Kävin tämän Mooses Mentulan kirjan kanssa niin, että aloitin lukemisen liian hätäisesti, kuvitellen että tässä on romaani, ja vasta parin luvun jälkeen aloin ihmetellä, kunnes tajusin että novellikokoelmahan tämä on eikä romaani: Musta timantti (WSOY, 2011; ISBN 978-951-0-37923-3).
Tämä hämäännys hiukan haittasi lukua tästä eteenpäinkin, sillä osa novelleista muistutti toisiaan, tai kietoutui toisiinsa, ikään kuin tässä kaikesta huolimatta olisi rakentumassa romaanin kaarta. Mutta ei.
Hyvin Mentula novellejaan kirjoittaa, sillä tavalla että turhia krumeluureja ei tekstissä ole vaan se olennainen täytyy lukijan itse ymmärtää, hiljaa oivaltaa. Vähän niin kuin tässä ihmissuhteen kuvauksessa:
Heidi joi jääteetä kahvila Antinkaapon ulkopöydässä. Sillä oli päässään isot mustat lasit. Nosti ne otsalle, kun Jyri istui viereen. Jyri kulautti teetä suoraan Heidin pullosta.
— Minä olen miettinyt. Anteeksi, etten oo kuunnellut sinun työjuttuja, Heidi aloitti.
Jyri pyöritti päätään ja kumosi nopeasti jääteen lopun suuhunsa.
— Minäkin olen ajatellut. En halua masentaa niillä. Vastaa vain yhteen kysymykseen, niin rauhotun.
Jyri nielaisi, rykäisi. Heidi näytti hämmentyneeltä.
— Tuotko minulle pörrösukat, jos joudun vanhainkotiin ennen sinua?
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti