Tiedettä kaikille: Elämä

Ursan Tiedettä kaikille -kirjasarjassa löytyy nyt teos myös biologiasta. Suvi Viranta-Kovasen kirjoittama Elämä-teos (Ursa, 2010) on mainio johdatus elämään maapallolla, mottona Theodosius Dobzanskyn lause "Biologia käy järkeen ainoastaan evoluution valossa".

Hyvin teos tehtävässään onnistuu. Se on perusteellinen, selkeä ja uusimpaan tutkimustietoon perustuva katsaus elämään ja elämän kehittymiseen maapallolla. Esipuhe on päivätty 23.8.2010, mutta jo tässä välissä on ehtinyt tulla uutta tietoa, muun muassa se että Siperiassa eli 30 000 vuotta sitten nykyihmisestä ja neandertalin ihmisestä poikkeava ihmislaji, joka on nimetty Denisovan ihmiseksi. Mutta tämä ei missään mielessä muuta kirjan varsinaista viestiä, vaan vahvistaa sitä, korostaa elämän ihmeellistä monimuotoisuutta.

Kirjassa lähdetään liikkeelle elämän määrittelystä, joka tehdäänkin hyvin perusteellisesti, ja tämän jälkeen paneudutaan elämän kemiaan, atomitasolta molekyyleihin, hiiliyhdisteiden kemiaan sekä solujen makromolekyyleihin. Erinomainen johtatus aiheeseen!

Kirjan rakenne perustuu pitkälti elämän puun haarautumiin, bakteereihin, arkkeihin, alkueliöihin, kasveihin, sieniin ja eläimiin, pohtien myös näiden haarautumien harmaita alueita, sitä miten moninainen elämän kudelma on ja miten samaan ekologiseen lokeroon on sopeuduttu monella, usein toisiaan täydentävällä tavalla. Itselleni arkkieliöiden osuus oli pitkälti uutta tietoa, sekin tieto että meissä ihmisissä majailee arkkeja ihan yhtä lailla kuin bakteereja.

Kenelle kirja sitten sopii? Se on kirjoitettu selkeästi, eikä kovin paljon perustietoja edellytetä, mutta sanoisin silti että aihepiiri on sen verran haastava, että peruskoulua täytyy olla takana useampi vuosi että kirjaa kannattaa luettavaksi tarjota. Tämä riippuu kyllä aika lailla kiinnostuksesta aihepiiriin. Ehkä kymmenen vuotta ja siitä ylöspäin on hyvä ikäsuositus, vaikka nuorempikin lukija saattaa teoksesta innostua. Toisaalta monelle aikuisellekin teos voi osoittautua melko haastavaksi, jos ei ole luonnontieteiden aihepiiriä koulun jälkeen yhtään harrastanut.

Yhteenveto: Erinomainen kulttuuriteko Ursalta, jälleen kerran, taattua laatutyötä, kuvitusta myöten erinomainen tiedekirja teini-ikäisille ja siitä eteenpäin.

Villi, kesytön Suomi

Hannu Hautalan kuvat ja kuvatekstit sekä Erkki Pulliaisen teksti, voiko suomalaista luontoa käsittelevälle valokuvakirjalle olla parempia lähtökohtia? Ei siis ihme, että Villi, kesytön Suomi (Minerva, 2009) on oikein mainio teos. Ja ainakin voi olla varma siitä, että kuvat on otettu siellä missä sanotaankin, toisin kuin eräästä viimeaikaisesta luontodokumentista on uutisoitu. Tosin tämäkin tapaus - "Uralin karhut olivatkin Kuusamosta" - vain korostaa suomalaisen luonnon vetovoimaa.

Jos kirjasta jotakin kriittistä pitäisi sanoa, ehkä se liittyisi pieneen epätasaisuuteen ja kantavan teeman laaja-alaisuuteen. Tässä kirjassa on monenlaisia valokuvia, maisemia, eläimiä, kasveja, hämärässä otettuja, liike-epätarkkuutta sisältäviä, ja niin edelleen, joten hiukan jää sellainen olo kuin kantava teema sittenkin puuttuisi, tai ehkä kantava teema on vain hiukan turhankin laaja.

Mutta tämä on pientä valitusta, kirja ansaitsee tulla kehutuksi. Tekstissä on paljon oivalluksia - muun muassa joutsenten kikka jolla munan tulemisen voi vähäksi aikaa keskeyttää - jotka jo sinällään kertovat suuremmoisesta asiantuntemuksesta. Ja valokuvat ovat laadukkaita, siitä ei mihinkään pääse, vaikkakaan aina ne eivät toimi yhdessä parhaalla mahdollisella tavalla.

Yhteenveto: Erinomainen lahjakirja, tietysti myös itselle ostettavaksi sopiva.

Ammattimies

Kuka oikein on Richard Sennett? Wikipedian mukaan "Sennett tunnetaan tutkimuksista, jotka koskevat sosiaalisia siteitä kaupungeissa ja urbaanin elämän vaikutuksia yksilöön nykymaailmassa". Ja siellä täällä on viitteitä hänen teoksiinsa ja ajatuksiinsa.

Mutta tämä kirja, The Craftsman vuodelta 2008, oli jonkinlainen pettymys. Ensinnäkin, vaikka Sennett kirjoittaa pääosin selkeästi, oli teoksen kieliasu joiltakin osin turhan koukeroinen ja viimeistelemättömän oloinen. Ja vaikka teos lupaa paljon, tekstistä löytyy sen verran aukkoja todistusaineistossa ja päättelyssä että kirjoittaja tuntuu edenneen turhan pitkälle heikoille jäille, ilman selkeää suunnitelmaa.

Teos pohtii käsityöläisten (ammattilaisten, artesaanien) historiaa ja olemassaoloa nykypäivän maailmassa. Hän ottaa moderniksi ammattilaisen vertauskuvaksi "Linux-ohjelmoijat", mutta varsinkin tässä tuntuu että Sennett ei tiedä mistä hän kirjoittaa. Hän toteaa osallistuvansa "Linux-ohjelmoijien" keskustelufoorumiin, mutta melkein samaan hengenvetoon hän rinnastaa Linux-ohjelmoijat niihin henkilöihin jotka kirjoittavat Wikipedian artikkeleita. Linux, Open Source, Free Software ja Wikipedia menevät sekaisin keskenään.

Tuntuu vahvasti siltä, että Sennett ei ymmärrä myöskään ohjelmoinnin erilaisia maailmoja, ja näkee asiat melkoisen polarisoituneina. Tässä voisi todeta, kuten tietotekniikasta joku on todennut, että maallikolle asiat näyttävät vaikeilta, asiaa vähän ymmärtävistä asiat ovat helppoja ja asiat hyvin ymmärtävät tietävät kuinka vaikeaa homman hoitaminen oikeasti on. Kaikkein vaarallisinta on pieni määrä ymmärrystä, silloin vallitsee helppouden kuvitelma.

Ja jos Sennett ei tunnu olevan kovin hyvin perillä tietotekniikasta, rupeaa epäilyttämään missä määrin hän on perillä myöskään muista kertomistaan asioista, esimerkiksi käsityöläisyyden historiasta, niin antiikissa kuin keskiajalla. Monet hänen argumenttinsa tuntuvat kohtuu uskottavilta, tosin koukeroisilta, mutta pienellä miettimisellä niistä alkaa löytyä puuteita ja ongelmakohtia. Ovatko asiat sittenkään niin kuin Sennett väittää?

Sitä ei voi kieltää, etteikö Sennett tarjoilisi paljon kiinnostavia ajatuksia ja kurottaisi sellaisiin aiheisiin, joista toivoisi saavansa enemmänkin tietoa. Esimerkiksi viulun (ja jousisoittimien) tekemisen käsityöläisperinne alkaa aueta Sennettin tekstistä, muun muassa Antonio Stradivarin (1644–1737) työpajan toimintamallit ja ne syyt, miksi perinne katkesi Stradivarin kuoltua. Käsityöläisperinne ei pysty välittämään eteenpäin neron ymmärrystä ja toimintamalleja. Tässä mielessä on perusteltua sanoa viulua "Stradivarin rakentamaksi", sillä vaikka sen tekemiseen osallistui suuri määrä viulunrakentajia ja oppipoikia, Stradivari valvoi kaikkia työvaiheita ja puuttui pienempiinkin yksityiskohtiin. Siten "Stradivarin salaisuutta" lienee mahdoton myöhemmin selvittää.

Toinen mielenkiintoinen kokonaisuus koskee tiilien käyttöä rakentamisessa, mitä voi pitää toisaalta käsityöläisperinteenä, toisaalta askeleena teollisen valmistamisen aikakauteen. Sennett nostaa esille Alvar Aallon MIT:n kampukselle suunnitteleman Baker House -asuntolan. Aalto käytti rakennuksen tekemisessä tiiliä tavalla, joka tuo mieleen käsityöläisperinteen. Julkisivuun muurattiin myös "epäonnistuneet" tiilet jotka liittävät rakennuksen modernin muotokielen tiilirakentamisen muinaiseen historiaan.

Mutta siinäpä se: paljon kiinnostavia anekdoottia ja näköaloja, joista kuitenkaan ei synny sellaista vakuuttavaa rakennelmaa kuin Sennett yrittää rakentaa. En tiedä, onko kyse huonoista rakennusmateriaaleista, viimeistelyn puuteista vai suunnittelun ongelmista, mutta tämä kirja ei oikein toimi.

Miksi tietojärjestelmäprojekti epäonnistuu?

Kirja Miksi tietojärjestelmäprojekti epäonnistuu? - Tositarinoita tuhon teiltä ja onnistumisen siemeniä (Reino Myllymäki et al.; CxO Mentor Oy, 2010) on todellakin mitä lupaa, tarinoita epäonnistumisista. Vasta sivulta 201 alkavassa osuudessa "Onnistumisen siemeniä" on jonkin verran lohdullisempaa sanottavaa, vaikka sielläkin on roppakaupalla varoituksen sanoja.

Kannattaako tämmöistä epäonnistumisten kavalkadia sitten lukea? Ja mistä oikeastaan kirjassa on kyse?

Pääteemana ovat yritysten ja julkisten organisaatioiden isot IT-hankkeet, erityisesti ERP-järjestelmien käyttöönottoprojektit. ERP siellä, ERP täällä, heikolla järven jäällä. No, kovin runolliseksi kirja ei tee, mutta jotain kevennystä tähän on pakko keksiä.

Kirja on ilmiselvästi CxO Mentor Oy:n markkinointimateriaalia, rivien välissä annetaan ymmärtää että täältä pesee jos joudutte vaikeuksiin. Mutta onko hyvää firman palveluiden markkinointia kertoa, miten huonosti ERP:n kanssa voi käydä? Ehkäpä se on, vaikkakin varoittavien esimerkkien hakeminen tuntuu joskus suorastaan pakkomielteeltä. Voiko varoittelemalla saada asioita muuttumaan?

No, joka tapauksessa kirjan lähdeluettelo on varsin kattava, mitä tulee epäonnistuneista ERP-hankkeista (ja IT-hankkeista ylipäänsä) raportointiin. Siellä on niin VTV kuin Tiirikaisen tuore kirja IT ja parempi bisnes.

Mutta vaikka joskus epäonnistumisista lukeminen voi tuntua helpottavalta, tämän kirjan kohdalla niin ei oikein ole, ennen kuin pääsee sivulle 201 ja voi hiukan hengähtää. Mutta onko kirjan loppupuolen ohjeista sitten apua karikoiden välttämiseen?

No, oikeastaan on, ainakin 15 kohtaa sisältävä "asiakkaan muistilista" on osuva, siinä on hyviä ajatuksia alkaen lähtökohdista - "Varmista, että projektin takana on aito liiketoimintatarve" - homman hoitamiseen - "Älä kiirehdi ja säästä väärissä paikoissa" - ja loppuun saattamiseen - "Tarkista eteneminen jokaisessa tarkistuspisteessä, maksa vain tuloksista". Juuri näin!

Mutta suosittelisinko tätä kirjaa jollekulle? Luultavasti en.

Pakattu aika: Kiireen imusta hallittuun hidasteluun

Oli ihan liian kiire selata tätä kirjaa, mutta hyvä että ehdin, siinä oli reseptejä kiireen hallitsemiseen. - - - Ei vaiskaan. Teos ansaitsee harkitun ja mietiskelevän lukemisen, mitään pikaruokaa se ei ole vaikka selkeää ja helposti ymmärrettävää tekstiä tarjoaakin.

Niin, pitää mainita se teoskin: Juha T. Hakalan Pakattu aika: Kiireen imusta hallittuun hidasteluun (Gummerus, 2010). Kirjassa on paljon tuttua, arjen keskellä jokaisen meistä kokemaa, mutta syvällisesti ajateltuna ja mietittynä.

Sivumennen sanoen, tälle kirjalle löytyy tuore peilikuva, teos jossa ne asiat jossa tässä kirjassa viisaasti ymmärretään jätetään huomiotta ja ymmärtämättä. Nimittäin Sounion kirja Brändikäs kertoo (Sounion tätä tajuamatta) niistä ihmisistä jotka jäävät kiireen ja huomiotalouden loukkuun, itse ymmärtämättä ahdinkoaan.

Sounion kirjassa käsitelty itsensä brändäys valaistaan Hakalan kirjassa asian kääntöpuolelta: "[T]ämä uusi yhteisöllisyys on erilaista. Oletteko panneet merkille? Tuntui kuin verkostoituisimme vain, jos siitä on jotakin hyötyä meille tai yrityksellemme. Osallistumme yhteiskunnalliseen toimintaan, jos voimme sen avulla menestyä ja saavuttaa parempia asemia urallamme." Hakala toteaa, että kanelipullantuoksuinen ja pyyteetön huolehtimisen tapa on katoamassa elämästämme. Tätäkö haluamme?

Yksi iso ongelma nykyisessä kiireessä on se, ettemme koskaan saa mitään valmiiksi. Milloin viimeksi sait työn valmiiksi ja pystyit nauttimaan siitä? Niinpä.

Hakalalla on tähän liittyen mainio tarina vangeista, jotka innostuivat koruompelusta niin että ompelutöitä myytiin vankilan verkkosivuilla. "Kuinka harva meistä enää pääseekään ihastelemaan loppuun saatettua työtä."

Infoähkyyn liittyen Hakala kertoo, että hänellä on sähköpostin pääkansiossa tällä hetkellä 4696 viestiä. Siinäpä kuormitusta kerrassaan! Tässä yhteydessä voisi Hakalalle vihjata zero inbox -periaatteesta, joka ainakin omalla osallani on toiminut työsähköpostien käsittelyssä. Mikäs sen rauhoittavampaa kuin nolla viestiä sähköpostikansiossa.

Työkiireeseen ja ainaiseen suorittamiseen liittyen Hakala lainaa pidetyn työntekijän nekrologia: "Olaville oli tärkeää työ ja kaikki, mikä siihen liittyi. Vielä kaksi viikkoa ennen kuolemaansa hän saattoi organisaatiossamme alulle mittavan kehityshankkeen. Kuinka lohduttavaa."

Ja kun aiemmin puhuttiin piristeiden käytöstä urheilussa (ja Irakissa toimivien USA:n sotilaiden parissa), nykyään uutisoidaan piristeiden käytöstä työelämässä. Kemian avulla parempaa suorituskykyä - mutta millä hinnalla?

Hakala kehuu Antti Hyryn kirjaa Uuni, eikä syyttä, vaikka toteaakin että harva sen ostanut tai alottanut sai teosta luettua loppuun, niin hitaasti asiat siinä etenevät. Mutta samalla kirja kertoo juuri siitä ajasta joka nyky-yhteiskunnan ihmisiltä on kadonnut. Ja minne? Siinäpä se. Kuka sen vanteen kiristää pään ympärille ellei itse kukin itse.

Kirjan lopussa Hakala tarjoaa joitakin reseptejä kiireestä selviämiseen, muun muassa sen että perfektionismista pitää päästä eroon. Useimmat tehtävistä töistä voi hoitaa nopeasti, "turmarajaa" hipoen. Tuo turmarajan käsite on mainio, siis se työn tekemisen taso joka vielä nipin napin riittää. Ja kun asettaa tason riittävän matalalle, saattaa käydä niin että työn tekemisestä tulee suorastaan hauskaa.

Kirjan lopussa, viimeisillä sivuilla, Hakala kertoo siitä miten väärien valintojen tekeminen kumuloituu nyky-yhteiskunnan ihmiskohtaloissa. Onko tämä lisääntyvä eriarvoisuus kenenkään kannalta hyvä asia? No, ainakin se on asia jota kannattaa aika ajoin mietiskellä.