Jonas Jonasson kertoo veijaritarinaa, josta tulee vahvasti mieleen Arto Paasilinnan teokset, mutta samalla tässä ruoditaan ruotsalaisuutta ja kirjoitetaan maailmanpolitiikkaa uuteen uskoon koko 1900-luvun ajalta: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (WSOY, 2012; suom. Raija Rintamäki; ISBN 978-951-0-39063-4).
Elokuvakin tästä romaanista on tehty, ja nuo elokuvajulisteet saivat romaanin kirjastosta lainaamaan, alkuperäisillä kansilla varustettuna versiona, vaikka uudemmassa painoksessa on elokuvasta lainattu kansikuva. Elokuvia kun en juuri katso niin minulle riitti aivan hyvin tämä vanhempi versio.
Veijariromaanista kun on kyse niin sattumuksia tässä tarinassa riittää, milloin ollaan mukana Espanjan sisällissodassa, milloin suunnitellaan atomipommia USA:ssa ja milloin taas seurustellaan huippupoliitikkojen kanssa. Oikein hyvin Jonasson juttua pyörittää, mutta nykyisin en jaksa ihan vanhaan malliin innostua tämmöisistä tarinoista, ja niinpä kolmasosa teoksen lopusta jäi lukematta.
Tosin lunttasin teoksen lopusta miten tarinassa oikein käykään, sen verran utelias kyllä olen. Mutta en paljasta.
Tekstit
call it madness
20 tuntia sitten
2 kommenttia:
Minuakaan tämä kirja ei suuremmin innostanut. Koitin miettiä, mikä mättää. Kas tässä syntilistaa.
- Tekorempseä kirjoitustyyli alkaa puuduttaa muutaman sivun jälkeen. Ruumiita tulee vähän väliä, mutta mitäs tuosta. Nehän ovat rikollisia. Hah-hah.
- Liioittelu menee liian pitkälle. Päähenkilö ratkaisee atomipommin valmistamisen ongelmat, luovuttaa sitten ohjeet Neuvostoliitolle ja muille maille. kaveeraa tai tapaa lähes kaikki maailman mahtimiehet: USA:n presidentit, Churchill, Mao, Pohjois-Korean diktaattorit jne.
- Suurin osa tekstistä on takaumia. Ne ovat pääosin selostusta. Kirjailijan ote on erilainen kuin nykyaikaan sijoittuvassa juonessa. Vaikuttaa, että se on ollut pakkopullaa. Kun on synopsiksessa, on pakko kirjoittaa.
- Henkilöiden epäuskottavuus edes huumorin puitteissa vaivaa. Päähenkilöt ovat samanlaisia latteita persoonia, kilttejä ja sosiaalisia ystäviä. Emäkonna onkin pulmunen. Onnistuneita tyyppejä ovat vain epäonninen syyttäjä ja flegmaattinen poliisi.
- Teksti on liiaksi kerrontaa, juoniselostusta. Puuduttaa ja kyllästyttää.
Jeps, väkisin tehdyn tuntuiselta romaani vaikutti, ei sellaiselta että tässä olisi kertomisen paloa. Saman tyyppisiä kirjoja on paljon, osa onnistuneita, mutta jotenkin vain on niin että huumori ei pure jos kirjoittaja ei pane itseään peliin.
Ihan kokonaan en ole menettänyt toivoani humoristis-fiktiivisten elämänkertojen suhteen. Nyt kirjastosta on varauksessa "Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat". Ja sitten on tietysti Don Quijote sekä sotamies Švejkin seikkailut, jotka osoittavat että lajityypissä on potentiaalia kun sitä riittävän vakavissaan kirjoittaa.
Lähetä kommentti