Johtamisen taidosta

Olen aiemmin kritisoinut Himasen teosta "Kukoistuksen käsikirjoitus" (WSOY, 2010). Mutta ihan ilman ansioita teos ei ole, vaikka positiivinen anti on hankalasti kietoutunut Himasen pyrkimykseen edistää omaa näkyvyyttään.

Himanen pohtii johtajuutta osuvasti, jopa omaperäisesti, tosin pääosin johtamistaidon konsultteja sieltä täältä lainaten. Mutta tämä ei tee ajatuksista vähemmän arvokkaita.

Himanen painottaa luottamuksen ilmapiiriä onnistumisen edellytyksenä: "Monet asiat vaikuttavat luottamuksen ilmapiirin syntymiseen, mutta kaikkein tärkein on [...] yhtäläisen reiluuden kulttuuri. Luottamuksen kulttuurissa jokainen tuntee, että hänen arvokkuutensa ihmisenä tulee tunnustetuksi."

Himanen painottaa avointa toiminnan mallia: "Luottamusta synnyttää työyhteisöissä avoimuuden kulttuuri, joissa ei ole turhaan pantattua tietoa tai salaisia suosimisjärjestelmiä, vaan pelisäännöt ovat kaikille läpinäkyvät ja yhteisön jäsenet voivat pitää niitä oikeudenmukaisina. Emme kuitenkaan puhu tässä sokean luottamuksen kulttuurista - luottamuksen voi aiheellisesti menettää, jos ei toimi luottamuksen arvoisesti."

* * *

Vaikka Himanen ei tietääkseni ole tehnyt varsinaista normaalia palkkatyötä, osuu hän analyysissä hämmästyttävän tarkasti maaliin. Himanen kirjoittaa: "Rikastavaa yhteisöä ei voi synnyttää etätyönä! Fyysisen kohtaamisen taso on tässä keskeinen, myös globaaleissa yrityksissä. [...] Kyse on jopa niin pienistä asioista kuin miten [johtaja] tunnustaa työntekijöiden jokapäiväisiä onnistumisia."

Himanen korostaa luottamuksen syntymistä käytännön toiminnassa: 'Yritykset voivat kirjoittaa miten yleviä yritysarvojen listoja tahansa, mutta lopulta johtajan oma esimerkki ilmaisee todellisen työkulttuurin - ja tätä viestiä ihmiset myös seuraavat. [...] Lopulta uusi johtamiskulttuuri perustuu yhä enemmän siihen, että johtaja kykenee innostamaan koko yhteisön luomaan asioita "Meinä" - ja synnyttää näin yhä enemmän myös edellytyksiä jokaisen itsensä johtamiselle.'

* * *

Himasen ihmisläheinen ajattelu ei toki ole koko totuus hyvin toimivasta organisaatiosta. Talouselämässä ilmestyi 25.3.2010 Ulla Saikkosen artikkeli "Pomo, älä ryhdy sielunhoitajaksi" [2], jota kelpaa myös siteerata.

Saikkonen viittaa organisaatiopsykologi Pekka Järvisen ajatuksiin johtamisen ongelmista Suomessa: "Vähitellen luisuttiin toiseen äärilaitaan. Esimiehet rupesivat johdettaviensa kavereiksi. He eivät uskaltaneet näyttää suuntaa tai puuttua ongelmiin riittävän rivakasti."

Saikkonen kirjoittaa: "Esimies on unohtanut tehtävänsä, jos hän ottaa liian hoidollisen roolin alaisiinsa. Työpaikoilla korostetaan viihtymistä jämäkän johtajuuden kustannuksella."

Järvisen resepti esimiehelle on selkeä: "Hän osaa kuunnella, mutta vetää keskustelulle myös rajat eikä katsele holtittomuuksia läpi sormien. [...] Oikeudenmukaisuuden kokemus vaarantuu, kun alaisia aletaan johtaa yksitellen ja tapauskohtaisesti."

Järvinen tiivistää asian terävästi: "Suomalaisen työelämän haasteena on ymmärtää, että perkeleellä johtamisen vastakohta ei ole johtamattomuus tai auktoriteettien heittäminen romukoppaan. Työpaikka ei ole parlamentti, jossa porukalla sovitaan, mitä tehdään vai tehdäänkö mitään. Esimiehellä on työnjohto-oikeus, jota hänen pitää viisaasti johdettaviaan kuunnellen osata myös käyttää."

* * *

Miten toimia reilusti ja avoimesti sortumatta sielunhoitajan rooliin? Tässäpä haastetta. Petrattavaa joka tapauksessa riittää luultavasti itse kullakin.

Lukujen ja lukemisen taidosta (2/2)

Jatkan aloittamaani kirjojen ja kirjallisuuden merkityksen pohtimista. Tässä välillä tein nettihaun termillä kirjallisuus, koska halusin löytää hyvän määritelmän, mutta eipä sellaista löytynyt. Wikipedia sentään totesi "kirjallisuus tarkoittaa ihmishengen kirjoitettujen ilmausten kokonaisuutta".

Jukka Mikkonen pohtii Filosofi.fi-sivustolla: "Kaunokirjallisuutta on pidetty filosofisesti erityisen kiinnostavana taiteenlajina, minkä syyksi on esitetty kirjallisten taideteosten dualistista luonnetta eli sitä, että ne ovat sekä kielellisiä että esteettisiä olioita." Mikkonen viittaa määritelmään, jonka mukaan kirjallinen taideteos on "teksti, jonka on tarkoitettu toimivan esteettisen sisällön artikulaation välineenä". Mikä tässä on mielenkiintoista on että mielestäni määritelmä sopii myös suureen osaan tietokirjallisuutta.

No, ehkä kirjallisuus aukeaa vain lukemalla. Aiemmin arvioin lukemieni kirjojen määrää, mutta asia jäi askarruttamaan. Päädyin lukumäärään 3000-4000 kirjaa arvioimalla lukeneeni keskimäärin kaksi kirjaa viikossa 35 vuoden ajan. Tämä on melkoinen karkeistus. Joskus olen lukenut kirjan päivässä (tai jopa kaksi), joskus on mennyt viikkoja etten lue yhtäkään.

Asiaan liittyen: mitkä ovat sata kirjaa jotka pitää lukea? Mukava kyllä, kyseiseltä listalta olen tullut lukeneeksi 52 kirjaa. Toisaalta paljon olisi vielä luettavaa.

* * *

Käsittelin aiemmin Agatha Christien teoksia. Varsinaisen aiheen käsittelyn ohella teokset toimivat kirjallisina ja esteettisinä konstruktioina. Tämä tietysti pätee kaikkeen kaunokirjallisuuteen. Mikä tässä on olennaista, että kirjalliset ja esteettiset keinot tekevät mahdolliseksi käsitellä samaan aikaan usean eri tason teemoja.

Kirja voi tosi asiassa kertoa aivan muusta kuin sen pintapuolinen vilkaisu antaa ymmärtää. Esimerkiksi Christien teoksia voi lukea vähintäänkin kahdella tavalla: salapoliisitarinoina ja yhteiskuntakritiikkinä.

Christie kertoo rikoksesta ja rangaistuksesta - tällöin ollaan vielä lähellä teosten nimellistä teemaa - mutta ennen kaikkea teoksissa on kyse englantilaisen yhteiskuntajärjestelmän kritiikistä. Teokset tuovat esille yhteiskunnan epäkohtia ja järjestelmän sisäistä mädännäisyyttä. Voisivatko asiat olla toisin?

Samalla tavalla Dostojevskin Rikos ja rangaistus ei tee lukijastaan murhaajaa, vaan avaa oven ihmisen psykologiaan, hyvyyden ja pahuuden, syyllisyyden ja sovituksen teemoihin. Dostojevski on niin hyvä kirjoittaja, että teoksen varsinaista teemaa on vaikea tiivistää - teema on koko teos ja se toimii samaan aikaan monilla eri ymmärryksen tasoilla. Joka tapauksessa Dostojevski kirjoittaa niin hyvin että se tekee lukijalle kipeää.

* * *

Mistä päästään vielä yhdelle kirjan lukemisen tasolle: tekstin rakenteeseen, siihen taitoon jolla kirjoittaja tekee mahdottomasta mahdollista, luo kokonaisen maailman pelkkien sanojen avulla. Itselleni tämä kirjallisuuden taso avautui vasta oman kirjoittamisen kautta, kun aloin ymmärtää miten vaikeaa kirjoittaminen on. (Samalla kirjoittamisesta tuli varsin helppoa, kun epäonnistumisesta tuli sallittua.)

Kirjoittamisen keinoilla leikkiminen lienee yhtä vanhaa kuin kirjallisuus sinänsä, sitä tekivät jo muinaiset esseistit (vaikka esseen käsitettä ei edes vielä ollut keksitty), vaikkapa Cicero, mutta vasta myöhemmin kirjoittajat alkoivat tietoisesti käyttää hyödykseen tekstin rakenteeseen sisältyviä mahdollisuuksia.

Kirjoittajan valitsemista keinoista tuli uusi kirjoittamisen taso. Kirjallisuus alkoi viitata itseensä, kaikkeen aiemmin kirjoitettuun, ja leikitellä viittauksilla.

Kirjan rakenteellisissa kokeiluissa on menty osittain metsään, keinoista tuli itsetarkoitus, mutta parhaimmillaan tuloksena on mestariteoksia jossa kaikki tasot tukevat ja kommentoivat toisiaan. Samalla lukemisen taidosta tuli entistä haastavampaa.

Toisaalta tämä lukemisen taito tekee mahdolliseksi lukea myös tusinakirjoja uudella tavalla: nähdä niiden puutteet, pohtia niiden sanomaa ja arvomaailmaa suhteessa koko muuhun kirjallisuuteen.

* * *

Mutta miksi laitoin tekstini otsikkoon luku-sanan? Siksi että näen lukemisen taidossa samoja piirteitä kuin lukujen taidossa, siis matematiikassa. Aivan alussa matematiikka on rutiininomaista merkkien käsittelyä, mutta jossain vaiheessa - toivottavasti - lukujen alla oleva symbolinen maailma aukeaa.

Ajatellaan vaikkapa laskutoimitusta 1/2 + 1/3 = ? Jos tätä yrittää rutiininomaisesti ratkaista, saattaa muistaa että lukujen osoittajia ja nimittäjiä piti kertoa joillakin luvuilla ja sitten laskettiin yhteen, mutta pelkkä tämän tason ymmärrys ei riitä. Lukujen suuruusluokkien tarkistelu antaa aavistaa, että tulos on luku joka on jonkin verran vähemmän kuin yksi, mutta tarkka arvoa ei suoraan voi päätellä. Tämän kaltaisesta suuruusluokan ymmärryksestä on toisaalta hyötyä tuloksen tarkistamisessa.

Sitten kun ymmärtää, että murtolukujen laskemisessa yhteen tarvitsee ensin tehdä luvuista "kelvollisia" yhteenlaskettaviksi (matematiikan kielellä lavennetaan luvut), toisin sanoen saada niille sama nimittäjä (se luku joka on viivan alla), alkaa homma toimia.

Homma onnistuu helposti kun käyttää hyväkseen pienimmän yhteisen jaettavan käsitettä, joka luvuille 2 ja 3 on kuusi. Niinpä saadaan kätevästi tulos 1/2 + 1/3 = 3/6 + 2/6 = 5/6. Tämän kaltaiset laskutoimitukset eivät itselleni olleen helppoja alussa, mutta jossain vaiheessa lukujen maailma avautui kaikessa ihanuudessaan.

Samalla tavalla on kirjallisuuden kanssa. Mekaanisen sanojen lukemisen ja teoksen nimellisen teeman lisäksi on monta muuta tapaa ymmärtää kirjallisuutta. Lukemisen taito vaatii vaivaa, mutta palkitsee ruhtinaallisesti.

Lukujen ja lukemisen taidosta (1/2)

Jos pitäisi nimetä yksi keskeinen asia, joka on pysynyt samana lapsuudesta aikuisuuteen, se olisi epäilemättä kiinnostus lukemiseen. Olen elämäni aikana lukenut 3000-4000 kirjaa, ehkä jopa 5000.

Kotona kannustettiin lukemiseen, samoin koulussa, mutta lopulta lukeminen itsessään kannusti lukemaan. Kirjoissa on lukemattomia maailmoja jotka lukija voi löytää.

Lukeminen on itselleni ollut niin keskeistä niin kauan aikaa - yli 35 vuotta - etten pysty ajattelemaan maailmaa ilman kirjoja. Olen lukenut kirjallisuutta laidasta laitaan, nobelisteista ja Tammen keltaisesta kirjastosta tusinadekkareihin ja -länkkäreihin.

Kummallista kyllä, olen vasta viime aikoina ruvennut pohtimaan sitä että lukemisen taito ei ole itsestään selvyys. Se on kyky jota täytyy kehittää, vähän samalla tavalla kuin ihmisen ajattelukyky yleensäkin.

Ihmisen evoluutiohistorian ratkaiseva vaihe oli kuin pystyttiin symboliseen, ajasta ja paikasta irrotettuun ajatteluun, "mitä jos?" -pohdiskeluun. Kirjallisuus jaetaan faktaan ja fiktioon, mutta itse en näe näissä suurtakaan eroa, kummatkin toimivat portteina uusiin maailmoihin.

Mikä kirjallisuudessa on erityistä - se hetki jolloin kirjoitus muuttuu kirjallisuudeksi - on lukemisen taso jossa teoksen nimellisen aiheen lisäksi kykenee hahmottamaan teoksen varsinaisen aiheen, metatekstin.

Agatha Christien teokset luokitellaan salapoliisikirjallisuudeksi. Ne voi lukea suoraviivaisina tarinoina rikoksista ja niiden selvittelystä. Joku ilkeä voisi sanoa tämäntyyppisestä kirjallisuudesta, että se opettaa rikollisia ovelimmiksi. Tai suorastaan että kirjojen lukijoista tulee rikollisia - murhaajia ja murtovarkaita.

Mutta kuten tiedetään, dekkarien lukijat eivät ole ainakaan enemmän rikollisia kuin ihmiset keskimäärin, luultavasti juuri päinvastoin. Kirjallisuuden lukija on ihmisyyden mysteerin lähteillä, ja vaikka kirja ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, ainakin se antaa mahdollisuuden nähdä maailman toisten ihmisten näkökulmasta.

Mikä kirjallisuudessa on itselleni erityisen ihmeellistä on sen kyky käsitellä hyvin vaikeita asioita, sellaisia jotka melkein ovat sanojen ulottumattomissa.

Jorge Semprúnin teos "Kirjoittaminen tai elämä (LIKE 2000) kertoo siitä, kun Semprúnin joutui 20-vuotiaana opiskelijana Buchenwaldin keskitysleirille. Kirjailija pohtii teoksessaan kysymystä, voiko keskitysleiri-aiheesta ylipäätään kirjoittaa.

Pahuus jota ei voi sanoin kuvata on tuotava esiin, vähintäänkin siksi ettei ihmiskunta toistaisi samoja virheitä uudelleen ja uudelleen. Semprúnin kirja on paljon enemmän kuin kuvaus keskitysleirin helvetistä ja toveruudesta mahdottomissa olosuhteissa. Teoksesta piirtyy ihminen, jonka tulevaisuus murskattiin mutta joka siitä huolimatta pystyi valitsemaan elämän.

Palaan aiheeseen. Ja samalla paljastan miksi laitoin otsikkoon termin "lukujen taito" lukemisen ohella.

Lääkäri-Himasen reseptit

Aloitin jo aiemmin pohdiskelun Himasen teoksesta "Kukoistuksen käsikirjoitus" (WSOY, 2010). Vaikka teoksen lähtökohta on mielestäni kyseenalainen ja jopa vaarallinen, sisältää se lukuisia mielenkiintoisia näkökulmia joita on syytä pohdiskella.

Himasen teoksen keskiössä on henkilökohtainen brändinrakennus, joka tarvitsee kukoistaakseen kulissiyhteiskuntaa. Asioiden sisältö ei ratkaise vaan se miltä asiat saadaan näyttämään. Kulisseista tulee tekemisen sydän. Kansalainen ei ole muuta kuin massiivisen yhteiskuntaspektaakkelin statisti, jonka rooli on käsikirjoitettu valmiiksi.

* * *

Himanen käyttää lääkärivertausta pohtiessaan ilmastonmuutoksen ja hyvinvointikriisin vaikutusta yhteiskuntaan, ja tuo esille hätätilan käsitteen. Esimerkiksi syövän hoitaminen ei ole "tärkeä asia" vaan hätätila, johon tarvitaan välitöntä toimintaa. Himasen mukaan "juuri tässä hengessä meidän on suhtauduttava edellä mainittuihin kehityksiin".

Mutta kuka on ilmastonmuutoksen tai hyvinvointikriisin lääkäri? Onko se pääministeri tai valtionvarainministeri? Vai jokin erikseen nimettävä diktaattori joka laittaa asiat kuntoon?

En vähättele ongelmien vakavuutta, mutta se että ongelmat hoituisivat hätätilan julistamisen kautta kuulostaa pelottavalta. Olisiko nykyinen teknistaloudellinen eliitti se joka laittaa asiat kuntoon? (Siis samat toimijat jotka ovat ongelmat saaneet aikaan...)

* * *

Himanen osaa sanomisen taidon, mutta iskulauseet on kirjoitettu markkinatalouden näkökulmasta. Ja useimmiten tekemisen taso (se mitä tarttis tehdä) jää hämäräksi: "Koska kaikkien on lopulta sopeuduttava ilmastonmuutokseen, edelläkävijä saa etulyöntiaseman. Suomen kannattaa olla ensimmäinen ja muistaa, että kivikausi ei päättynyt kiven loppumiseen vaan radikaaliin luovuuteen."

En millään voi nähdä, että laajoja yhteiskunnallisia ongelmia pystytään ratkomaan muuten kuin tutkittuun tietoon perustyvalla ymmärryksellä - jossa yliopistojen rooli on keskeinen - sekä vahvalla demokraattisella järjestelmällä joka uskaltaa kohdata vakaviakin ongelmia ilman että seuraavat vaalit on ainoa merkitsevä deadline. Tai että pörssikurssi ratkaisee mitä tullaan tekemään.

* * *

Lääkäri-vertauskuvan lisäksi Himanen kaavailee globalisoitunutta maailmantaloutta: 'Kuvittele maailma, jossa yhden miljardin sijaan kuusi miljardia ihmistä voi toteuttaa luovaa potentiaaliaan innovointiin. Kuvittele maailma, jossa yhden miljardin sijaan kuusi miljardia ihmistä ovat "markkinat".'

Kuulostaa hienolta. Mutta taustalla vaanii totalitaarinen näkökulma maapalloon.

Kaikki maailman ihmiset valjastetaan innovoinnin oravanpyörään - innovoi tai kuole. Ja kaikkien tulee kuluttaa jotta yhteiskunta kukoistaa - kuluta tai kuole. Himasen taloudellisen kasvun oravanpyörästä ei ole ulospääsyä kenelläkään - paitsi eliitillä joka tätä kukoistuksen koneistoa hallinnoi.

* * *

Lainaan lopuksi vielä Himasta: "Kokevatko parhaat enää Suomea paikkana, jossa on kiinnostavaa antaa parhaansa? Ja koetaanko näin myös Suomen ulkopuolella?"

Ja vielä: "Meidän on palautettava talous sille kuuluvaan asemaan. Talouden tehtävä on palvella meitä. [...] Myös valtio pitää sijoittaa oikein sille kuuluvaan asiaan. Valtion tehtävä on palvella meitä."

Kyllä Himanen osaa. Kun hän vielä laajentaisi kollektiivisen me-sanan tarkoittamaan todella kaikkia, ei vain oikein ajattelevaa eliittiä.

Kukoistavan Himasen käsikirjoitus

Tässä jatkoa viime viikolla aloittamaani pohdiskeluun filosofi Himasen teoksesta "Kukoistuksen käsikirjoitus" (WSOY, 2010).

* * *

Timo Harakka osuu naulan kantaan Talouselämän 19.3.2010 kolumnissa otsikolla "Viimeinen taistolainen". Harakan mielestä Himasen ajatuksissa kukkii totalitarismin siemen. Kansa jaetaan oikein ajattelevaan eliittiin sekä rahvaaseen, joka tulee saada käännettyä pois väärästä tietoisuudesta.

Himanen hahmottelee kirjassaan kukoistuksen diktatuuria, jossa talouden ja kulttuurin eliitti on valittu pelastamaan maailma. Naivilta kuulostavien ajatusten takana on pelottava tulevaisuuden kuva. Harakka toteaa nasevasti: "Kukoistat tai itket ja kukoistat!"

* * *

Pelkään että Himanen ei ole ajatustensa kanssa yksin. Vallanpitäjiä ajatukset kiehtovat, koska ne tarjoavat argumentteja otteen kiristämiseen vallankahvasta. Himasen lääkkeet eivät auta vahvistamaan demokratiaa eivätkä varsinkaan suitsemaan suuryhtiöiden yhä kasvavaa valtaa päätöksenteossa.

Monet muutkin kuin Harakka ovat tarttuneet Himasen kirjaan. Esimerkiksi J. Sakari Hankamäki on nostanut kriittisesti esille teokseen liittyviä teemoja. Tosin hän kritisoi Himasen teosta lähinnä vain oman tuotantonsa näkökulmasta.

Siinä Hankamäki on oikeassa, että suuryhtiöiden kasvava vallankäyttö vaatii vahvaa yhteiskuntaa joka on valmis puolustamaan jäsentensä etua. Himaselta tämä näkökulma unohtuu tyystin. Ehkä syynä on se, että hänen henkilökohtainen brändinrakennuksensa tarvitsee mesenaatteja joita ei sovi loukata.

* * *

Ymmärrys on nyky-Suomessa ulkoistettu suuryhtiöiden konsulteille. Himasen hahmottamassa maailmassa halutaan viedä loputkin kansalaisten vallasta. Heidät nähdään väärinajattelijoiksi joilta puuttuu oikea kukoistuksen asenne.

Ja samalla Himaselle syntyy paikka valokeilassa eräänlaisena ylimpänä propagandistin. Tyyliin "Olin Saksassa liittokansleri Angela Merkelin emännöimässä tilaisuudessa puhumassa 50 maan ministereille ja teollisuuden edustajille." Huippukontaktiensa hoitamisen ohessa Himanen auttaa rahvasta oikean ajattelun tielle.

Himasen maailmassa yhteiskunta jaetaan kahteen kastiin, meihin ja heihin: kukoistavaan eliittiin ja väärinajattelevan rahvaaseen. Esimerkiksi Hankamäki kuulunee Himasen hahmottamassa maailmassa väärinajattelijoihin.

Himasen lääkkeet ovat rajut. Tällaista reseptiä en soisi Suomen ottavan käyttöön.

Meritähti ja hämähäkki

Joulukuussa lueskelin hauskaa kirjaa "The Starfish and the Spider: The Unstoppable Power of Leaderless Organizations" (Ori Brafman ja Rod Beckstrom, 2006). Osa seuraavista ajatuksista lähti liikkeelle kirjan teemoista.

Vertaus meritähden ja hämähäkin välillä karikatyrisoi kahta erilaista organisoitumisen mallia: keskitettyä "pääkonttorista" ohjattua ja hajautettua vertaistuotantoon perustuvaa mallia.

* * *

Usein huippulaatu ja keskitetty päätöksenteho rinnastetaan. Eikä kieltämättä kuulostaisi hyvältä jos lentokoneen miehistö päättäisi kesken kaiken lähteä tekemään vähän kehitystyötä. Mutta yhä useammin huippulaatu pystytään yhdistämään hajautettuun toimintamalliin ja päätöksentekoon. Samassa organisaatiossa voi olla sekä keskitettyä että hajautettua toimintaa. Todellisuudessa monet organisaatiot hyödyntävät kumpiakin toimintamalleja, esimerkiksi autovalmistaja Toyota on pyrkinyt siirtämään päätöksentekoa ja kehitystyötä kokoonpanolinjojen yhteyteen.

Tulisi siis löytää toimiva hybrimalli hierarkkisen/keskitetyn ja hajautetun/vertaistoiminnan kulttuurien väliltä. Jos esimerkiksi Toyota, eBay ja IBM onnistuvat tässä niin miksei muutkin?

Sivuhuomautus: Toyotan viimeaikainen negatiivinen julkisuus on nostanut autoteollisuude laatuasian otsikoihin - mutta luulenpa että pitkällä tähtäimellä Toyota nousee ahdingosta entistä vahvempana. Hyvä muistutus siitä että laatu ei ole itsestäänselvyys.

* * *

Monet yritykset toimivat alueella jossa ainakin osa toiminnoista vaatii ehdotonta luotettavuutta. Tähän tarvitaan normistoa ja toimintakulttuuria jossa keskitytään jatkuviin hallittuihin parannuksiin.

Pelkkä nykyisen asteittainen parantaminen ei riitä. Muutoksiin voi yrittää reagoida joko pyrkimällä yhä enenevään keskittämiseen ja vallan keräämiseen - tai pyrkimällä hyödyntämään vertaistoimintaa.

Näen että on tärkeää löytää tapoja joilla pääsemme sisälle yhdessä tekemiseen. Keskeistä on olemassa olevien resurssien hyödyntämistä yhteiseksi hyväksi.

Julkiset (ja muut) rahoittajatahot voivat auttaa sitouttamisessa, tosin aina lisärahoitus ei ole edes tarpeen. Ministeriöt, Sitra, Tekes, EU jne. voivat toimia kehitysprojektien kautta tekemisen "kätilöinä" ja auttaa hahmottamaan yhteistä tavoitetilaa.

* * *

Olen jossain määrin ihmetellen seurannut filosofi Himasen teoksesta "Kukoistuksen käsikirjoitus" (WSOY, 2010) käytyä viimeaikaista keskustelua. Esimerkiksi Hankamäki on nostanut esille muutamia sinänsä keskustelun arvoisia teemoja.

Pidin kovasti vuonna 2005 ilmestyneestä Hankamäen teoksesta "Työttömän kuolema", mutta vierastin lähtökohtaa, jossa yhteiskuntaamme tarkasteltiin ikäänkuin loisen ja isäntäeläimen näkökulmasta: suhde on aina vahingollinen toiselle osapuolelle.

Tilannetta voi tarkastella myös symbioottisen suhteen näkökulmasta. Tällöin yhteiskunnan tilanteen ja mahdollisuudet voi tulkita positiivisemmin, niin että kumpikin osapuoli saa hyötyä vuorovaikutuksesta. Mielestäni Himanen tätä yrittää, mutta koen argumentoinnin osin köykäiseksi.

Kuitenkin luettuani Himasen teoksen www-versiota on pakko myöntää, että itsekeskeisen julkisfilosofin tekstissä on ajoittaisia helmiä. Ihan toivottomasta hakoteillä hän ei ole. Ajatukset symbioottisesta yhdessä tekemisen kulttuurista ovat paikallaan, vaikka kovin paljon Himanen ei pysty antamaan aineksia siihen, miten asia käytännössä saataisiin toimimaan. Ja ikävä kyllä hän antaa köykäisellä argumentaatiollaan mainion tilaisuuden muille tuhota sinänsä hyvätkin ajatukset.

Slow - Elä hitaammin!

Tämän kirjoituksen alkuperäisenä ideana oli olla kirja-arvio, mutta toisaalta tämä ei sitä ole, vaan käsittelee vähän sitä sun tätä; tosin niin kirja-arviot tekevät yleensäkin, kertovat enemmänkin arvioijan senhetkisestä mielentilasta kuin kirjasta itsestään.

Yritin tuossa edellä päästä kiinni slow-mielentilaan. Mutta ei se taida helposti onnistua. Sen verran kiireistä tuppaa itse kullakin olemaan. Mainitaan nyt sentään se kirja: "Slow - Elä hitaammin! Manifesti verkkaisen elämän puolesta" (Carl Honoré, 2006).

Aivan erinomainen teos, tosin turhan nopealukuinen. Ja kun tuo tuli sanottua, lienee syytä toimittaa alta pois vielä toinenkin puujalkavitsi: slow-liike kasvaa nopeasti.

* * *

Mutta mitä slow oikein tarkoittaa? Kirjassa etsitään määritelmää slow-liikkeelle adjektiivien kautta. Sanat nopea ja hidas eivät kuvaa vain muutoksen vauhtia vaan olemassaolon tapoja ja elämänfilosofioita.

Lainaus kirjasta: "Nopea tarkoittaa kiireistä, kontrolloivaa, aggressiivista, hätäistä, analyyttistä, stressaantunutta, pinnallista, kärsimätöntä, aktiivista ja määrän laadun edelle asettavaa. Hidas on sen vastakohta: rauhallinen, huolellinen, vastaanottavainen, tyyni, intuitiivinen, kiirehtimätön, kärsivällinen, pohdiskelevä, laatua määrän sijaan arvostava."

Kirjoittaja toteaa, että - ristiriitaista kyllä - hidas ei aina ole hidasta: "Jonkin tehtävän suorittaminen hitaalla tavalla johtaa usein nopeampiin tuloksiin." Hitauden filosofian voi tiivistää yhteen sanaan: tasapaino. "Ole nopea silloin kuin nopeus on järkevää ja hidas silloin kun hitaus on tarpeen."

* * *

Kuten arvata saattaa, pidän Slow-kirjasta, vaikka se onkin vähän kiireisen oloinen. Mutta kirjan sisältämät ajatukset kestävät rauhallisempaakin tarkastelua.

Kirjoittaja kertoo havahtuneensa nykymaailman kummallisuuteen kuullessaan uudesta tuotteesta: iltasadut tiivistettynä yhteen minuuttiin. Nyt siis voi hoitaa lasten iltasadun kertomisen yhdessä minuutissa, hienoa! Vai onko sittenkään?

Nykymaailman hektisyydessä käy helposti niin, että kaikki mikä hidastaa vauhtiamme tuntuu viholliselta. Useimmilla meistä on kiire koko ajan jostakin johonkin, emmekä ehdi enää pysähtymään tähän hetkeen, tähän asiaan, tähän elämään.

Kun tulevaisuus aina odottaa, nykyisyyttä ei kohdata koskaan. Aina on kiire seuraavaan, koskaan ei voi nauttia olemisesta ja tekemisestä itsestään. Ja millainen on tekemisen (ja olemisen) lopputulos tämmöisessä maailmassa?

* * *

Samaa asiaa käsittelee Mihaly Csikszentmihalyi toisesta näkökulmasta (onnellisuus) kirjoissa "Flow - elämän virta" ja "Hyvä bisnes". Csikszentmihalyin mukaan tavoitteen saavuttaminen ei tee onnelliseksi. Vain tekeminen sinällään voi sen tehdä, silloin kun haasteet ja osaaminen ovat luovalla tavalla tasapainossa.

Flow-ilmiöön liittyvä tutkimus on osoittanut, että työn valmiiksi saaminen, palkinnon voittaminen tai tutkinnon suorittaminen ei tee onnelliseksi. Työn tekeminen, taitojen äärirajoilla toimiminen ja uuden oppiminen tuo onnellisuutta. Onnellisuus on kussakin hetkessä itsessään, ei tulevaisuuden unelmissa.

Jos hitauden ottaa tosissaan - kuten Slow-kirja kehottaa tekemään - onni löytyy jokaisesta hetkestä. On kyettävä valitsemaan, milloin on oltava nopea ja milloin hidas.

Jos aina kiirehtii, kaikki kärsii. Oivalluksia ja onnen hetkiä löytyy lentoaseman jonosta, lasten kanssa touhuamisesta, raportin kirjoittamisesta. Onni (ja elämä) on tässä.

Tieteiskirjallisuus ymmärryksen avartajana

Tieteiskirjailija Arthur C. Clarken kerrotaan sanoneen, että poliitikkojen tulisi lukea tieteiskirjallisuutta, ei länkkäreitä tai salapoliisitarinoita. Ben Bova, tieteiskirjailija myöskin, ehdotti kolumnissa, että ehkä kylmä sota, energiakriisi, koulutusjärjestelmän epäonnistumiset ja monet muut nykyiset ongelmat olisi vältetty, jos johtajat lukisivat tieteiskirjallisuutta.

Mutta koska näin ei ole, päättäjät yllättyvät kriisitilanteessa kerta toisensa jälkeen. Erityisesti poliitikkojen päätöshorisontti ulottuu vain seuraavaan vaalipäivään asti.

Bovan mukaan tieteiskirjallisuus on kokeellinen laboratorio jossa voi tutkia uusien ideoiden vaikutuksia ihmisiin ja kokonaisiin yhteiskuntiin. Itse jatkaisin tätä ajatusta toteamalla, että ihmiskunta on muutamassa kymmenessä vuodessa siirtynyt tieteisyhteiskunnan aikakauteen.

Tiede on muuttanut maailmaa rajusti, ja tiedettä tarvitaan muutosten hallitsemiseen. Mutta pelkkä tiede ei riitä, vaan tarvitaan ymmärrystä myös siitä miten muutokset vaikuttavat ihmisiin - ja tämä on juuri se mitä tieteiskirjallisuus tarjoaa.

* * *

Kuulin äskettäin radiosta haastattelun, jossa esiteltiin uutta Bloom box -nimistä keksintöä. Maitotölkin kokoisen laatikon kerrottiin voivan tuottaa riittävästi energiaa yhden kotitalouden tarpeisiin. Kyseessä on polttokenno, jonka väitetään tuottavat sähköä hyvin korkealla hyötysuhteella suoraan polttoaineesta.

Jos Bloom boxin tekniikka todella toimii, voi energianjakelujärjestelmä mullistua. Paikallisesti tuotetussa sähkössä ei synny lainkaan siirtohävikkejä. Mutta luulenpa että tämän kaltaisen tekniikan yleistymisessä on vielä monta mutkaa matkassa.

Mutta Bloom box on vain yksi keksintö muiden joukossa. Kulman takana on monta vastaavaa ideaa odottamassa julki tuloaan. Mikä on seuraava innovaatio joka saa yhteiskunnat natisemaan ja poliittiset päättäjät hikoilemaan kriisissä?

* * *

Länsimaisen yhteiskunnan menestyksen taustalla on ideoiden vapaa leviäminen. Perussääntönä näyttää olevan, että sensuuri on aina haitallisempaa kuin mikään tiedon vapaasta saatavuudesta seuraava lieveilmiö. (Ehkä joitakin poikkeuksia on, mutta hyvin vähän.)

Sensuurin vaikutuksista voi nostaa havainnollistukseksi aikoinaan kukoistaneen islamilaisen kulttuurin, joka taantui ja muuttui sisäänpäin kääntyneeksi valtapolitiikaksi. Tosin en ole varma ymmärränkö kyseistä kulttuuria riittävän hyvin sitä kommentoidakseni.

Mutta ei hätää, tässäkin auttaa tieteiskirjallisuus. Luin pari viikkoa sitten Ursula Le Guinin romaanin Voices (ilmestynyt 2006). Teos käsittelee yhteiskuntaa jossa kirjat ja kirjoittaminen on kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Jos kulttuuri on pelkästään suullisesti kerrottua, millaiseen yhteiskuntaan tällöin päädytään? Le Guinin vastaus on hätkähdyttävä, suosittelen lukemaan.

* * *

Vasta Voices-kirjan luettuani selvisi, että kyseinen teos on luokiteltu lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi. Sitä parempi! Ja melko tyypillistä Le Guinille - hän kykenee puhuttelemaan kaikkia ikäluokkia ja sukupuolia pohtiessaan vaikeita kysymyksiä liittyen esimerkiksi uskontoon tai feminismiin.

Nykyään Le Guin on jo 80-vuotias, mutta silti jaksaa julkaista. Minulle Le Guin on keskeisimpiä maailmankuvaani vaikuttaneita kirjailijoita. Kiinnostuin tieteiskirjallisuudesta peruskoulun 7. luokalla, kun kirjastosta löytyi Le Guinin Maameren tarinat -sarjan teoksia, jotka oli juuri suomennettu.

Mikä näissä kirjoissa on erityisen ihmeellistä on tarinoiden monitulkintaisuus. Teoksista on käytetty adjektiiveja rakastettava, syvää viisautta tihkuva, katkeransuloinen ja seesteisen älyllinen. Ja kaikki tämä toimii sekä lapsen että aikuisen tasolla. Toisin kuin nykyiset Harry Potterit, Le Guin antaa lukijalle tilaa ajatella. Hän tuo esiin ihmisenä olemisen moninaisuuden, ja erityisesti ne sävyt joita mustavalkoinen maailmankuva ei kykene ymmärtämään.

Toivon että lapset tulevaisuudessakin pääsevät näkemään, miten monivivahteista ihmisen elämä on. Tieteiskirjallisuus avaa oven ihmiselle ominaiseen kykyyn muokata ympäröivää maailmaa ja sitä kautta itseään. Mitä jos...?

Ulkoistetun ajattelun yhteiskunta

Nyt se on tapahtunut. Maailmasta on tullut niin monimutkainen, etteivät poliittiset päättäjät ymmärrä mitä tapahtuu. Ymmärryksen puute korvataan konsulteilla kaikilla päätöksenteon tasolla.

Valtioneuvoston kanslia palkkasi amerikkalaisen konsulttitoimiston ideoimaan seuraavan vaalikauden hallitusohjelmaa. McKinsey & Company on laatinut suunnitelmia muun muassa Suomen terveydenhuoltojärjestelmän ja kilpailupolitiikan uudistamisesta.

McKinsey on jo aiemmin neuvonut Suomea. Vuonna 2007 julkaistu raportti "Suomen talous" sisälsi pitkän listan ehdotuksia joita Suomen hallitus on lähtenyt toteuttamaan, esimerkkeinä "Yritysten aseman vahvistaminen yliopistohallinnossa" ja "Yliopistovirkojen lakkauttaminen".

En sano että ehdotukset ovat huonoja - mutta kantaako konsultti vastuuta siitä, mitä ehdotetuista toimenpiteistä seuraa pitkällä tähtäimellä? Se ainakin seuraa ajattelun ulkoistamisesta, että konsulteille ja heidän sidosryhmilleen riittää jatkossa töitä.

* * *

Ulkoistetun ajattelun malli pätee myös IT-palvelujen kehittämisessä. Valtio on kyllä panostanut muun muassa IT-yhteensopivuuteen, mutta tuloksena on ollut entistä haastavampi tilanne.

Ratkaisujen ostajat joutuvat vaatimusten pyöritykseen eivätkä ymmärrä niistä mitään. IT-yritykset puolestaan tuntevat kentän kuin oman taskunsa ja myyvät ratkaisuja, jotka nimellisesti ovat avoimia ja yhteensopivia, mutta sitovat asiakkaan yhden toimittajan talutusnuoraan.

Kun ostaja ei ymmärrä mitä ostaa, tarvitaan konsulttia. Ja yllätys, yllätys - asiakkaalle myydään ratkaisu, jossa konsultin firmalla tai taustaryhmällä on keskeinen rooli toimittajana.

Ensin firman A edustaja valitaan suunnittelemaan järjestelmä asiakkaan tarpeisiin. Tämän jälkeen järjestetään tarjouskilpailu, jossa firman A tarjous todetaan parhaaksi. Mutta kun järjestelmää lähdetään toteuttamaan, käykin ilmi ettei se vastaakaan asiakkaan tarpeita ja vaaditaan huomattavasti lisätyötä jotta asiat saadaan kuntoon. Ja asiakas maksaa.

Ja sama juttu tapahtuu toisen järjestelmän osalta, jossa firma B valitaan konsultiksi, ja tämän jälkeen - no, sama kuvio toistuu toistumistaan.

* * *

Suomessa on huipputason osaamista IT-ratkaisujen toimittamisessa, mutta ratkaisujen ostajapuolella on suuri osaamisvaje. Olen käyttänyt tästä saalistaja-saalis -malliin viittaavaa vertauskuvaa: tilanne on sama kuin jos susia treenattaisiin koko ajan paremmiksi saalistajiksi ja lampaat saisivat pärjätä omillaan.

Niin kauan kuin tilanne säilyy ennallaan, valtionhallinnon IT-ratkaisut ovat susia jo syntyessään.

Suomeen tarvitaan valtion sisäisiä toimijoita, jotka ymmärtävät syvällisesti keskeisten hallinnonalojen eritystarpeita ja pystyvät edustamaan asiakkaita IT-palvelujen koko elinkaaren ajan.