Tämä Ian McEwanin romaani on saanut niin paljon kehuja, ja niin kirjailijakin ("sukupolvensa paras brittikirjailija"), että oli jonkinlainen rimakauhu tarttua tähän romaaniin kun lopulta sen jonottamisen jälkeen sain lainaan kirjastosta: Makeannälkä (Otava, 2013; suom. Juhani Lindholm; ISBN 978-951-1-26933-5).
Kirja koukutti heti ensi kappaleesta alkaen, tarrasi kiinni siinä määrin että suorastaan ihmettelin mikä tässä nyt niin viehättäää. Nimittäin McEwan kertoo tarinasta kaiken olennaisen jo ensimmäisessä kappaleessa:
NIMENI ON SERENA Frome (lausutaan siten että se rimmaa sanan plume kanssa), ja yli neljäkymmentä vuotta sitten Britannian turvallisuuspalvelu lähetti minut suorittamaan salaista tehtävää. Se ei onnistunut. Palvelukseen astumisestani ei mennyt kuin puolitoista vuotta, kun sain potkut häpäistyäni itseni ja saatettuani rakastajani tuhoon, olkoonkin että hän sai osittain syyttää siitä myös itseään.
Teoksen kertoja kirjoittaa jutustelevaan sävyyn, jossa on sarkasmia tai ironiaa, miten tämä nyt ottaa, kuten kertoessaan isästään joka oli anglikaaninen piispa: "Isämme jumalusko oli hillittyä ja kohtuullista, ei juuri vaikuttanut meidän kummankaan elämään mutta riitti sopivasti edistämään hänen urakehitystään kirkon hierarkiassa [...]"
Serena kertoo yhtä sun toista lapsuudestaan ja erityisesti opiskeluajoistaan. Hän oli intohimoinen kirjojen lukija, mutta hänen äitinsä ei halunnut että tytär opiskelee kirjallisuutta, joten Serana meni yliopistoon lukemaan matematiikkaa, missä hän ei pärjännyt mitenkään hyvin mutta valmistui kuitenkin.
Erikoislaatuisten ihmissuhdekoukeroiden jälkeen Serena tulee palkatuksi konttorityöläiseksi brittien tiedustelupalveluun MI5:een, jossa hän kituuttaa töissä pienellä palkalla asuen soluasunnossa oikeustieteen opiskelijoiden kanssa. Näinä aikoina oli ensimmäistä kertaa mahdollista, että naiset pääsivät tiedustelupalvelussa muihinkin kuin konekirjoitus- ja vastaaviin hommiin, mutta Serenalle urapolku ei tuntunut millään aukeavan.
Lopulta kuitenkin Serena saa tehtävän, joka liittyy länsimaiden haluun tuottaa Neuvostoliiton vastaista propagandaa, kirjallisuutta jossa arvosteltaisiin neuvostosysteemiä ja sen valtakoneistoa. Serenan tehtäväksi tuli rekrytoida palkkalistoille kirjailija, joka kuvittelisi saavansa palkkansa puhtaasti kirjallisten ansioidensa perusteella.
Tässä on todettava, että tämäntyyppisistä koukeroista tiedustelupalvelujen toimista kylmän sodan aikana en tiennyt ennestään juuri mitään, paitsi sen että neuvostoliittolaista "realismia" yritettiin kampittaa tukemalla abstraktia taidetta tekeviä länsimaisia taiteilijoita, mikä kuulostaa aika uskomattomalta kuviolta sekin.
Näin McEwan kuvaa virkamiesten arkipäivää tiedustelupalvelussa:
MAX OLI SANONUT uuden huoneensa olevan pienempi kuin siivouskomero, mutta oli se sentään vähän isompi. Pöydän ja oven väliin olisi mahtunut pystyasennossa toistakymmentä harjaa, ja vielä muutama lisäätuolin ja seinien väliin. Ikkunalle ei sen sijaan ollut tilaa. Huone oli kapean kolmion muotoinen, ja Max oli puristunut sen kärkeen, kun minä taas istuin selkä kolmion kantaan päin. Ovi ei mennyt kunnolla kiinni, joten varsinaista yksityisyyttä ei ollut. Koska ovi aukesi sisäänpäin, minun olisi täytynyt nousta seisomaan ja työntää tuolini pöydän alle, mikäli joku olisi halunnut tulla sisään. Pöydällä oli pino kirjoituspapereita, joihin oli painettu Freedom International -säätiön Upper Regent Streetin osoite sekä picassomainen kuva kyyhkysestä, joka nousee lentoon avoin kirja nokassaan. Meillä oli kummallakin edessämme säätiön esite, jonka kannessa komeili yksinäinen sana ”Freedom” eli ”Vapaus”. Se oli painettu viistoon epätasaisin kirjaimin niin, että syntyi vaikutelma kumileimasimella lyödystä merkistä. Freedom International oli rekisteröity yleishyödyllinen yhteisö, jonka tarkoituksena oli edistää ”korkealaatuista taidetta ja ilmaisuvapautta kaikkialla maailmassa”.
Romaani on harvinaisen kirjallinen, siinä viitataan tuttuihin kirjailijoihin ja kirjailijoihin joista en ollut kuullutkaan, ja lisäksi McEwan kertoo kirjailija Tom Haleyn tuotannosta, tämän romaanin toisesta fiktiivisestä päähenkilöstä, kirjailijasta jonka MI5 halusi saavan rahoitusta tuotannolleen.
Serena ahmii kirjoja hurjaa tahtia, ja pääsee ikään kuin Tomin kirjalliseen valmennukseen, keskustelemaan kirjoista, erityisesti runoudesta, mutta samalla tuntuu siltä että hänen elämänsä ajautuu yhä tiukempaan umpisolmuun, sillä Serenan ja Tomin suhde perustuu valheeseen, jonka myöntäminen käy ajan kuluessa yhä vaikeammaksi.
Kirjassa on monenlaista pohdintaa, ja välillä tuntui että tarina menee jaaritteluksi, mutta teksti veti siitä huolimatta mukaansa. Ja kun kirjan loppu alkaa häämöttää, yllätti McEwan minut pariinkin kertaan, vaikka kuvittelin kyllä tietäväni mistä tässä tarinassa on kyse.
Niin, ja mainittakoon sekin että kirjassa puhutaan myös matematiikasta, hyvinkin osuvasti, erityisesti
Monty Hallin ongelmasta, joka loppujen lopuksi tuntuu olevan avain siihen miten tarinan viimeistä käännettä voisi tulkita. Harvoinpa matematiikka avaa kaunokirjallisessa teoksessa oven siihen miten toistensa kanssa limittyvien salaisuuksien viidakosta lopulta löytyy totuus.
Tekstit
