Janet Evanovich: Yhdeksän hyvää

Janet Evanovich alkoi toistaa itseään näissä Stephanie Plum -dekkareissa, mutta tällä kertaa vuorossa on ympäristön vaihdos sillä nyt jäljitetään kadonnutta intialaismiestä Las Vegasissa: Yhdeksän hyvää (WSOY, 2012; suom. Helene Bützow; ISBN 978-951-0-38875-4)



Samuel Singh on intialaismies, josta on tullut laiton maahanmuuttaja oleskeluluvan päätyttyä. Hänen jäljittämisensä osoittautuu hankalaksi, sillä tapahtumiin sotkeutuneet ihmiset löytyvät kuolleina yksi toisensa jälkeen. Peli kovenee kierros kierrokselta, ja Stephanietakin uhataan siinä määrin tosissaan että hän tarvitsee itselleen henkivartijan.

Tämä romaani ei ollut hassumpi, vaikka aiemmissa kirjoissa käytettyjen temppujen toistoa tässäkin oli. Paikanvaihto kuitenkin toimii eikä tarinakaan aivan kökkö ole, kyllä tässä dekkarin aineksia on, chick lit -pakettiin kääräistynä.

Janet Evanovich: Kahdeksan kaunista

Olen lukenut yllättävän monta näistä Janet Evanovichin chick lit -tyylisistä dekkareista, mutta alkaisiko resepti olla jo liian kulunut. No, kyllä tämäkin tuli luettua ilman sen kummempia nikotteluja: Kahdeksan kaunista (WSOY, 2012; suom. Hanna Tarkka; ISBN 978-951-0-38611-8).



Tällä kertaa Stephanie ryhtyy selvittämään huoltajuuskiistaa, jossa äiti ja tytär ovat kadonneet ja heitä jäljittää sankarimme lisäksi myös ikävänpuoleinen gansteri. Kovin paljon tästä kirjasta ei mieleen jäänyt, vaikka erikoistehosteosastolta löytyy niin käärmeitä kuin hämähäkkejä ja vieläpä pupujussiksi pukeutuva vainooja.

Gregory Mcdonald: Confess, Fletch

Olen lueskellut tätä ennen kolme romaania Gregory Mcdonaldin kirjasarjasta, ja tämä neljäs oli varsin hyvä myöskin, tosin olisi kannattanut pitää hiukan taukoa kirjojen lukemisen välissä: Confess, Fletch (Vintage Books, 2002; ISBN 978-0375713484)



Tässä romaanissa Mcdonaldin romaanien kaksi sankaria, toimittaja Irwin M. Fletcher ja poliisitarkastaja Francis Xavier Flynn, tapaavat toisensa kun Fletchiä epäillään murhasta. Tapahtumat kytkeytyvät taiteen maailmaan, mikä toimi yllättävänkin hyvin, mutta saattaa ehkä puuduttaa lukijaa joka ei taidesuuntauksista yhtään välitä.

Fletch tekee kaikenlaisia temppuja tuttuun tyyliinsä ja saa asiat melkoisen sekaisin, samaan aikaan kun Flynn harkittuun tyyliinsä pitää Fletchiä silmällä ja aika ajoin kehottaa tätä tunnustamaan syyllisyytensä rikokseen. Kohtalaisen yllätyksen Mcdonaldin romaaninsa loppuun leipoo, mutta ihan kärkeen tämä romaani ei sijoitu Fletch-sarjassa, olisiko kaksi sankari liikaa yhteen dekkariin.

Gregory Mcdonald: Fletch

Gregory Mcdonald aloitti Fletch-romaanisarjansa tällä teoksella, jonka dialogi on iskevää ja yllätyksiä on luvassa yksi toisensa perään: Fletch (Vintage Books, 2002; ISBN 9780375713545).



Kirjan kanteen on laitettu ote romaanista, pätkä dialogia jossa Fletchiä haastatellaan tarkoituksena palkata hänet tekemään murha. Kirjan tarinan referointi on hankalaa kun tarina sisältää kaikenlaisia juonenkulkuja jotka risteävät keskenään yllättävillä tavoilla.

No, jos on nähnyt Fletch-elokuvan tietää kyllä suunnilleen mitä odottaa. Rantapummia esittävä Fletch on itse asiassa lehden toimittaja huumekauppiaita jäljittämässä, kunnes hänet rantapummin roolissaan palkataan murhaajaksi.

Tätä Fletch-kirjaa ei löytynyt kirjastosta, ostin se ihan itse nettikaupasta, ja vapautin sen jälkeen kiertoon laittamalla romaanin kirjaston kierrätyshyllyyn. Kelpo dekkari tämä on, ja ilokseen tätä lukee jo pelkästään mainion dialogin takia.

Margaret Atwood: Herran tarhurit

Luin ensin Margaret Atwoodin tieteisromaanin Oryx ja Crake, ja siinä määrin vaikuttava teos oli, että otin heti perään luettavaksi trilogian toisen osan: Herran tarhurit (Otava, 2011; suom. Kristiina Drews; ISBN 978-951-1-25759-2).



Romaanissa Oryx ja Crake päähenkilö oli yhteiskunnan eliittiin kuuluva mies, joka selvisi tuhosta linnoittautumalla suojattuihin laboratoriotiloihin kunnes tauti oli tehnyt pahimmat tuhonsa ulkomaailmassa. Tässä jatko-osasa puhutaan yhteiskunnan vähempiosaisista, eräänlaisesta uskonnollisesta lahkosta joka sitoutuu kasvissyöntiin ja odottaa maailmanlopun tulemista.

Atwood syventää samalla edellisen romaanin tapahtumia, tuo ekokatastrofiin toisenlaisia sävyjä ja painotuksia.

Kirjan uskonlahkossa veisataan virsiä, ja nämä virret ovat saatavissa myös cd:lle äänitettyinä, Hymns of the God’s Gardeners. Melkeinpä pitäisi hankkia tämä levy kuultavaksi, sen verran hirtehisiä ovat virsien sanoitukset.

Atwood ei suoranaisesti saarnaa tässä romaanissaan, mutta eräänlainen ekologisen ajattelun liturgia kirjassa kyllä on tarjolla, jos sitä niin haluaa lukea. Ajatuksia romaani herättää roppakaupalla, vaikka ihan samanlainen vau-tunne romaanista ei jäänytkään kuin trilogian ensimmäisestä osasta.

Seuraava osa täytyy lukea, ehkä jopa alkukielellä, jos nyt tästä ensin toivun.

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Luulen, että yritin aikoinaan lukea tätä Margaret Atwoodin romaania englanninkielisenä versiona, mutta tuolloin en päässyt pariakymmentä sivua pitemmälle. Nyt taas kävi suomennoksen kanssa niin, että lukemisessa ei vierähtänyt kauankaan: Oryx ja Crake (Otava, 2010; suom. Kristiina Drews; ISBN 978-951-1-24703-6).



Mitenkään suoraviivainen ja helppo luettava ei tämä romaani ollut, mutta suomennos oli sen verran hyvää työtä että teksti vei mukanaan. Romaanin voisi niputtaa tieteiskirjallisuuden kategoriaan, mutta yhtä lailla tässä on kyse kaunokirjallisesta teoksesta ylipäänsä, sellaisesta jota ei auta luokitella jonkin genren lokeroon.

Romaanin tulevaisuudenkuva on hätkähdyttävä dystopia, jossa geenitekniikka, biologiset aseet ja terrorismi sekoittuvat toisiinsa niin että ihmiskunta tuhoutuu sellaisena kuin sen tunnemme. Jotain ihmisestä muistuttavaa ehkä jää henkiin, mutta romaanin kuvauksen kohteena on enemmänkin ihmiskunnan tuhoutumiseen vaikuttavat voimat kuin se mitä tarkkaan ottaen tapahtuu.

Teos koukutti siinä määrin, että otin lähes heti perään luettavaksi jatko-osan Herran tarhurit, joka limittyy tämän kirjan tarinaan mutta kuvaa tapahtumia erilaisesta näkökulmasta, vaikkakin osa tämän romaanin hahmoista esiintyy myös tuossa romaanissa.

Sirkku Dölle: Sakari Pälsi 1882-1965 - kuvia kotoa ja kaukaa

Sirkku Dölle on toimittanut tämän dokumenttivalokuvauksesta kertovan teoksen, jossa kierretään yhtä lailla Suomea kuin maailmaa kameran kanssa: Sakari Pälsi 1882-1965 - kuvia kotoa ja kaukaa (Museovirasto, 1982; ISBN 951-9074-73-2).



Kirjan valokuvia katsoessa tuli mieleen miettiä, miten valtavasti valokuvaus on noista päivistä muuttunut.

Nykyään älypuhelimella otetut selfiet ja muut näppäilykuvat leviävät sekunneissa maailman ihmisten saataville, mutta Pälsin aikana - vaikka hän itse käyttikin valokuvauksen yhteydessä näppäily-sanaa - valokuvan ottaminen ei ollut yhtä lailla nappia painamalla hoituvaa massojen hupia.



Joka tapauksessa tämän kirjan valokuvat todistavat erikoislaatuisesta taidosta kohdata ja nähdä maailma. Tämä kirja kestää aikaa.

Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla

Tämä taitaa olla kolmas Peter Jamesin kirjoittama dekkari johon olen tarttunut, ja taas koin jonkinlaisen pettymyksen, vaikka tällä kertaa jaksoinkin lukea romaanin loppuun asti: Kuoleman kanssa ei kujeilla (Minerva, 2011; suom. Leena Mäntylä; ISBN 978-952-492-502-0).



Tarinan lähtökohta oli sinänsä mielenkiintoinen, polttaripila joka menee karmealla tavalla pieleen: neljä ihmistä saa surmansa ja sulhanen katoaa.

Tapahtumia tutkii rikostarkastaja Roy Grace, joka tälläkään kertaa ei hahmona oikein vakuuta, itse asiassa oli oikeastaan päinvastoin, sillä Gracen hahmo on puiseva ja suorastaan luontaantyöntävä. Enkä innostunut siitäkään että spiritismiä ja muuta vastaavaa oli otettu avuksi rikoksen ratkaisemiseen. Skeptikko heittäisi tällä dekkarilla vesilintua.

Kirjan juoni on kohtalaisen onnistunut, mikä sai teosta lukemaan eteenpäin kovin paljon tekstissä hyppimättä. Ikävä kyllä alussa lukijan koukuttava mysteeri ei kanna ihan loppuun asti, vaikka yllättäviä käänteitä riittää yksi toisensa jälkeen.

Graham Greene: Ahneiden pidot

Aikamoisen tarinan kertoo Graham Greene tässä lyhyessä romaanissa, jossa liikutaan rikkaiden ihmisten maailmassa ja pohditaan onko ahneudella olemassa mitään rajoja: Ahneiden pidot (Tammi, 1980; suom. Irmeli Järnefelt; ISBN 951-30-5185-4).



Teoksen englanninkielinen alkuteos on Doctor Fischer from Geneva or The bomb party, josta käy ilmi tapahtumapaikka Geneve ja kirjan huipentuma, "pommijuhla", jossa panoksena ei ole sen vähempi kuin osallistujien henki.

Kirjan genreä on vaikea määrittää. Tavallaan kyse on jännityskertomuksesta, mutta yhtä lailla tässä on kyse rakkaudesta, sellaisesta tarinasta joka jää mieleen kummittelemaan, kahden ihmisen toisiinsa kietoutuvista kohtaloista ja elämän ankarasta koulusta jossa yhden ihmisen henki ei pelilaudalla paljoa paina vaikka onkin korvaamattoman kallisarvoinen sille joka rakastaa.

Helmetissä joku oli antanut romaanille viisi tähteä, ja se olisi voinut olla minä, samalla linjalla olisin.

Jeff Lemire: Sweet tooth 6 - Wild game

Näin päättyy Jeff Lemiren kirjoittama ja piirtämä sarjakuvasarja, eikä hassummin päätykään. Ihmisen aika on ohi, ihmisten ja eläinten välimuodolta vaikuttavat olennot ottavat heidän paikkansa: Sweet tooth 6 - Wild game (DC comics, 2013; ISBN 978-1-4012-4029-5).



Kirja paljastaa, kuka Gus-poika loppujen lopuksi on, ja mitä pohjoisessa sijaitsevassa tutkimuslaboratoriossa tehtiin, ja miten ihmisiä tappava epidemia lähti leviämään.



Tuhon jälkeinen maailma muistuttaa kumma kyllä aika lailla omaamme noin vuosisata sitten, enkä loppujen lopuksi osaa sanoa mikä kirjoittajan sanoma lukijalle on. Mutta Gus-poika joka tapauksessa löytää kohtalonsa, ja viimeisten ihmisten ja Gusin väen välille syntyy rauha, vaikka mikään ei lopulta estäkään epidemiaa hävittämistä ihmiskuntaa viimeistä henkeä myöten.

Jeff Lemire ja Matt Kindt: Sweet tooth 5 - Unnatural habitats

Jeff Lemire on kirjoittanut ja toiminut kuvittajana Matt Kindtin kanssa tässä dystopiasarjakuvassa, jossa tarina alkaa hiljalleen lähestyä loppuaan. Ja myös alkuaan, sillä nyt palataan ajassa taaksepäin ja kerrotaan mistä ihmisia massoittain surmannut epidemia sai alkunsa: Sweet tooth 5 - Unnatural habitats (DC comics, 2012; ISBN 978-1-4012-3723-3).



Kun aiemmissa sarjakuvan osissa on vihjattu siihen että sairausepidemia olisi ollut ihmisten aikaansaannosta, nyt vihjataan enemmänkin yliluonnolliseen alkuperään, eräänlaiseen alkumyyttiin pohjoisessa lumen ja jään keskellä elävien ihmisten keskuudessa. No, ehkä tämä istuu sarjan aiempiin osiin ja niissä esiintyviin mystisiin elementteihin paremmin kuin tieteellistekninen perustelu epidemialle.



Tämä on kirjasarjan toiseksi viimeinen osa, ja viimeinen osa on luonnollisesti myös luettava.

Mervi Laaksonen: Susi

Kainuun Kirjailijat ry palkitsi Mervi Laaksosen teoksen Kainuun kirjallisuuspalkinnolla: Susi (Maahenki, 2013; ISBN 978-952-5870-79-4). Kuvat teokseen on ottanut Hannu Huttu.



Helmet-järjestelmässä teos oli saanut vain kolme tähteä (kaksi arviointia), mikä on alakanttiin. Olisiko syynä se, että teoksen kieli on kylläkin yleistajuista mutta luonteeltaan tieteellisen tekstin tyyppistä. Tässä ei maalailla lavealla pensselillä vaan puhutaan tutkimustiedon pohjalta suden käyttäytymisestä ja suden paikasta ekosysteemissä, mukaan lukien suden aika ajoin jännitteinen suhde ihmisiin.



Eläinten suojelun näkökulmasta teos on erinomainen kuvaus suurpedosta, jonka vaikutus on merkittävä, osana ekosysteemipalveluja. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa haapapuiden kohtalo suden riistaeläimen hirven kynsissä - jos sutta ei olisi, vaikuttaisi tämä merkittävästi siihen millaisia metsämme ovat.

Valokuvat istuvat hyvin teoksen asialliseen tekstiin. Asiantuntevaa työtä kaiken kaikkiaan.

Ian McEwan: Rannalla

Tämä Ian McEwanin romaani on lyhyt, 183 sivua, ja sen keskeiset tapahtumat sattuvat muutaman tunnin aikana, avioparin hääyönä. Ihan täysosuma romaani ei ole, mutta hienosti tässä kuvataan 1960-luvun Englantia ja sitä miten hauras kahden ihmisen suhde loppujen lopuksi on: Rannalla (Otava, 2011; suom. Juhani Lindholm; ISBN 978-951-1-25937-4).



Kirja kertoo kahden toisensa löytäneen nuoren aikuisen tähänastisesta elämästä ja siitä hetkestä kun he majoittuvat rannalla olevaan hotelliin viettääkseen hääyötään. Odotukset ovat suuria, mutta kumpikaan ei kunnolla pysty puhumaan omista ajatuksistaan, tuskin ymmärtämään niitä itsekään.

Pelot, tuntemattoman kohtaaminen ja yhteiskunnan asettamat odotukset asettavat nuorille paineita ja tuottavat lopulta suuren pettymyksen, mutta samalla tilannetta tarkastellaan myös tulevaisuudesta käsin, pohtien niitä erilaisia elämänkulkuja jotka tästä hetkestä, hääyöstä, olisi voinut näille kahdelle ihmiselle avautua.

Ian McEwan: Vieraan turva

Ian McEwanin Venetsiaan sijoitettu jännäri yllätti vaikka tiesin odottaa että jokin koukku tähän tarinaan on piilotettuna: Vieraan turva (Otava, 2010; suom. Marja Alopaeus; ISBN 978-951-1-25185-9).



Kirja on lyhyt, enkä ihan tiedä voisiko teosta romaaniksi sanoa, sillä novellinomaista on tämä kerronta jossa lomaa viettävä pariskunta joutuu Venetsiassa houkuteltua erikoislaatuiseen tilanteeseen. Väkivaltaa ja pakkomielteitä nousee esiin päällisin puolin tavanomaisessa ihmisten kohtaamisessa, eikä lopputulosta pysty ennustamaan.

McEwan osaa kuvata ihmishahmojaan tarkasti ja iskevästi, ilman liioittelun makua, mutta kokonaisuudessaan teos tuntui lopulta jäävän hiukan alimittaiseksi. Kelpo työnäyte teos silti on, enkä voi kieltää etteikö tarina olisi tarttunut muistiin tehokkaammin kuin tusina tavanomaista romaania.

Gianrico Carofiglio: Perusteltuja epäilyksiä

Tämä on kolmas teos asianajaja Guido Guerrinista kertovassa sarjassa, ja olen lukenut kaikki nämä Gianrico Carofiglion kirjoittamat romaanit. Ja lukisin enemmänkin, niin hyvä tämä on: Perusteltuja epäilyksiä (Moreeni, 2012; suom. Lena Talvio; ISBN 978-952-254-121-5).



Jotain erikoista on siinä tavassa jolla Carofiglio kirjoittaa dekkareitaan, jonkinlainen pohjoismainen melankolia tulee näistä tarinoista mieleen. Mitenkään täydellinen tämä romaani ei ole, esimerkiksi asianajajien pitkät puheenvuorot eivät tunnu istuvan tarinaan saumattomasti, mutta tämä muu kerronta, kaikessa yksinkertaisuudessaan, tuntuu suorastaan nerokkaalta.

Ikään kuin kaiken jo soittanut mestaripianisti istuisi tavallisen pianon ääreen soittamaan tuttua, moneen kertaan soitettua ja kuultua sävelmää, ja yhtäkkiä kuulija tajuaa että tässä soittavat tätä sävelmää kaikki pianistit jotka sitä koskaan ovat soittaneet, tässä on tämä musiikki niin soitettuna kuin sen vain voi soittaa mestari.

Tosin ei Carofiglio täydellinen mestari ole, mutta aika ajoin hän pystyy antamaan vakuuttavan vaikutelman siitä että olisi, dekkarin ja lakimiestrillerin lajityypissä. Vaikka ei pitäisikään oikeudenkäyntiromaaneista, tämä tarina on erinomaista työtä, eikä suomenkielinen käännös jätä juuri toivomisen varaa.

Janet Evanovich: Herttaseiska

Kun olen nyt useammankin näistä Janet Evanovichin hömppädekkareista lukenut, luulisi että jo riittää, mutta niin vain tartuin taas sarjassa seuraavaan romaaniin, ja luin sen alusta loppuun: Herttaseiska (WSOY, 2011; suom. Hanna Tarkka; ISBN 978-951-0-38099-4).



Mustaa huumoria, kovaksikeitettyä jännäriä ja chick lit -kirjallisuutta yhdistelevä kerronta voisi olla aivan tolkuttoman huonoa tekstiä, mutta jotenkin Evanovich saa tämän sopan pysymään kasassa. Palkkionmetsästäjämme Stephanie Plum jäljittää tällä kertaa puolisokeaa mafiosovanhusta, joka ammuskelee ympäriinsä mihin sattuu ja harhauttaa kerta toisensa jälkeen takaa-ajajat.

No, juonesta ei sen enempää. Ihan samalla tasolla Evanovich ei tässä kirjassa tunnu olevan kuin aiemmissa osissa, tai sitten olen ehtinyt vähän kyllästymään tähän tarinointiin.

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Jonas Jonasson kertoo veijaritarinaa, josta tulee vahvasti mieleen Arto Paasilinnan teokset, mutta samalla tässä ruoditaan ruotsalaisuutta ja kirjoitetaan maailmanpolitiikkaa uuteen uskoon koko 1900-luvun ajalta: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (WSOY, 2012; suom. Raija Rintamäki; ISBN 978-951-0-39063-4).



Elokuvakin tästä romaanista on tehty, ja nuo elokuvajulisteet saivat romaanin kirjastosta lainaamaan, alkuperäisillä kansilla varustettuna versiona, vaikka uudemmassa painoksessa on elokuvasta lainattu kansikuva. Elokuvia kun en juuri katso niin minulle riitti aivan hyvin tämä vanhempi versio.

Veijariromaanista kun on kyse niin sattumuksia tässä tarinassa riittää, milloin ollaan mukana Espanjan sisällissodassa, milloin suunnitellaan atomipommia USA:ssa ja milloin taas seurustellaan huippupoliitikkojen kanssa. Oikein hyvin Jonasson juttua pyörittää, mutta nykyisin en jaksa ihan vanhaan malliin innostua tämmöisistä tarinoista, ja niinpä kolmasosa teoksen lopusta jäi lukematta.

Tosin lunttasin teoksen lopusta miten tarinassa oikein käykään, sen verran utelias kyllä olen. Mutta en paljasta.

Michael Connelly: The gods of guilt

Olen lukenut Michael Connellyn jännäreitä monia, ja erityisesti olen pitänyt niistä joissa päähenkilö on poliisietsivä Harry Bosch. Tässä jännärissä syyllisyyden ja syyttömyyden kysymyksiä selvittelee lakimies Mickey Haller. Teos on oikeudenkäyntiromaani, jossa puolustusasianajaja on altavastaajana ja joutuu pohtimaan oman työnsä oikeutusta ja moraalia: The gods of guilt (Orion, 2013; ISBN 978-1-4091-3434-3).



Haller ei hahmona ole yhtä lailla iskevä kuin Bosch, ja jotenkin tuntui että tämä tarina toistaa aiempien kirjojen juonta turhan silmiinpistävällä tavalla. Jaksoin kirjassa kuitenkin yli puolivälin, mutta ajatus syylliseltä vaikuttavalta mutta syyttömyyttään vakuuttavasta syytetystä on kieltämättä jo melkoisen kulunut ja vaikea tästä teemasta on löytää uutta kerrottavaa.

Muutaman mainion koukun Connelly kirjaansa oli sijoittanut, esimerkiksi viittauksia aiempiin teoksiin ja termiin "Lincoln layer", mikä tarkoittaa sitä että Hallerin konttorina on hänen autonsa, jonka takapenkiltä käsin hän hoitaa lakijuttujaan. Kirjassa annetaan ymmärtää, että Hallerista on tullut tunnettu hänen aiemmista jutuistaan kertovien kirjojen takia, ja että muut lakimiehet ovat ryhtyneet kopioimaan hänen toimintatyyliään.

Sari Luhtanen: Kaikkea kaunista

Joskus sitä tulee tartuttua tämmöiseenkin kirjallisuudenlajiin, johon hömppä ja chick lit istuvat kuin mittatilausmekko. Mutta ei tämä yhtään hassummin kirjoitettu ollut tämä Sari Luhtasen romaani Kaikkea kaunista (Tammi, 2013; ISBN 978-951-31-7066-0).



Toinen juttu on sitten se, että kauneudenhoitoala on jotakuinkin oudoin todellisuuden laji johon koskaan voisin ajatella tutustuvani, mutta mikäs siitä, kyllähän tutkivainen mieli uskaltaa näinkin kummalliseen ajatusmaailmaan perehtyä, ainakin näin voisi kuvitella. No, tässä pieni maistiainen romaanista:

— Tämäkö nyt an se tökötti, joka nostaa heltan ylös? Seikku nosti yhtä purkkia ylemmäs ja yritti tihrustaa tuoteselostetta ilman silmälasejaan. — Ei kai tämä ole sitä, mikä on tehty pienten kukkopoikien huulista?

— Jo alle kolmikymppisen iho alkaa vanheta. Fibroblastisolut muodostavat tropokollageenia...

— Sanoit äsken, ettet ole lääkäri. Seikun mielenkiinto asiaan oli jo herpaantunut. — Sano vain, että tämä toimii. Se riittää.

— Se toimii, minä sanoin ja levitin naamiota.

Katsoimme toisiamme peilistä. Meillä oli mahtavat pyyheturbaanit, ja minulla puhdistava vaalea savinaamio ja Seikulla hieman vihertävä levänaamio. Olimme kuin vieraan planeetan lähettiläitä.

— Tulemme rauhallisin aikein, Seikku sanoi ja nosti kätensä ylevästi ylös.

— Onneksi tämän kanssa ei voi hymyillä, minä sanoin happamasti, sillä vitsi oli vanha. — Muuten repeäisin naurusta.

— Nauraminen tekisi sinulle välillä hyvää.

Juhani Suomi: Toisinajattelevan tasavaltaa

Juhani Suomi sivaltaa Suomen poliittista johtoa niin oikealle kuin vasemmalle. Käytännössä mikään hallituspuolueista ei säästy sanan säilältä. Ministeriöistä useimmat saavat myös osumia tässä poleemisessa tykistökeskityksessä: Toisinajattelevan tasavaltaa (Tammi, 2013; ISBN 978-951-31-7532-0).



Kevään 2013 tapahtumia kommentoivat päiväkirjanomaiset merkinnät ovat menettäneet osan terävimmästä kärjestään, mutta ei maailma vuodessa nyt niin hirveästi ole muuttunut. Kieltämättä on paikka paikoin nautinto lukea kirjaa, jossa ei vältellä henkilöön meneviä taklauksia, mutta hiukan vaivaantunut olo lukemisesta silti tulee.

Joissain asioissa Suomi tuntuu tulkitsevan historiaa uusiksi, esimerkiksi kun hän vyöryttää yliopistouudistuksen kritiikin nykyisten hallituskumppanien niskoille, kun tosiasiassa uudistukset käynnistettiin keskustapuolueen ollessa hallitusvastuussa. Merkille pantavaa onkin, miten keskusta säästyy kritiikiltä kokonaan, ja perussuomalaisetkin tuntuvat saavat myötätuntoa kirjoittajalta.

Suomen terävä kritiikki menettää osan tehostaan siinä, ettei hän näe hallituspuolueiden toiminnassa kerrassaan mitään hyvää, jolloin on vaikea luottaa kirjoittajan kykyyn hahmottaa asioita kokonaisuuksina huomioiden erilaiset näkökulmat.

Poliittisena pamflettina teos toimii toki mallikkaasti, harmi että Suomessa vähemmän ilmestyy tämän tyylistä reipaasti tuulettavaa kritiikkiä.

Iain M. Banks: The hydrogen sonata

Iain M. Banks kirjoittaa avaruusoopperaa sillä tavalla, että olen näitä Kulttuuri-sarjan romaaneja lukenut puolisen tusinaa, aina välillä taukoa pitäen, eikä hassummin ala tämäkään tarina: The hydrogen sonata (Orbit, 2013; ISBN 978-0-356-50149-9).



Kirjassa pohditaan galaksienvälisten sivilisaatioiden asioita, erityisesti sitä sivilisaation vaihetta jossa tämä päättää lakata olemasta tässä todellisuudessamme ja siirtyy seuraavaan. Tällainen siirtymä on melkoinen mullistus, ja tässä yhteydessä voi tapahtua kaikenlaista kun valtatyhjiötä täytetään ja jäljelle jääneistä sivilisaation asuinpaikoista kilvoitellaan.

Banks onnistuu kirjan alussa mukavasti kertomaan tarinaa yksilöiden näkökulmasta, mutta ennen pitkää pomppasi mieleen se mitä nyttemmin tuppaa avaruusoopperoiden yhteydessä aina haittaavan lukunautintoa: jos kerran nämä sivilisaatiot ovat niin huiman edistyneitä ja niiden tekoälyt ovat ihmistä tavattoman paljon edistyksellisempiä, miksi ne sitten ajautuvat kovin tutunoloisiin ongelmiin?

Jätin romaanin kesken noin puolivälin tienoilla, enkä edes luntannut loppuratkaisua - no, yritin luntata, mutta en sitten jaksanut nähdä vaivaa.

Douglas Preston ja Lincoln Child: Gideon's sword

Douglas Preston ja Lincoln Child kertovat tarinan kostosta, ja tämä kirja on sellainen jonka toivoisi jättäneensä lukematta, sen verran kyseenalaiselta koko paketti tuntui jälkeenpäin, ikään kuin tästä voisi saada tartunnan, mutta kaikeksi onneksi kerronta oli sen verran tusinatavaraa että juuri mitään kirjasta ei jäänyt mieleen kun pari päivää lukemisesta oli kulunut: Gideon's sword (Orion, 2011; ISBN 978-1-4091-3313-1).



No, nyt joka tapauksessa tiedän että välttelen kirjoja joiden kannessa on näiden kahden herran nimet, ainakin jos nimet ovat esillä yhtä aikaa.

Mainitsinko jo juonen tavattoman epäuskottavuuden? No, parasta lopettaa kirjan perkaaminen tähän. Piste.

Mooses Mentula: Musta timantti

Kävin tämän Mooses Mentulan kirjan kanssa niin, että aloitin lukemisen liian hätäisesti, kuvitellen että tässä on romaani, ja vasta parin luvun jälkeen aloin ihmetellä, kunnes tajusin että novellikokoelmahan tämä on eikä romaani: Musta timantti (WSOY, 2011; ISBN 978-951-0-37923-3).



Tämä hämäännys hiukan haittasi lukua tästä eteenpäinkin, sillä osa novelleista muistutti toisiaan, tai kietoutui toisiinsa, ikään kuin tässä kaikesta huolimatta olisi rakentumassa romaanin kaarta. Mutta ei.

Hyvin Mentula novellejaan kirjoittaa, sillä tavalla että turhia krumeluureja ei tekstissä ole vaan se olennainen täytyy lukijan itse ymmärtää, hiljaa oivaltaa. Vähän niin kuin tässä ihmissuhteen kuvauksessa:

Heidi joi jääteetä kahvila Antinkaapon ulkopöydässä. Sillä oli päässään isot mustat lasit. Nosti ne otsalle, kun Jyri istui viereen. Jyri kulautti teetä suoraan Heidin pullosta.

— Minä olen miettinyt. Anteeksi, etten oo kuunnellut sinun työjuttuja, Heidi aloitti.

Jyri pyöritti päätään ja kumosi nopeasti jääteen lopun suuhunsa.

— Minäkin olen ajatellut. En halua masentaa niillä. Vastaa vain yhteen kysymykseen, niin rauhotun.

Jyri nielaisi, rykäisi. Heidi näytti hämmentyneeltä.

— Tuotko minulle pörrösukat, jos joudun vanhainkotiin ennen sinua?

Jeff Lemire: Sweet tooth 4 - Endangered species

Jeff Lemire jatkaa tuhonjälkeisestä maailmasta kertovaa Gus-pojan tarinaa sarjakuvakirjassa Sweet tooth 4 - Endangered species (DC comics, 2012; ISBN 978-1-4012-3361-7).



Tämä kirjasarjan osa tuntui heikommalta kuin aiemmat, ja erityisesti pisti silmään myyttisten elementtien vahva esilletulo, mitä ilmeisimmin Gus nähdään eläinten ja ihmisten hybridien pelastajahahmona. Ja yhä vahvemmin kirjassa saarnataan tiedettä ja teknologiaa vastaan, tai vähintäänkin maalataan erittäin mustavalkoista dystopiaa.



Jonkinlainen turvasatamakin on löytymässä, mutta lukija aavistaa että kaikki ei liene ihan sitä miltä näyttää, jo tarinan jatkuvuus edellyttää yllätyksiä yllätysten perään. Ehkä kuitenkin on pidettävä hiukan taukoa ennen seuraavien osien lukemista.

Robert Crais: The first rule

Robert Craisin romaanissa kosto elää, ja sankari pistää konnat likoon mafian ja palkkasotureiden maailmassa: The first rule (Orion, 2010; ISBN 978-1-4091-1836-7).



Miksihän oikeastaan lainasin tämän romaanin? No, älyvapaata viihdettä joka tapauksessa on tarjolla roppakaupalla, mottona on "Don't make Pike mad". Vihaiseksi sankarimme Pike tietenkin tulee kun Piken ystävä Frank murhataan raa'asti kotonaan.

Ei tämä kirja nyt ihan mässäile väkivallalla, ja ehkä tarinassa voi nähdä jonkinlaista yhteiskunnallista kantaaottavuuttakin, mutta rutiinijännäri tämä joka tapauksessa on. Käsittääkseni Crais on tehtaillut romaaneja melkoisesti, mutta tämä yksi riitti minulle.

Paul Pope: Battling Boy

Nyt eivät enää edes supersankarit riitä, vaan Paul Pope ottaa sankarikseen puolijumala Battling Boyn ja muutenkin sekoittelee genretyyppejä toisiinsa tässä sarjakuvakirjassa: Battling Boy (First Second, 2013; ISBN 978-1-59643-145-4).



Tieteissarjakuvan, fantasiasarjakuvan ja supersankarisarjakuvan risteytyksenä tämä keitos toimii jotakuinkin hyvin, mutta toisaalta tässä päästään tarinassa hädintuskin alkuun.

Mainiointa oli pahisten kanssa kamppailevan Arcopolis-kaupungin poliittisen johdon temppuilu, sillä kun Battling Boy ilmestyy paikalle ja häntä luullaan (väärinkäsityksen vuoksi) kaikkivoipaiseksi sankariksi, ensimmäiseksi järjestetään juhlat pahisten voittamisen kunniaksi (ja kansan kosiskelemiseksi).

Lawrence Block: Getting Off - A Novel of Sex and Violence

Lawrence Block kirjoittaa mainioita kovaksikeitettyjä Matthew Scudder -dekkareita, mutta tuotteliaana kirjoittajana hänellä on paljon muutakin tuotantoa, ja tämmöinen teos sattui kirjastossa silmiin palautettujen hyllystä: Getting Off - A Novel of Sex and Violence (Titan Books, 2011; ISBN 978-0-85768-287-1).



Teos on melkoisen hyytävä sarjamurhaajatarina, päähenkilönä nimeään koko ajan vaihtava nainen, "Kit", joka surmaa rakastajansa ja varastaa näiden käteiset rahat. Mutta Block ei olisi Block ellei hän löytäisi tästä asetelmasta jotain omalaatuista, ja tuttuun tyyliin erityisesti romaanin dialogi on terävää ja tarkkaan harkittua.

Kit tajuaa eräänä päivänä, että osa hänen rakastajistaan on vielä hengissä - tarkemmin sanoen viisi miestä vältti kuoleman - ja tietenkin tämä tilanne on pikimmiten korjattava. Mutta vuosia on kulunut ja paljon on ehtinyt tapahtua. Ja mitä tapahtuu kun Kit huomaa vihdoin välittävänsä toisesta ihmisestä, omalla kierolla tavallaan?

Ben Katchor: Hand-drying in America and other stories

En vieläkään oikein tiedä mitä pitäisi ajatella tästä Ben Katchorin sarjakuvakirjasta, jossa kullakin sivulla on itsenäinen tarina, melko lailla yllättävä ja maailmaa kummasta kulmasta kommentoiva: Hand-drying in America and other stories (Pantheon Books, 2013; ISBN 978-0-307-90690-8).



Tarinoiden huumori on melkoisen tummanpuhuvaa, ehkä satiiri olisi oikea sana kuvaamaan näiden tarinoiden suhdetta elämään. Kirja ottaa kantaa kaupunkisuunnitteluun ja arkkitehtuuriin, erityisesti siihen miten kulutusyhteiskunta toimii ja miten esimerkiksi tuotesijoittelusta on tullut kaikkialle läpitunkeva tapa suhtautua maailmaan.

Rutu Modan: Exit wounds

Tässä on sarjakuvakirja, joka ansaitsee täydet viisi tähteä, ja viisi tähteä oli todellakin annettu Helmetissä (kaksi arviointia) tälle Rutu Modanin teokselle: Exit wounds (Drawn & Quarterly, 2007; ISBN 978-1-897299-06-7).



Kirja kertoo ihmissuhteista, eritoten isän ja pojan välisestä vaikeasta suhteesta, sillä isä on muuttanut pois kotoa eikä hänestä aina kuulu elonmerkkejäkään. Modan kuvaa sarjakuvassaan arkipäivän elämä Tel Avivissa, jossa aika ajoin toistuvat väkivallanteot rytmittävät elämää. Olisiko isä kuollut pommi-iskussa ja jäänyt tunnistamatta vainajien joukosta?



Teos sai vuonna 2008 Eisner-palkinnon eikä tarvitse yhtään ihmetellä miksi, sen verran hienosti tämä tarina kuvaa elämästä kukin omalla tavallaan syrjäytyneiden ihmisten yrityksiä ymmärtää itseään ja omia tunteitaan.

Sankareita tässä sarjakuvakirjassa ei ole, ellei sitten sankaruus ole sitä että yrittää elämässään pärjätä päivästä toiseen niin kuin parhaiten taitaa. Ja loppujen lopuksi tämä teos kertoo rakkaudesta, mutta hempeilemättä ja häpeilemättä sitä että rakkaus on illuusiota johon ei voi luottaa.

Scott Lynch: The republic of thieves

Miten tässä nyt näin kävi, että Scott Lynchin fantasiaromaanisarjan kolmas osa jäi loppujen lopuksi kesken, en jaksanut lukea tätä tarinaa: The republic of thieves (Gollanz, 2013; ISBN 978-0-575-07701-0).



Syy saattoi olla siinä, että kirja kirjan jälkeen tarinassa on ollut jotakuinkin sama resepti, jossa Locke Lamore ja Jean Tannen joutuvat huijauksineen melkoiseen sotkuun, jonka selvittäminen näyttää mahdottomalta, mutta jotenkin vain tämä kaksikko onnistuu keplottelemaan itsensä niskan päälle ja näyttämään vallanpitäjille kuka loppujen lopuksi on ovelin.

No, jaksoin lukea kirjasta noin kolmasosan, minkä jälkeen lukemisinto lopahti. Uusin lainan kirjastosta pariin kertaan, ja laina-aikaa olisi ollut hiukan jäljelläkin, mutta lopulta päätin että nyt saa jäädä, täytyy ehkä yrittää uudelleen jokin toinen kerta.

Donna Leon: Kuolema tulvan aikaan

Olen lukenut jo kohtalaisen monta Donna Leonin Venetsiaan sijoitettua dekkaria, mutta tämä oli jotenkin jäänyt välistä, ja aivan mainio luettava tämä olikin: Kuolema tulvan aikaan (Otava, 2012; suom. Kristiina Rikman; ISBN 978-951-1-26895-6).



Guido Brunetti päätyy tällä kertaa museoiden maailmaan, siellä rehottavaan korruptioon ja rikollisuuteen, jossa arvokkaita esineitä väärennetään ja varastetaan rikkaiden ihmisten salaisiin yksityiskokoelmiin. Samalla kirjassa puhutaan seksuaalisista vähemmistöistä, heidän oikeudestaan onneen, jota vakava pahoinpitely värittää.

Leonilla on kyky kuvata omaa fiktiivistä Venetsiaansa niin että sen tuntuu aivan todelliselta, eikä tälläkään kertaa romaani petä. Oikeastaan tuntui siltä, että tämä on paras lukemistani Brunetti-dekkareista, mutta tämä tunne voi johtua pelkästään siitä että edellisen lukemisesta on jo hiukan aikaa. Erinomaista työtä joka tapauksessa.