessa, kun viihdekirjat pitävät otteessaan. Onko tältä tieltä enää paluuta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti