JP Ahonen: Kypsyyskoe

JP Ahosen Villimpi Pohjola ei ole ollut itselleni erityisen tuttu sarjakuvana, mutta olen näitä strippejä nyt lukenut parin kokoelman verran, ja tämä oli kyllä oikein hyvä, perheen perustamisen ja lapsen saamisen teemaa tässä pohdiskellaan monesta näkökulmasta: Kypsyyskoe (Arktinen Banaani, 2011; ISBN 978-952-5768-81-7).



Ahonen piirtää hahmoistaan karikatyyrejä, mutta melkoisen myötäelävällä tavalla, siten että tarinoista ei saa sormella osoittelun fiilistä vaan pikemminkin tuntuu siltä kuin tässä kerrottaisiin suurta yleisinhimillistä tarinaa.

Yksittäiset sarjakuvastripit toimivat toki hyvin, mutta näin koottuna yhteen tuntuu siltä että tarinassa on suurempi kaari, sillä pienistä asioista ei loppujen lopuksi ole kyse, vaikka bilettäminen tai gradun tekemisen rimakauhu olisikin nimellisesti aiheena. Sitoutumisen pelko, lapsen odottaminen ja parisuhteen kiemurat, näissä riittää syvällistä pohdintaa, huumorin pilke silmäkulmassa.



Tähän en Ahosen sarjakuvien lukemista jätä, seuraava kokoelma odottaa jo lukemista, pienen tauon pidän kuitenkin tässä välissä.

Joe Hill ja Gabriel Rodriguez: Locke & key. Volume 4 - Keys to the kingdom

Luin järjestyksessä neljännen Locke & Key -sarjakuvakirjan heti kolmannen osan perään. Kohtuullista kekseliäisyyttä tekijät Joe Hill ja Gabriel Rodriguez osoittavat tässä teoksessa: Locke & key. Volume 4 - Keys to the kingdom (IDW, 2012; ISBN 978-1-61377-207-2).



Jonkin verran taukoa lukemisessa näiden kirjojen välillä olisi kannattanut pitää, nyt tuntui siltä kuin tapahtumat menisivät sekaisin ja päällekkäin. Ja lisäksi tarinankerronta oli kovin hyppivää asiasta toiseen, ikään kuin tässä yritettäisiin saada kerrottua parin-kolmen albumin verran asioita yhdellä kertaa. Hätäistä touhua.



No, tähän en tarinaa kuitenkaan vielä jätä, laitoin viidennestä osasta varauksen kirjastoon, kyllä sekin pitää vielä lukea, vaikka pieni pettymys tästä kirjasta mieleen jäikin.

Joe Hill ja Gabriel Rodriguez: Locke & key. Volume 3 - Crown of shadows

Joe Hill ja Gabriel Rodriguez jatkavat Uuteen Englantiin sijoitettu kauhufantasiaa tässä kohtalaisen onnistuneessa sarjakuvakirjassa, jossa kartanon ja sieltä löytyvien avainten arvoituksessa päästään eteenpäin: Locke & key. Volume 3 - Crown of shadows (IDW, 2012; ISBN 978-1-60010-953-9).



Ihan yhtä yllättävältä ja omaperäiseltä tämä kirja ei tuntunut kuin aiemmat kaksi sarjakuvakirjaa. Ehkä tarinassa alkaa jo olla toistoa. Se että salaperäiset avaimet johdattavat tarinassa eteenpäin on eräänlainen Deus ex machina, jonka toistuva käyttö alkaa syödä tarinan uskottavuutta.

Hillin tarina ja Rodriguezin piirrosjälki toimivat kohtalaisen hyvin, kyllä tätä jaksoi lukea, välillä taukoja pitäen. Ja seuraava osa sarjassa odottaa jo lukemistaan kirjahyllyssä.

Matt Dunn: The accidental proposal

Matt Dunnin kirja löytyi kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä. Jostain syystä kirja tuli lainattua, olisiko kansikuvalla ollut osansa asiassa, mutta melko vaisun vaikutuksen tämä romaani teki: The accidental proposal (Simon & Schuster, 2011; ISBN 978-1-84739-524-5).



Teos on luokiteltu romance-tyylilajiin kirjastossa, mikä olisi pitänyt tiedostaa ennen lukemista, siis se että romanttisesta hömppäkirjallisuudesta tässä on kyse, ei niinkään miesten näkökulmasta parisuhteeseen ja naimisiin menoon.

Ehkä en paljasta erityisen paljon kun totean, että kirjassa on käännetty asetelmia päälaelleen, sillä tulevasta avioliitosta ei hermoile morsian vaan sulhanen, joka saa aiheen hermostua aiheesta kuin aiheesta, alkaen siitä että oliko kosintaa edes esitetty.

Kirjassa on yli 400 sivua, mistä puolet on liikaa, ja lopuissakin on tyhjäkäyntiä. Päähenkilö Ed on hyvää tarkoittava mutta itsestään epävarma mies, ja hänen paras kaverinsa Dan on itsekeskeinen tollo, joka saa solmuun kaikki asiat joihin tarttuu. Tästä lähtökohdasta olisi voinut kirjoittaa ihan oivaltavastikin, mutta Dunn menee siitä mistä aita on matalin, kirjoittamalla karikatyyrimaista tekstiä karikatyyrimaisista hahmoista.

Laitanpa tähän kirjan takakannen tekstistä lainauksen, jossa on tiivistettynä olennainen:

Ed Middleton is ecstatic: he's just got engaged to his girlfriend, Sam, and he couldn't be happier. At least, he thinks he's engaged. The thing is, it was Sam who did the proposing, and the more he thinks about it, the less he's sure that she was actually asking him to marry her. She could have just been asking the question, you know...hypothetically. As the wedding day draws nearer, Ed becomes more and more uneasy. Sam keeps disappearing off for furtive meetings and private phone calls, and when he spies her going into a pub with a man he's never seen before, all his old jealousies and insecurities threaten to re-surface. It's the perfect time for Ed's unhinged ex-girlfriend, Jane, to show up on his doorstep. Meanwhile, Dan - Ed's best-friend and soon-to-be-best-man - is determined to throw him a stag night to remember. And when a severely hung-over Ed wakes up the morning after the night before to see a second dent in the pillow, it seems as if Dan has got his wish. Will Ed manage to find out the truth about his stag night as well as the identity of Sam's secret man? Or will an accidental proposal lead them both down the aisle to a wedding neither of them ever imagined?

Bryan Talbot: Grandville Bête Noire - a fantasy

Bryan Talbot osaa kyllä tehdä sarjakuvaa, se käy ilmi tästä seikkailukertomuksesta jossa pistetään muun muassa taiteen historiaa uusiksi reippaalla kädellä: Grandville Bête Noire - a fantasy (Jonathan Cape, 2012; ISBN 978-0-224-09624-9).



Ja täytyy myöntää että en ollutkaan tietoinen missä määrin abstraktiin taiteeseen (Pollock jne.) liittyi myös länsimaista propagandatyötä, kun neuvottoliittolaista "realismia" yritettiin kampittaa jopa CIA:n voimin. Tämä taustakertomus löytyy teoksen kiinnostavista jälkisanoista.

Tarinassa eletään 1900-alkuvuosia, mutta maailma on melko lailla erilainen kuin omamme, steampunk-hengessä tässä seikkaillaan. Demokratiaprossessi Ranskassa on vaarassa kaatua kun teollisuuspamput haluavat palauttaa vanhat valtakuviot voimaan omia intressejä varjellakseen.



Rikostarkastaja LeBrock on jälleen kerran vauhdissa, ja tällä kertaa tarinassa on muun muassa James Bond -tyylisiä elementtejä, ja vahva naissankarikin löytyy, kuten näkyy kansikuvasta.

Håkan Nesser: Kokonaan toinen juttu

Håkan Nesserin rikosromaani jatkaa Gunnar Barbarottin tarinaa, sarjan toisena romaanina, ja taas ihmettelin Nesserin taitoa kirjoittaa, luoda omalaatuinen tunnelma joka tuntuu samalla uskottavalta että keksityltä: Kokonaan toinen juttu (Tammi, 2012; suom. Saara Villa; ISBN 978-951-31-6122-4).

Teoksen alkulehdillä Nesser kertoo, että kirjassa kuvattua Kymlingen kaupunkia ei ole olemassa kartalla, ja lisäksi hän toteaa jotain muutakin, mikä teoksen lopussa osoittautui mielenkiintoiseksi avaimeksi erittäin kieroon juoneen. Voisi sanoa että Nesser on keksinyt poliisien kiusaksi rikollisen, joka on harvinaisen epäluotettavaa lajia.

Olin muutamaan kertaan keksivinäni tarinan koukun, ja aika lähellä sitä olinkin, mutta Nesser kyllä löysi yhtä ja toista yllättävää mitä en osannut arvata.

Ja loppujen lopuksi teoksen juonelliset yllätykset ovat lukukokemuksen kannalta toissijaisia, sillä teoksen tunnelma, ja ehkä erityisesti Barbarottin yksityisen elämän kuvioiden muotoutuminen, piti otteessaan.

Teoksesta oli Helmetissä seitsemän arviointia, lopputulemana neljä tähteä, mikä osuu nappiin. Ihan täydellinen tämä dekkari ei ole, parhaat Van Veeteren -dekkarit ovat mielestäni omassa luokassaan, mutta omalaatuista tunnelmaa on tässäkin kirjassa, ei Nesser ole kertomisen taitoa kadottanut.

Barbarotti-dekkareita on kaiken kaikkiaan viisi. Pistin äskettäin suomennetun kolmannen osan varaukseen kirjastosta. Varauksia tähän Herra Roosin tarina -romaaniin oli yli sata, mitä en ihmettele.

Markku Saiha: Itämeren rannalla - valokuvaajan meriselityksiä

Markku Saihan kirja tuntui samalla hyvin tutulta ja aivan uudelta, ikään kuin olisin joitakin tämän kirjan kuvista nähnyt jo aiemmin, ja toisia taas en: Itämeren rannalla - valokuvaajan meriselityksiä (Docendo, 2009; ISBN 978-951-0-35159-8).



Olen aiemmin arvioinut yhden Saihan toimittaman valokuvateoksen, ja olisiko siinä ollut hänen valokuviaan? Tai sitten olen tätä nimenomaista teosta joskus selaillut.

Helmetissä oli joku antanut kirjalle viisi tähteä, ja kohtalainen onnistuminen tämä teos kyllä on, neljän tai viiden tähden arvoinen. Valokuvauksen tekniikasta tässä ei ole kyse, vaan valokuvista jotka kertovat luonnon ja saariston kokemuksesta, ja perinteestä joka on hiljalleen katoamassa.

Teoksen esittelyteksti kertoo hyvin mistä Saihan kirjassa on kyse:

Markku Saiha on aina palannut rantaan, katsellut horisonttiin ja miettinyt merelle lähtemistä. Veneellä, laivalla, talvella kelkalla, suksilla tai kävellen. Valokuvaajana, kalastajana ja Itämeren rannan asukkaana. Meri on aina kuulunut erottamattomana osana hänen elämäänsä. Itämeri muuttuu, ja se näkyy laivaliikenteen kasvuna ja uuden ydinvoimalan syntynä. Kehityksen suunta on selvä ja tahti vakaa. Harva meistä on kuitenkaan havahtunut huomaamaan, että satavuotinen saariston pienkalastajien ammattikunta on katoamassa ja sen mukana on poistumassa merkittävä osa rannikon kulttuuriperintöä ja luonnonmaisemaa. Merelle ei enää syty kalastusvaloja. Ennen sääteli luonto, tänään määrää ihminen. Kirjan vahvat kuvat ovat muistoja matkoista niin tyynelle kuin tuulisellekin Itämerelle. Tuhansista valotuksista on esiin noussut kuvaajalle tärkeitä otoksia, jotka jonain päivänä - muistin jo himmetessä - toivottavasti palauttavat meren suolaisen tuoksun ja veneiden äänet takaisin tajuntaan. Tämä upea ja koskettava kuvateos on myös visuaalinen kannanotto yhteisen Itämeremme suojelun puolesta.

Teoksen kuvissa ja teksteissä on parhaimmillaan eletyn elämän makua, mikä tekee kirjasta kokemuksen joka saa mietiskelemään elämää ja sen muotojen muuttumista pidempäänkin. Elämäntavat ja elinkeinot muuttuvat, säilyykö saaristolaisuus?

Joe Hill ja Gabriel Rodriguez: Locke & key. Volume 2 - Head games

Joe Hill (teksti) ja Gabriel Rodriguez (piirrokset) jatkavat Locke-perheen tarinaa kauhusarjakuvakirjassa Locke & key. Volume 2 - Head games (IDW, 2013; ISBN 978-1-60010-761-0).



Teossarjan ensimmäinen kirja oli mukava yllätys. Siinä yhdisteltiin populaarikulttuurin teemoja sarjamurhaajista kummituksiin, joten päätin jatkaa lukemista, ja kyllä tämä sarjakuva lukemaan innosti. Paljastus seuraa paljastusta, ja tällä kertaa ihmetellään "avainta" jonka avulla ihmisen päänupin sisältöä voi muokata haluamakseen.



Laitoin seuraavat kaksi osaa varaukseen kirjastosta, sen verran tämä koukutti. Ehkä parasta tässä tarinassa on se että vaikka tarina aika ajoin tuntuukin itsetarkoituksellisen synkältä, löytyy tarinan hahmoihin myös useampia sävyjä, ihan mustavalkoisesta hyvää ja pahaa keskenään vertaavasta kerronnasta tässä ei ole kyse.

Scott Lynch: Locke Lamoran valheet - herrasmiesroistojen ensimmäinen tarina

Scott Lynch oli itselleni tuntematon nimi ennen tätä romaania, ja siihen törmääminen oli täysi sattuma, sillä etsin Helmetistä Locke & Key -sarjan teoksia kun tämä romaani ilmestyi hakutulosten listaan: Locke Lamoran valheet - herrasmiesroistojen ensimmäinen tarina (WSOY, 2007; suom. Tero Valkonen; ISBN 978-951-0-32597-1).



Teoksen nimi kiinnosti siinä määrin että pistin sen varaukseen. Lukemiseenkaan ei mennyt kovin kauaa. Tosin teoksen 541 sivussa oli kyllä tyhjäkäyntiä jonkin verran, mutta hyvin Lynch lukijansa koukutti. Helmetissä oli kirjasta peräti 22 arviointia, lopputulemana neljä tähteä, ja aika lailla samaa mieltä olen.

Teos on palkittu tieteis- ja fantasiakirjallisuutta esittelevän SFSITE:n äänestyksessä vuoden 2006 parhaana kirjana.

Teoksen esittelytekstissä on tiivistetty olennainen, joten lainaan sitä tähän:

Muinaista Venetsiaa muistuttavassa Camorrin kaupungissa elää myytti tarunomaisesta mestarivarkaasta. Vainolaisen huhutaan kävelevän seinien läpi, ilmestyvän tyhjästä ja käyttävän miekkaansa kuin kuningas. Puolet kaupungista uskoo taruun ja pitää sankariaan Robin Hoodin kaltaisena köyhien puolustajana, toinen puoli viittaa jutulle kintaalla. Kumpikaan puoli ei ole täysin oikeassa. Totuuden tietää herrasmiesroistoksi itseään kutsuva Locke Lamora, joka elää varasjoukkoineen kirjaimellisesti maan alla, piilossa erään temppelin uumenissa. Turvatakseen selustansa ja elantonsa he pitävät tarinaa vainolaisesta elossa. Saavutettu valta-asema on kuitenkin vaarassa, kun kumppanukset saavat vastaansa Harmaaksi kuninkaaksi itseään kutsuvan haastajan. Juonien verkko tiivistyy ja panokset kovenevat. Kun Camorrin kujille alkaa ilmestyä poikkeuksellisen paljon ruumiita, myös Locke tajuaa kuinka vaarallisille vesille hän on ajautumassa.

Lynchin tapa kertoa tarinaa toi mieleen Gene Wolfen Uuden auringon kirjan, ja vaikka tässä Lynchin romaanissa päähenkilö ei kuulukaan kiduttajien kiltaan, asetelmassa on vähän samaa, sillä erilaisista killoista (taskuvarkaat, huijarit ja niin edelleen) tässäkin teoksessa puhutaan.

Wolfe on tarinankertojana monimutkaisempi ja kypsempi, mutta Lynch ei tässä vertailussa kuitenkaan huonosti pärjää, vielä kun muistaa että tämä oli Lynchin esikoisromaani.

Teossarjan toista romaania ei ole suomennettu, mutta varasin kirjastosta sarjan toisen teoksen, Red Seas Under Red Skies, ja näyttäisi siltä että kolmas romaani ilmestyisi tänä vuonna, The Republic of Thieves, pitkän tauon jälkeen.

Lynch punoo tarinaansa useita aikakerroksia, kertoen toisaalta Lamoran oppivuosista taskuvarkaana ja myöhemmin herrasmiesvarkaana ja pappina (!), toisaalta isosta huijausoperaatiosta jossa Lamora joutuu vastakkain Harmaan kuninkaan kanssa. Kerrontatekniikka toimi kohtalaisen näppärästi, mutta muutamaan kertaan tuntui siltä että Lynch paljasti asioita lukijalle turhankin nopeasti, jolloin kiinnostus tekstiin hiukan lässähti.

Samanlaista neroutta kuin Wolfella, joka tunnetusti hyödynsi epäluotettavan kertojan tekniikkaa, ei Lynchillä ole, mutta mainiosti hän kuvaa herrasmiesvarkaiden keskinäisiä suhteita ja yhteistyötä kun he punoivat juoniaan aatelissäädyn rahojen menoksi.

Bill Willingham ja Matthew Sturges: Jack of fables. Vol. 3 - The bad Prince

Luin tämän Jack-tarinoiden kolmannen osan heti toisen osan perään, ja vähän jo alkoi turruttaa. Mutta hyvin Bill Willingham ja Matthew Sturges tarinaansa kertovat ja pistävät Jack-hahmon pulaan jos toiseenkin: Jack of fables. Vol. 3 - The bad Prince (DC Comics, 2008; ISBN 978-1-4012-1854-6).



Jack on se tarinoiden sankarihahmo, joka tekee tyhmyyksiä eikä koskaan niistä opi, ei ikinä ajattele eteenpäin paria askelta pidemmälle, ja omatuntoa Jackillä ei tunnu olevan lainkaan.

Tässä sarjakuvakirjassa kerrotaan Jack-hahmon historiasta muun muassa Jaakko ja pavunvarsi -satua muistellen. Sillä olkoon tilanne mikä tahansa, aina Jack tekee tyhmyyksiä, ajatellen vain omaa sen hetken etuaan.



Halloween-teemasta tuttu kurpitsalyhty on tässä sarjakuvakirjassa myös esillä, siinä määrin että piti tarkistaa Wikipediasta mitä Jack O'Lantern -tarinassa oikein kerrotaankaan:

Kurpitsalyhdystä on aikojen saatossa muodostunut tärkein halloweenin tunnus. Irvistävä kurpitsa tunnetaan myös nimellä Jack O’Lantern. Irlantilaisen tarinan mukaan lyhty on saanut nimensä Jack-nimiseltä juopolta. Hän kiristi pirulta lupauksen, ettei hänen sielunsa joutuisi helvettiin. Jackia ei kuitenkaan hyväksytty taivaaseenkaan. Piru heitti Jackille helvetistä hiilen, jonka mies säilöi lyhdyksi evääksi ottamansa nauriin sisään. Siitä lähtien Jackin sielu on etsinyt itselleen sopivaa lepopaikkaa pienen lyhdyn valossa. Yhdysvalloissa nauris on vaihtunut kurpitsaan.

Jackin sopimukset paholaisen kanssa eivät jääneet tähän yhteen kertaan, vaan aina huonoon jamaan jouduttuaan Jack on päätynyt tekemään uusia sopimuksia, kerta kerran jälkeen huonommin ehdoin, niin että oman sielun menettäminen ei riitä, vaan esikoislapsikin on pitänyt jo antaa pirulle. Tosin Jack päätteli, ettei hän koskaan lasta tulisi saamaan, vaikka edellisessä sarjakuvakirjassa jo kävi ilmi että ainakin liitosta Lumikuningattaren kanssa syntyi jälkikasvua.

Ja onpa tässä sarjakuvakirjassa mukana myös Miekka kivessä -tarina, tosin melkoisen erikoisena versiona, sillä kivenä ei ole kivi vaan Jack, jolla tuntuu olevan kyky päästä keskipisteeksi tarinassa kuin tarinassa.

Helmetissä kirja oli saanut viisi tähteä (kaksi arviota), itse antaisin neljä, mutta ehkä olisi pitänyt jättää hengähdystauko teossarjan osien väliin. Mainio sarjakuvakirja tämä joka tapauksessa on.

Bill Willingham ja Matthew Sturges: Jack of fables. Vol. 2 - Jack of hearts

Bill Willingham ja Matthew Sturges jatkavat Jack-hahmon tarinaa, ja tällä kerralla pelataan uhkapeliä, monellakin tavalla. Mutta kovasti tekee tiukkaa päästä nauttimaan voiton hedelmistä: Jack of fables. Vol. 2 - Jack of hearts (DC Comics, 2007; ISBN 978-1-4012-1455-5).



Jack tuntee itsensä väärin kohdelluksi menettäessään elokuvabisneksessä ansaitsemansa rahat, mutta mikäs tässä, suunta Vegasiin ja uutta omaisuutta keräämään. Mutta kuinka helppoa on kasinoita ja niiden omistajia vedättää, siinä saa Jack panna parastaan että hengissä selviää.



Sarjakuvakirjasta löytyy Lumikuningatar-tarinasta aivan uusi versio, jossa paljastuu miksi Lumikuningattaresta tuli niin ilkeä. Ja kukapas muu kuin Jack on asiaan syyllinen, sillä Jack sai huijattua itselleen lumikuningattaren taikakyvyt. Syntyneestä sekasorrosta tuloksena oli kapina Lumikuningattaren valtakunnassa, ja kävipä vielä niinkin että lapsikin tästä liitosta syntyi. Arvelisin että teemaan palataan vielä myöhemmissä kirjoissa.

Käsivarren suurtunturit

Kirja-arvion tekeminen tästä teoksesta tuntuu sekä haastavalta että kiehtovalta, enkä tähän muuten rupeaisi, mutta teoksen imaginääriset maisemat ovat jotenkin juuttuneet päänuppiin enkä niistä eroon pääse, joten tuli mieleen että auttaisiko kirja-arvion tekeminen. Kiehtova teos tämä joka tapauksessa on: Käsivarren suurtunturit (Karttakeskus, 2012; ISBN 978-952-266-074-9).



Tämän tyyppistä kirja-arviota kirjoittaessa joutuu auttamatta ottamaan huomioon ne lukuisat kerrokset päällekkäisiä kertomuksia jotka tähän aiheeseen kytkeytyvät, jotka tuovat merkkejä ihmisen aikeista ja tekemisistä teoksen kudelmaan. Kun teoksen avaa eteensä kaikessa laajuudessaan ja primitiivisessä voimassaan, huomaa miten näihin raameihin mahtuu hurja määrä kertomuksia ja kokemuksia, niin löytämisiä kuin katoamisiakin. Tästä loppujen lopuksi on kyse.

Kukin teoksen lukija luo oman tarinansa, oman maisemansa teoksen viitteellisten merkintöjen pohjalta, sillä teos on mitä suurimmassa määrin avoin tulkinnoille, lähinnä se antaa puitteet itse kullekin luoda oma seikkailunsa näissä maisemissa.

Ja vaikka olisi kuinka perehtynyt kirjallisuuteen, olkoon kyse sitten kaunokirjallisuudesta tai tietokirjallisuudesta, tämän teoksen lukeminen vaatii toisenlaista taitoa. Olen itse tässä taidossa vasta aloittelija ja monesti olen joutunut eksyksiin, se on myönnettävä, mutta siinä on myös osa asian viehätystä.

Jollekulle teos avautuu ikään kuin yläilmoista, ja kokemusta voisi kuvailla viidentoista minuutin helikopterikyydiksi ihmisasutuksesta erämaahan, hotellilta jylhien maisemien keskelle. Toinen taas voisi kokea teoksen kuin ajaisi moottorikelkalla lumisten maisemien läpi moottorin ulvoessa kiihkeänä tunturimaisemassa.

Vääriä tulkintoja nämäkään eivät ole, mutta itse hain teoksesta alkuperäistä luontokokemusta, tuntumaa ihmisestä avaran taivaan alla, hitaasti etenemässä maisemassa joka paikoitellen on helppoa kulkea, paikoitellen taas vaikeaa, milloin joutuu tarpomaan joenvarren pajuryteikössä, milloin taas on liukkaista kivistä muodostuva este haastamassa etenemistä. Puhumattakaan niistä verenimijöiden laumoista jotka tämän teoksen kokemusta saattavat suuressa määrin värittää.

Tässä yhteydessä on syytä mainita muutamia muita teoksia jotka kytkeytyvät omaan lukukokemukseeni, avaavat tätä maisemaa moneen suuntaan, osin ristiriitaisilla tavoilla.

Össi Nikula kertoo siitä, miten koira, neljä lasta ja heidän vanhempansa vaelsivat 1960-luvulla Enontekiön ja Kilpisjärven erämaissa tavoitteena päästä Suomen huipulle: Haaveena Haldi (Mediapinta, 2011). Kirja on henkilökohtainen, ja osin tuntuvat muistikuvat ja myöhemmät tulkinnat sekoittuvan keskenään, mutta näinhän suurten kokemusten kanssa usein on, niitä myöhemmin läpi käydessä muuttuvat muistikuvat osaksi myöhemmin elettyä elämää.

Vieläkin autenttisempi kuvaus löytyy Kaarina Karilta, joka kertoo kirjassaan Lapin retkistä 1930-luvulla, erityisesti Halti-tunturille vaeltamisesta ennen kuin siitä tuli varsinainen turistikohde: Haltin valloitus (Kaarina Karin säätiö, 2003). Kaarina Karin ystävineen tekemiä matkoja Lappiin voi syystä pitää myöhempien Lapin vaelluskuvausten ja Lappiin suuntautuneen matkailun keskeisenä inspiraation lähteenä.

Lisäksi on syytä tuoda esille tieteen läsnäolo näissä maisemissa. Tätä näkemystä löytyy erinomaisessa määrin Antero Järvisen ja Seppo Lahtin toimittamasta teoksesta Suurtuntureiden luonto - Kilpisjärven biologisen aseman 40-vuotisjuhlakirja (Palmenia, 2004). Teos käsittelee aihettaan mielenkiintoisella tavalla ihmisten kautta. Erityisesti mainittakoon Yrjö Metsälä, jonka kertomat tarinat olivat mitä ilmeisimmin suuri inspiraation lähde kaikille häneen aikoinaan tutustuneille.

Asko Kaikusalon ja Yrjö Metsälän teos Tarujen tunturit (WSOY, 1979) on toki ajan kuluessa patinoitunut ja muuttunut nostalgiseksi kuvaukseksi Lapin kokemuksista ennen massaturismin aikaa, mutta juuri tästä syystä teos on mitä suositeltavin lukukokemus, puhumattakaan Metsälän erinomaisista valokuvista.

Toisenlaisesta näkökulmasta asiaa lähestyvät Lappiin matkustavat urheilukalastajat, joille toki Lapin maisemat ovat tärkeitä, mutta erityisen tärkeää on se haaste jota kalastaminen näissä olosuhteissa merkitsee. Mainio esimerkki tästä tavasta hahmottaa maailmaa on Kalervo Tolppasen kirja Kolmen valtakunnan vaelluksia - kalastus- ja vaelluskertomuksia (Books on Demand, 2009).

Ja kun kerran matkailusta puhutaan, mainittakoon Veikko Neuvosen teos joka kuvaa Lapin matkailun historiaa: Suomen Lapin lumous = The lure of Finnish Lapland (Tammi, 2012).

Eikä sovi unohtaa myöskään näihin maisemiin sijoittuvaa kaunokirjallisuutta, olkoon se sitten sijoitettu Lappiin tai olkoon Lappi taustalla luomassa kontrastia Etelä-Suomen kiireiseen menoon. Mikko-Pekka Heikkinen kertoo eriskummallisia tarinoita joissa ihmisen luontosuhde sekä etelän ja pohjoisen ihmiset laitetaan kokonaan uuteen valoon: Nuorgamin Alkon tuho ja muutama erätarina (Johnny Kniga, 2010).

Toisaalta sitten on kirjoja, joissa Lappi kyllä on läsnä, mutta ikään kuin maalattuna kulissina joka tuntuu ulkokohtaiselta. Jim Thompson on kirjoittanut kovaotteisen Lappiin sijoittuvan jännärin, joka jotenkin kummallisella tavalla sai suomalaisen elämänmenon tuntumaan jenkkiläiseltä eksotiikalta: Lumienkelit (Johnny Kniga, 2010; suom. Tarja Lipponen).

Väistämättä tulevat mieleen myös luontoa filosofin tai runoilijan näkökulmasta pohtivat teokset, sen kaltaiset kuin Gary Snyderin esseekokoelma Erämaan opetus (Savukeidas, 2010; suom. Tero Tähtinen), jossa pohdiskellaan ihmisen luontosuhdetta ja kyseenalaistetaan teknistyneen sivilisaatiomme kasvuhakuiseen ideologiaan kolvattuja ajatuksia ihmisen paikasta maailmassa.

Täytyy kyllä sanoa, että teos tekee suuren vaikutuksen, ja siihen on pakostakin palattava uudestaan ja uudestaan, ei näistä maisemista niin vain eroon pääse.

Eikä sovi unohtaa myöskään niitä muutoksia joita teokseen on tullut edellisen painoksen jälkeen. Olisi oikeastaan mielenkiintoista tehdä vertailevaa tutkimusta: mikä on muuttunut, ja miksi.

Tähän loppuun sopii vielä lainaus kustantajan kuvauksesta kartasta Käsivarren suurtunturit - Halti Kilpisjärvi 1:50 000, ulkoilukartta 2012 (Karttakeskus, 2012; ISBN 978-952-266-074-9). Kartta sisältää myös kartakkeet Eteläinen Kilpisjärvi ja Pohjoinen Kilpisjärvi mittakaavassa 1:20 000.

Ulkoilukartta Halti Kilpisjärvi kattaa Suomen jylhimmän tunturialueen Käsivarren päässä. Alueella on mm. Kilpisjärven ympäristön retkireitit ja ladut, Mallan luonnonpuisto, kaikki Suomen yli 1000-metriset huiput sekä Kalottireitin Suomen puoleinen osuus, jonka varrella on Suomen korkein kohta Halti.

Yksityiskohtaisten maastotietojen lisäksi karttaan on merkitty mm. tuvat, retkeilyreitit ja kelkkareitit, ruokailu- ja majoituspaikat sekä nähtävyydet. Kartalla näkyy myös Ruotsin ja Norjan puolta rajan läheisyydessä. Kartan reunassa on tarkemmat karttaotteet Kilpisjärven kylästä, kaikkien alueen Metsähallituksen huoltamien tupien koordinaatit sekä tietoja erannosta ja alueen vaellusreiteistä.

Halti Kilpisjärven kartalla on hieman muista ulkoilukartoista poikkeava väritys: tunturipaljakka on merkitty valkoisella ja metsät vihreällä, sillä suurin osa alueesta on paljakkaa. Myös soiden kuvausasu on normaalista poikkeava: metsäiset suot ovat pohjaväriltään keltaisia ja avosuot valkoisia.

Kartalla on kolme koordinaatistoa (metrinen ETRS-TM35FIN, EUREF-FIN maantieteellinen asteruudusto sekä metrinen YKJ), ja kartta sopii GPS-paikantimen käyttäjille. Kartan mittakaava on 1:50 000 (1 cm kartalla = 500 m maastossa), ja se on painettu yhdelle puolelle.

Maailman tila 2013 - onko liian myöhäistä?

Worldwatch-instituutin raportti kehityksestä kohti kestävää yhteiskuntaa pohtii asiantuntevasti ja kiihkottomasti maailmanlaajuisia ongelmia, jotka uhkaavat koko ihmiskuntaa: Maailman tila 2013 - onko liian myöhäistä? (Gaudeamus, 2013; ISBN 978-952-495-300-9).



Hankkeen johtajina ovat olleet Erik Assadourian ja Tom Prugh, teoksen toimittajana Linda Starke ja teoksen suomentajina Eeva-Liisa Hallanaro ja Kati Pitkänen. Helmetistä löytyi teoksesta 25 kappaletta ja varauksiakin oli 12 kun kirjaa luin.

Näin kirjoittaa Carl Folke otsikolla "Maapallon kantokyky ja ihmisen luontoyhteys" tiivistäen teoksen keskeisiä teemoja:

Ihmisen toiminta on laajentunut ja monipuolistunut hämmästyttävästi parin viime sukupolven aikana. Maailma on yhtenäistynyt, useimpien aineellinen elintaso on noussut ja monet rikkaita ja köyhiä erottavat kuilut ovat kaventuneet. Kehityksestä ovat hyötyneet pääasiassa teollisuusmaat‚ mutta se on myös vienyt koko maapallon uuteen geologiseen kauteen, antroposeeniin, jossa ihmiskunnasta on tullut luonnonvoimia tärkeämpi biosfäärin muokkaaja. Seurauksena on monenlaisia ympäristöongelmia, jotka vaarantavat ihmiskunnan ja koko maapallon hyvinvoinnin.

Antroposeenin aikana‚ erityisesti 1950-luvulta lähtien, ihmisen toiminta on kiihtynyt valtavasti. Kesti 200 000 vuotta ennen kuin maailman väkiluku saavutti yhden miljardin rajapyykin 1800-luvun alkupuolella. Sen jälkeen väkimäärä on kasvanut runsaaseen seitsemään miljardiin. [...]

Kestävästä kehityksestä toki puhutaan, jopa siinä määrin että termiä ryöstöviljellään:

[...] Jos ympäristövaikutuksia käytetään kestävyyden mittana, niin tosiasiassa antiikin olympialalset tai jopa 1900-luvun olympialaiset olivat paljon kestävämpiä kuin nykyiset olympiakisat. Amerikassa kestävyys-sanan ryöstöviljely on kasvanut sellaisiin mittoihin, että eräs pilapiirtäjä arvelee ”kestävän” olevan sadan vuoden kuluttua amerikanenglannin ainoa puhuttu sana [...]

Tässä on pilapiirtäjän väitettä tukeva kaavakuva:



Mutta vakavammin puhuen, teoksessa on runsaasti mielenkiintoisia kaavakuvia ja taulukoita, esimerkiksi keskeiset riskirajat maapallon kestokyvylle:



Ja esimerkkinä käytetystä Vancouverin kaupungin kestävän kehityksen tavoitteesta löytyi kiinnostavaa tietoa kestävyyteen liittyvistä tekijöistä, esimerkkinä se miten suuri merkitys ravinnolla on tässä yhteydessä:



Entä miltä tuntuisi elää maassa jossa toteutetaan kestävän kehityksen ihanteita. No, WWF:n vuoden 2006 Elävä planeetta -raportin mukaan Kuuba on ainoa maa joka täytti kestävän kehityksen ehdot:

Kuubalaisilla on yksinkertaisesti vähemmän tavaraa kuin teollistuneiden maiden asukkailla. Kuubassa eletään pienemmissä asunnoissa kuin teollistuneissa maissa. Esimerkiksi Havannassa ihmisillä on asuinpinta-alaa keskimäärin 14 neliömetriä [...] Yhdysvalloissa 70 neliömetriä. Kuubassa yksityisauton omistaa vain alle kymmenesosa väestöstä. Kuubalaiset myös lentävät harvoin, ja muualla yleisiä kulutustavaroita on hyvin rajatusti. Kuubalaiset voivat toisaalta luottaa ilmaiseen terveydenhuoltoon ja koulutukseen. He tietävät etteivät joudu kärsimään nälkää tai asunnottomuutta,eivätkä heitä paina valtavat asuntolainat.

Itse kukin voi miettiä, miltä tuntuisi pudottaa nykyinen elintasonsa kuubalaisten tasolle. Ja kuka tietää, ehkä tämä kokemus on edessä ennen kuin arvaakaan...

Kaarina Kari: Haltin valloitus

Kaarina Kari kertoo kirjassaan Lapin retkistä 1930-luvulla, erityisesti Halti-tunturille vaeltamisesta ennen kuin siitä tuli varsinainen turistikohde: Haltin valloitus (Kaarina Karin säätiö, 2003; ISBN 952-91-5713-4).



Kirja on alunperin ilmestynyt vuonna 1978, ja tässä on kyseessä alkuteoksen näköispainos. Lapista, vaeltamisesta ja matkakertomuksista kiinnostuneelle kirja on nautittavaa luettavaa.

Kävely kantamusten kanssa Lapin erämaassa oli aika ajoin rankkaa ja yllätyksiä tapahtui tuon tuosta, mutta samalla kirjasta huokuu tavaton innostus, voisi sanoa että kirjoittaja tuntuu suorastaan humaltuneen tunturien lumosta.



Teoksessa on sivuja 167, ja aika lailla valokuvia, joihin liittyvät tekstit kertovat seikkailuista maisemien ja Lapissa tavattujen ihmisten parissa. Teksti on päiväkirjamaista, paikoin katkonaista, mutta lukemista tämä ei suuresti haittaa, oikeastaan on parempi että mielikuvitukselle jää tilaa.



Haltin huipulle jätetyssä vieraskirjassa - joka nykyisin on siirretty toiselle rajapyykille, jota 1930-luvulla ei vielä Haltilla ollut - kolme ensimmäistä nimeä olivat Anna Lehtonen, Kaarina Kari ja Inkeri Arajärvi. Kävijöitä on nykyisin tuhansia vuosittain, ja moni käy paikalla moottorikelkkojen ja helikoptereiden voimin, mutta tämä on kaukana siitä erämaan ja vaeltamisen hengestä joka tästä kirjasta löytyy.

Suorastaan tästä tekee mieli lähteä kävelylle. Jos ei nyt Lappiin niin edes Nuuksioon.

Bill Willingham: Jack of fables. Vol. 1 - The (nearly) great escape

Bill Willingham ja Matthew Sturges ovat kirjoittaneet mielenkiintoisen teossarjan, jonka aloitin neljännestä osasta, nimeltään Americana. Sitten lainasin tämän sarjassa ensimmäisenä ilmestyneen sarjakuvakirjan: Jack of fables. Vol. 1 - The (nearly) great escape (DC Comics, 2007; ISBN 978-1-4012-1222-3).



Sivuja kirjassa on 118, mutta tarina veti mukaansa ja ei siinä kovin kauan mennyt että olin saanut sarjakuvan luettua. Monenmoista sattumusta tässä tarinassa on, ja uusia asioita annostellaan lukijalle varsin reippaaseen tahtiin.

Fables-sarjakuvakirjoja on paljon enemmänkin tämän Jack-sarjan lisäksi, eli luettavaa riittää pitkään. Tai pikemminkin nämä Jack-tarinat ovat varsinaisten Fables-tarinoiden oheen syntynyt itsenäinen joukko tarinoita, kaikissa päähenkilönä Jack Horner, melkoisen itseriittoinen sankarihahmo joka tuottaa kaaosta ympärilleen missä sitten onkaan.

Laitoin sarjan kaksi seuraavaa kirjaa varaukseen, jotta saan selville miten neljännen kirjan tapahtumiin oikein jouduttiinkaan. Kyllä tämä kerronta koukuttaa lukemaan. Jos oikein olen ymmärtänyt, Jack-sarjassa on osia yhdeksän, eli monta kirjaa on tässäkin vielä luettavana.

Gianrico Carofiglio: Silmät ummessa

Gianrico Carofiglion dekkari oli nopealukuinen, mutta pidin hänen tavastaan kirjoittaa, se on kepeää ja ikään kuin sivumennen asioista jutustelevaa, mutta teemat ovat mitä tärkeimpiä: Silmät ummessa (Moreeni, 2012; suom. Lena Talvio; ISBN 978-952-254-100-0).



Kirjan esittelytekstissä kerrotaan dekkarista näin:

Guido Guerrierin toimistoon ilmestyy salaperäinen sisar Claudia, naisten turvakodin johtaja. Claudia tarvitsee asianajajaa yhdelle suojateistaan, Martinalle, jota entinen miesystävä on toistuvasti pahoinpidellyt ja edelleen ahdistelee. Vaikka miehellä on vaikutusvaltaisia suojelijoita, joita vastaan nouseminen tuntuu olevan sulaa hulluutta, Guerrieri ottaa tehtävän vastaan. Kun alkaa näyttää siltä, ettei oikeudenkäynnin lopputulos sittenkään ole ennalta määrätty, tapahtumat saavat dramaattisen käänteen. Tarinan keskiössä on Claudia, outoudessaan kiehtova nainen, joka vähitellen avaa karua kohtaloaan Guerrierille. Päällisin puolin heillä ei ole mitään yhteistä. Yhteys löytyykin syvemmältä tasolta, valinnoista, joita kumpikin on tehnyt oman itsensä ja syyttömien puolustamiseksi - tarvittaessa vaikka nyrkein.

Olen lukenut asianajaja Guido Guerrierista aiemmin yhden dekkarin, sarjan ensimmäinen, ja tämä on sarjassa seuraavaksi ilmestynyt. Sivujakaan ei ole kuin 232, mikä myös selittää nopealukuisuutta. Ehkä kirjaa pitäisi nimittää pikemminkin oikeudenkäyntiromaaniksi, mutta kyllä tässä on myös rikoksen selvittelyyn liittyvää kerrontaa.

Eikä hassumpi ole tämä Guerrierin hahmokaan, hänessä on jotain samankaltaista kuin Donna Leonin dekkareiden Guido Brunettissa tai Andrea Camillerin sankarissa Salvo Montalbanossa.

Jørgen Brekke: Armon piiri

Jørgen Brekke kirjoittaa dekkaria, jossa 1500-luvun tapahtumat limittyvät 2010-luvun sarjamurhaajatarinaan: Armon piiri (WSOY, 2013; suom. Katriina Huttunen; ISBN 978-951-0-39607-0).



Teoksen alaotsikkona on "Bergen 1528 - Richmond 2010 - Padova 1518 - Trondheim 2010". Tarinassa limitetään 1500-luvun Norjan ja Italian tapahtumia nykyajan Norjaan ja Amerikkaan. Edgar Allan Poe -museo on yksi rikosten tapahtumapaikoista, ja vanhoilla kirjoilla on merkittävä osuus tarinan juonessa.

Brekke kuittailee toisen norjalaisen dekkaristin suuntaan viittamalla "juoppoon poliisiin Oslossa", mutta omin voimin tässä halutaan Trondheimissa pärjätä. Rikosta selvittämässä on Odd Singsaker, aivoleikkauksesta toipuva poliisi, jonka amerikkalainen vastine on Felicia Stone.

Kummallakin poliisilla on selvitettävänä rikos jonka uhrin yläruumiista on nahka nyljetty irti. Todisteet viittaavat 500 vuotta vanhaan pergamenttiin, joka paljastuu ihmisen nahkasta tehdyksi.

En ole erityisen innostunut sarjamurhaaja-genrestä, mutta onneksi tämä dekkari on monipuolisempi, tässä pohdiskellaan niitä tekijöitä jotka ihmisestä tekevät sen mikä hän on, valinnoista ja tapahtumista joita ei voi jälkikäteen perua.

Teoksen loppu oli kuitenkin pettymys, kovin kaavamaiseen jännärimeininkiin tässä pudottiin, ja tuli fiilis etten muita Brekken kirjoja taida haluta lukea.

Mutta laitan tähän teoksen esittelytekstin, vertailun vuoksi:

Trondheimin Gunnerus-kirjaston turvallisuusvastaava Jon Vatten on yliherkkä alkoholille. Aivan kuten Edgar Allan Poe. Mutta eihän sitä varmaksi tiedä, ellei kokeile. Monen vuoden tauon jälkeen Vatten suostuu juomaan lasillisen viikon päätteeksi. Maanantaina suljetusta kirjaholvista löytyy vainaja.

Samaan aikaan Richmondissa Edgar Allan Poe -museon kuraattorin murhaa tutkiva Felicia Stone alkaa jäljittää vanhaa teosta. Hänellä ja komisario Odd Singsakerilla on edessään murhatutkimus, joka ei ole mikään standardijuttu.

Dean Koontz: Odd hours

Olen nyt päässyt siihen Dean Koontz romaanisarjan teokseen, jonka jälkeisistä tapahtumista aloitin lukemisen: Odd hours (Harper, 2009; ISBN 978-0-00-726755-2). Novellimittainen teos Odd Interlude jatkaa siitä mihin tämä romaani päättyy. Ja seuraavaa teos Odd Apocalypse on kirjastosta jo varattuna.



Milloinhan viimeksi olen yhtä nopeaan tahtiin lukenut jonkin kirjasarjan teoksia? Nämä Odd Thomas -romaanit kiehtovat minua, vaikka kieltämättä ei tämä paljon pikaruokaa kummempaa ole. Silti, kerta kerran jälkeen olen kirjaan tarttunut ja lukenut sen melkoista vauhtia loppuun asti.

Ehkä kyse on siitä, että Koontz on luonut Odd Thomasissa sankarin, joka yhdistää monia hyvin epätodennäköisiä aineksia: itseensä humoristisesti suhtautuvan sankari kertoo uskomattomista tapahtumista ikään kuin lukijalle tarinoiden. Tämä nuori ja elämänkokemukseltaan rajoittunut ja naivilta vaikuttava päähenkilön tuntuu kantavan koko maailman murheita niskassaan. Lisäksi Koontz onnistuu kauhu- ja jännityskirjallisuuden tyylilajin yhdistämisessä tilannekomiikan tyylilajiin ilman että kerronnan uskottavuus siitä kauheasti kärsii.

Ja sitten on romantiikka, se miten Odd suhtautuu kuolleeseen tyttöystäväänsä Stormyyn. Näin hän juttelee Birdie-nimiselle naiselle, jolla tuntuu olevan samankaltaisia kykyjä kuin Oddillakin:

Because Birdie seemed to expect me to elucidate, I fumbled out what I thought she might want to say herself: "Grief can destroy you - or focus you. You can decide a relationship was all for nothing if it had to end in death, and you alone. Or you can realize that every moment of it had more meaning than you dared to recognize at the time, so much meaning it scared you, so you just lived, just took for granted the love and laughter of each day, and didn't allow yourself to consider the sacredness of it. But when it's over and you're alone, you begin to see it wasn't just a movie and a dinner together, not just watching sunsets together, not just scrubbing a floor or washing dishes together or worrying over a high electric bill. It was everything, it was the why of life, every event and precious moment of it. The answer to the mystery of existence is the love you shared sometimes so imperfectly, and when the loss wakes you to the deeper beauty of it, to the sanctity of it, you can't get off your knees for a long time, you're driven to your knees not by the weight of the loss but by gratitude for what preceded the loss. And the ache is always there, but one day not the emptiness, because to nurture the emptiness, to take solace in it, is to disrespect the gift of life.”

Tämänkertaisessa tarinassa Odd tutustuu erikoiseen raskaana olevaan nuoreen naiseen, Annamariaan, joka oli mukana myös teoksessa Odd Interlude. Jonkinlaisia vihjeitä siitä mikä tai kuka Annamaria on Koontz kyllä tarjoilee lukijalle, mutta mielenkiintoisella tavalla kertoja pimittää olennaista tietoa lukijalta. Kirjan kertoja (ja kirjan nimellinen kirjoittaja) Odd vihjaa yhteen jos toiseenkin kertaan mistä Annamariassa on kyse, mutta silti lukija jätetään puoliksi pimeään.

Ja mielenkiintoinen esimerkki Odd-sankarin toimista on se, että kun eräs roistoista epäonnistuu Oddin nujertamisesta ja lojuu tyrmättynä maassa, Odd tyhjentää miehen taskut, ottaa lompakon ja sieltä rahat ja laittaa ne takaisin miehen taskuihin, pitäen itsellään vain miehen henkilöllisyydestä kertovat vihjeet. Ylitsevuotavan rehellinen sankari, siitä tässä on kyse. Ja samalla Odd vihjaa lukijalle, että tarinankerronnallisista syistä hän tarvittaessa johtaa harhaan ja pimittää tietoa...

Hanna Kuusela ja Matti Ylönen: Konsulttidemokratia - miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton

Hanna Kuusela ja Matti Ylönen osuvat moneen kertaan herkullisesti nappiin kuvatessaan valtiossa ja julkishallinnossa vallalla olevaa kehitystä: Konsulttidemokratia - miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton (Gaudeamus, 2013; ISBN 978-952-495-290-3).



Teos on ollut suosittu, tätä kirjoittaessa varauksia on 90 ja teoksesta on saatavilla Helmetistä 73 kappaletta.

Kirjoittajat pohtivat asioita pätevästi. Tässä esimerkkinä avoimen tiedon aihepiiriin liittyvää pohdintaa, joka osuu ihan nappiin:

Valtionhallinnosta on löytynyt ainakin periaatteellista tahtoa poistaa teknisiä pullonkauloja. Valtioneuvosto teki maaliskuussa 2011 periaatepäätöksen julkisen sektorin digitaalisten tietoaineistojen saatavuuden parantamisesta ja uudelleenkäytön edistämisestä. Kataisen hallituksen hallitusohjelmassa luvattiin lisätä "julkishallinnon tietojen yhteiskäyttöä", sekä saattaa tietoaineistot "koneluettavassa muodossa avoimesti saatavile ja jatkokäytettäviksi".

Toinen kysymys on, missä määrin julkisten sektorin tietoja avattaessa muistetaan ottaa huomioon koko päätöksenteon ja palvelujen tuotannon ketju eli myös yksityinen sektori. Julkisen hallinnon avoimuudesta puhuminen rajoittuu yleensä virkamiehiin ja ministeriöihin, jotka "pimittävät" tietoa kansalaisilta. Harva uskaltaa tai hoksaa lähteä vaatimaan, että myös yksityisten yritysten tulisi osallistua näihin talkoisiin.

Pidin kovasti "pelkurivaltion" termistä, joka tuntuu selittävän miksi usein tuntuu siltä kuin valtiota vähäteltäisiin, vaikka valtion kansalaisille tarjoamat palvelut ja valtion tehtävä ei mikään pikku juttu ole, eikä valtion merkitystä ja valtiolle työskentelevien ihmisten osaamista ja työhönsä paneutumista tulisi vähätellä:

Konsulttidemokratian luotsina onkin pelkurivaltio, joka vie työntekijöidensä ylpeyden osaamisestaan. Yksikään menestyvä yritys ei väheksyisi työntekijöidensä tehokkuutta kuten tuottavuusohjelmassa on tehty. Kun pelkurivaltio huomaa tämän itsetuntovajeen, se yrittää korjata ongelmaa ostamalla palveluita voimaannuttamiskonsulteilta.

"Pelkurivaltion sijana tarvitsemme rohkean valtion", toteavat kirjoittajat, ja tähän toiveeseen on helppo yhtyä.

Bill Willingham ja Matthew Sturges: Jack of fables. Vol. 4 - Americana

Bill Willingham ja Matthew Sturges ovat kirjoittajina tässä sarjakuvakirjassa, joka tarttui mukaan kirjastossa näytille laitettujen kirjojen hyllystä: Jack of fables. Vol. 4 - Americana (DC Comics, 2008; ISBN 978-1-4012-1979-6).



Sarjakuvakirja on ilmestynyt alunperin sarjakuvalehtinä nimellä Jack of Fables 17-21. Piirtäjiä, värittäjiä ja muita tekijöitä on isohko tiimi, mutta melkoisen elävältä ja omintakeiselta lopputulos näyttää vaikka tuotantokoneista on näinkin iso.

Kirjassa on 128 sivua, eli luettavaa riittää aika lailla. En ole tätä kirjasarjaa aiemmin lukenutkaan, ja sarjan keskeltä aloittaminen on aina vähän hankalaa, ja niin oli tämänkin kirjan laita.

Mutta hyvin tarina toimi, huumoria oli mukavasti ja kirjassa viitattiin monenlaisiin tarinoihin zombeista kirjastotäteihin. Päähenkilöt ovat kaikki jollain tavalla nurjahtaneita, joku etsii rikkauksia, toinen isäänsä, ja joku on vain muuten täynnä yllätyksiä.

Pistin varaukseen sarjan ensimmäisen kirjan, täytyy selvittää mistä tämä tarina oikein saikaan alkunsa.

Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja

Katja Jalkanen ja Hanna Pudas kirjoittavat kirjablogeista, jollaiseksi Valopolkukin kai pitäisi lukea, mutta jotenkin kummallisella tavalla tuntuu kuin tässä kirjoitettaisiin ilmiöstä joka ei kosketa minua tippaakaan: Rivien välissä - kirjablogikirja (Avain, 2013; ISBN 978-951-692-970-8).



Teos on jossain määrin luettelomainen ja pyrkii määrittelemään, mistä kirjablogeissa on kyse, tosin sortumatta täydelliseen dogmaattisuuteen.

Toisaalta taas mietityttää, voiko sellaista asiaa kuin kirjablogi edes määritellä, tai onko sitä olemassa, sillä jokainen lukemani ns. kirjablogi - puhumattakaan blogeista joissa kirjoistakin kerrotaan mutta jotka eivät itseään kirjablogiksi kutsuisi - on kovin erilainen.

Mutta sitten on tämä ilmiö, kirjablogeiksi itseään kutsuvien nettisivustojen touhu, ja kaiketi tällainen asia sitten on olemassa jos kerran useampi kymmenen bloginpitäjää sellaisen olemassaoloon uskoo.

Verkkokirjoittamisesta tämä kirja kertoo varsin selkeästi, mutta luettelomaisuus pistää kyllä silmään. Kirjasta tulee myös mieleen aikoinaan jostakin lukemani paikallislehden toimittajan ohje: "Laita sinne ihmisten nimiä, ne kiinnostavat, kaikki nimet pitää saada esille, se myy lehteä."

Ehkä "kirjablogeissa" ilmiönä on kyse eräänlaisesta virtuaalisesta kylästä, sen rakentamisen yrittämisestä globaaliin tietoverkkoon. Mutta se onko koko ajatuksessa järkeä on kysymys joka katoaa bittiavaruuteen kun sitä yrittää pohdiskella.

Jorma Puranen: Imaginary homecoming = Kuvitteellinen kotiinpaluu

Jorma Puranen löysi pariisilaisesta museosta vuonna 1884 otettuja valokuvia saamelaisista, vedosti ne läpinäkyvälle alustalle ja vei nämä kuvat niihin maisemiin joissa kuvat alunperin oli otettu yli sata vuotta sitten. Tuloksena on erikoislaatuinen valokuvateos, jossa kohtaavat mennyt ja nykyinen, yksityinen ja julkinen: Imaginary homecoming = Kuvitteellinen kotiinpaluu (Pohjoinen, 1999; ISBN 951-749-327-4).



Kirjassa on Elizabeth Edwardsin kirjoittama essee ja tekstien käännökset ovat Kersti Juvan ja Philip Landonin. Kaikki teoksen valokuvat eivät olleen erityisen onnistuneita, valokuvina, mutta tämä lienee ollut Purasen tarkoituskin, olla korostamatta valokuvan kykyä tyylitellä asioita vaan pikemminkin antaa kuva hetkestä ja ajasta paljaana, yksityisenä.





Vaikutuksen tämä teos teki. Tekstissä oli mielenkiintoista pohdintaa siitä mitä nämä valokuvat kertovat, valokuvat vuodelta 1884 sekä Purasen uudelleentulkinnat, vieläpä tilanteessa jossa vanhoihin valokuviin tarkasti merkityt tiedot muotokuvissa esiintyvistä ihmisistä viittasivat Purasen tuntemien ihmisten isovanhempiin ja sukulaisiin. Valokuva tekee yksityisistä asioista julkisia, mutta joskus julkisista asioista voi tulla myös yksityisiä.

Sei Shonagon: The pillow book

Sei Shonagonin tyynykirja tuli vihdoin lainattua kirjastosta, mutta yllättäen se tuntui tutulta, varmaankin siksi että kirjaan on niin moneen otteeseen viitattu kirjallisuutta käsittelevissä esseissä: The pillow book (Penguin books, 2006; ISBN 978-0-140-44806-1). Teoksen on kääntänyt ja selityksillä varustanut Meredith McKinney.



Shonagonin kirja on luettelomainen ja toi hassulla tavalla mieleen nykyajan sosiaalisen median päivitykset. Mainiointa näissä merkinnöissä oli miten Shonagon usein harhautui pitkälle alkuperäisestä nimellisestä aiheestaan ja kirjoitteli pohdintoja Japanin hovin elämästä 1000-luvulla.

Shonagon oli keisarinna Fujiwara-no-Sadakon hovinainen, ja kirja kuvaa hyvinkin suorasukaisesti tuon ajan elämää, valottaen naisen asemaa hovissa.



Teoksesta on tätä kirjoittaessa Helmetissä kokonaista 14 varausta, mikä käsittääkseni johtuu Mia Kankimäen kirjasta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, jossa viitataan Shonagonin kirjaan. Kankimäen kirja on minulla myös varattuna, varaus numero 24 kaikkiaan 323 varauksesta.

Joe Dunthorne: Wild abandon

Joe Dunthorne kirjoittaa sisaruksista, jotka ovat varttuneet kollektiivissa walesilaisella maatilalla, eli saaneet varsin erikoislaatuisen kotikasvatuksen: Wild abandon (Penguin, 2012; ISBN 978-0-141-03395-2).



Kollektiivin ihmishahmot ovat kaikki melkoisen nurjahtaneita, mutta toisaalta sitä kai me kaikki olemme, ja Dunthorne kirjoittaa näistä ihmisistä myötäelävän lämpimästi, sillä tavalla että heidän elämänsä umpisolmuja on mahdollista ymmärtää.

Sisaruksista vanhempi, Kate, on päässyt opiskelemaan kollektiivin ulkopuolelle, mutta nuorempi, Albert, on peloissaan kommuunin tulevaisuuden suhteen ja odottaa innoissaan maailmanloppua.

Näin teoksesta kerrotaan sen esittelytekstissä:

The last day on earth is coming. Bring your own booze. Kate and Albert, sister and brother, are not yet the last two human beings on earth, but Albert has high hopes. The secluded communal farm they grew up on is - after twenty years - disintegrating, along with their parents marriage. They both try to escape.

Mustia sävyjä on tämän romaanin huumorissa. Dunthorne tuntuu ymmärtävän henkilöitään siinä määrin hyvin että tässä mennään syvälle elämän olennaisiin kysymyksiin, pohtimaan sitä missä määrin ihminen pakostakin on oman itsensä ja tekemiensä valintojen vanki.

Michael Connelly: The drop

Michael Connelly laittaa Harry Boschin tutkimaan nuoren miehen itsemurhaa. Isä, vaikutusvaltainen poliitikko ja Boschin vanha kiistakumppani, on sitä mieltä että kyseessä on rikos: The drop (Orion, 2011; ISBN 978-1-4091-3428-2).



Kun aloitin kirjan lukemisen, tuntui se vetävän mukaansa tehokkaasti, mutta sitten tuli mieleen että olen tämän kirjan aiemmin lainannut. Mutta siinä tapauksessa lukemisesta täytyy olla aikaa, sillä kirja-arvioistani en löytänyt tähän viittausta. Joka tapauksessa Connelly kirjoitti vetävästi, siinä määrin että luin kirjan nopeasti alusta loppuun, tosin paikka paikoin eteenpäin hypellen.

Teoksessa on kyse kahdesta eri rikoksesta, joita Bosch yrittää selvittää, toinen tuore ja suuresti huomiota herättänyt itsemurha, toinen "kylmä tapaus" vuosien takaa jossa DNA-testin tulos antoi uusia vihjeitä tekijästä.

Tapaukset kietoutuvat toisiinsa, ja jälleen kerran Bosch joutuu pohdiskelemaan poliisilaitoksen sisäisten valtapelien kiemuroita. Mutta kun on kyse Boschista, ei hän voi jättää asioita tutkimatta, vaikka vihjeet johtaisivat mihin suuntaan tahansa.

Bryan Talbot: Grandville mon amour - a fantasy

Bryan Talbot jatkaa rikostarkastaja LeBrockin seikkailuja sarjakuvakirjassa, jossa pureudutaan englantilaisen vastarintaliikkeen toimiin Ranskassa ennen itsenäisyyden saavuttamista: Grandville mon amour - a fantasy (Jonathan Cape, 2010; ISBN 978-0-224-09000-1).



Kirjan maailma muistuttaa omaamme mutta poikkeaa siitä monessa suhteessa, muun muassa eläinhahmoisten päähenkilöiden ja steampunk-tyylisen tekniikan ansiosta. Eikä Euroopan historiakaan ole ihan tuttua, sillä kirjan maailmassa Ranska valloitti Englannin ja miehittäjiä vastaan kapinointi leimasi Englannin todellisuutta.



LeBrock menettää malttinsa kirjassa useaankin otteeseen, ja joutuu viralta Scotland Yardista, mutta se ei estä häntä jäljittämästä vankilasta karannutta hirviötä joka aikoinaan toimi vastarintaliikkeessä.

Viktoriaanisen ajan maailma tuntuu mukavan nyrjähtäneeltä peilikuvalta nykyelämän ilmiöiden tarkastelemiseksi, ja vaikka tarina jyrää joskus turhankin suoraviivaisesti Pulp Fictionin jalanjäljissä, kyllä tässä oma hohtonsa on.

Donna Leon: Kuolema väärissä vaatteissa

Donna Leonin romaanissa joutuu Guido Brunetti melkoiseen pyöritykseen, ja tällä kertaa hänen esimiehensä Patta tuntuu jopa lähes inhimilliseltä. Oikein mainio dekkari, jossa Venetsia ei ole pelkkä kulissi vaan olennainen osa tarinaa: Kuolema väärissä vaatteissa (Otava, 2001; suom. Kristiina Rikman; ISBN 951-1-17744-3).



Kirja kertoo teurastamon takaa löytyneestä ruumiista, miehestä joka on pukeutunut naisten vaatteisiin. Aluksi kuollutta epäillään prostituoiduksi, mutta sitten käykin ilmi että kyseessä on pankinjohtaja ja taustalla on kovaa peliä pelaavia rikollisia. Brunetti joutuu itsekin hengenvaaraan rikosta selvittäessään.

Leon kuvaa mainiosti poliisin työtä ja Brunettin yksityiselämää, jossa on pistäviä särmiä mutta myös särmikästä idylliä.

Mitä enemmän näitä Leonin dekkareita luen, sitä suuremman vaikutuksen ne tekevät. Täytyy jatkaa näiden lukemista, mutta pidän jonkin verran väliä jotta vältyn yliannostukselta.

Tomi Voutilainen: ICT-oikeus sähköisessä hallinnossa - ICT-oikeudelliset periaatteet ja sähköinen hallintomenettely

Tomi Voutilainen pureutuu väitöskirjassaan ICT-oikeuteen ja siihen, miten viranomaistoiminnassa kyetään tarttumaan ICT-kysymyksiin osana hallinnon toimintaa: ICT-oikeus sähköisessä hallinnossa - ICT-oikeudelliset periaatteet ja sähköinen hallintomenettely (Edita, 2009; ISBN 978-951-37-5592-8).



Kun rupesin kirjaa lukemaan, oli hiukan epävarma sen hyödyllisyydestä, sillä väitöskirjan laatimisen "pelisääntöihin" kuuluu tietty akateeminen vakavastiotettavuus, mikä voi tarkoittaa tekstiä jonka lukeminen teettää paljon työtä suhteessa hyötyyn lukijalle. Mutta Voutilaisen teksti oli oikein selkeää luettavaa, kun lähestyi väitöskirjaa poimimalla siitä itse kiinnostavia teemoja.

Voutilainen ei anna viranomaisten kyvykkyydelle kehittää ICT-ratkaisuja kovinkaan hyvää arvosanaa, voisi jopa sanoa että pääsääntöisesti törmätään ongelmiin:

[...] Viranomaisten tietojärjestelmissä ilmenneet ongelmat ovat johtuneet muun muassa määrittelyjen keskeneräisyydestä, puutteellisesta laadunvarmistuksesta, järjestelmän toteutuksessa ilmenneistä osaamispuutteista, loppukäyttäjien koulutuksen puutteesta, riskienhallinnan pettämisestä, tietoturvallisuuden hallinnan pettämisestä, keskeneräisen ohjelmiston käyttöönotosta sekä ohjelmiston hankintaa koskevista osaamisongelmista.

Ongelmat kumuloituvat siten, että ne ruokkivat toinen toisiaan, jonka seurauksena voi syntyä hyvän hallinnon toteutumisen ja yksilön oikeusturvan vaarantava tietojärjestelmä. Pahimmillaan järjestelmän käyttöönotto voi lamaannuttaa viranomaisen toiminnan täysin. Tietojärjestelmiä saatetaan kehittää irrallaan viranomaisen varsinaisesta substanssista, jolloin tuotettu järjestelmä ei palvele loppukäyttäjien, kuten asiankäsittelijöiden ja virkailijoiden, tarpeita riittävästi. Vaatimusten kerääminen tietojärjestelmän kehityksen myöhemmissä vaiheissa tai niiden muuttaminen johtaa kehityskustannusten huomattavaan kasvuun, järjestelmätoimituksen pitkittymiseen ja mahdollisiin väärinkäsityksiin ohjelmiston toiminnallisuudesta aikataulupaineiden alla.

Vaikka Voutilaisen teos on peräisin vuodelta 2009, ovat siinä käsiteltävät asiat yllättävänkin ajankohtaisia myös näinä päivinä. Esimerkki tästä on sähköinen identiteetti, johon liittyvää pohdintaa ja suunnittelua on parhaillaan tekeillä, liittyen muun muassa "Viron malliin" jota Suomessa tunnutaan kovasti ihailtavan, vaikka tosiasiassa Virossa monet asiat eivät välttämättä toimi sen paremmin kuin Suomessakaan.

Näin kirjoittaa Voutilainen sähköisestä identiteetistä:

Sähköisen tunnistuksen ja allekirjoituksen menettelyitä on kehitetty jo yli kymmenen vuoden ajan julkisessa hallinnossa. Erityisen aktiivisesti menettelyitä on kehitetty valtionhallinnossa, osin päällekkäisinä ratkaisuina. Sähköisen tunnistuksen ja allekirjoituksen järjestäminen on nähty jopa kynnyskysymyksenä sähköisten asiointipalveluiden kehittämiselle. Hallintovaliokunta on korostanut henkilön sähköisen tunnistuksen merkitystä julkisen hallinnon sähköisessä asioinnissa.

Henkilön tunnistaminen sähköisessä asioinnissa ei ole kuitenkaan ongelmaton, koska tunnistustapahtuma tuo yhden lisäelementin asiointitapahtumaan, joka voi vaikeuttaa palvelujen käyttöä erityisesti jos henkilöllä ei ole tarvittavaa tunnistusvälinettä käytössään. Sähköisen tunnistuksen ylikorostamisen riskinä voi olla, että hallinto alkaa kontrolloida ja seurata liikaa asiakkaiden toimintaa, jolloin on vaarana, että tältäkin osin ollaan siirtymässä valvontayhteiskuntaan? Sähköisen tunnistuksen problematiikkaan onkin syytä paneutua myös julkisen hallinnon toiminnan ja tarpeiden kannalta. Tästä näkökulmasta voidaankin esittää kysymyksiä siitä, missä tilanteissa henkilö on tarpeen tunnistaa julkisen hallinnon sähköisessä asioinnissa, millaisilla tunnistusmenettelyillä henkilö tulisi kulloisessakin tilanteessa tunnistaa ja onko hallinnon asiakkaalla oikeus asioida viranomaisten sähköisissä asiointipalveluissa anonyymisti. [...]

Joe Hill ja Gabriel Rodriguez: Locke & key 1 - Welcome to Lovecraft

Joe Hill (teksti) ja Gabriel Rodriguez (kuvitus) yllättivät tällä kauhusarjakuvalla, joka on tarinan ja piirrosjäljen osalta tiukkaa tavaraa eikä kyllä sovi heikkohermoisille: Locke & key 1 - Welcome to Lovecraft (IDW, 2012; ISBN 978-1-60010-237-0).



Sarjakuva on palkittu moneen kertaan, mm. Eisner Award vuonna 2011 (paras kirjoittaja) ja British Fantasy Award (Best Comic or Graphic Novel) vuosina 2009 ja 2012. Tässä kirjassa julkaistut sarjakuvat ovat ilmestyneet aiemmin samannimisen lehden numeroissa 1-6.



Laitoin sarjan seuraavan kirjan varaukseen, kyllä tätä on luettava eteenpäin. Ja vaikka kauhusarjakuva ei ihan ominta kiinnostuksen aluetta olekaan, osui tarinan kerronta aika lailla nappiin, sillä sarjakuvakerronnassa ei mässäillä kauhulla vaan tarina kertoo oikeastaan elämän arvaamattomuudesta ja siitä, missä määrin kukaan voi tietää toisen ihmisen ajatuksista ja tavoitteista.

Dean Koontz: Odd Thomas - luostarin kirous

Dean Koontzin romaanisarjan kolmas osa on nimeltään Odd Thomas - luostarin kirous (Gummerus, 2008; ISBN 978-951-20-7644-4). Ja kuten nimestä voi päätellä, nyt ollaan luostarissa, jossa Odd Thomas yrittää toipua aiemmista seikkailuistaan. Mutta niin vain uudet koettelemukset iskevät kimppuun.



Jotenkin tämä kirja ei koukuttanut samalla tavalla tehokkaasti kuin sarjan aiemmat romaanit, ehkä olen lukenut näitä liian monta peräperää. Tai ehkä syynä oli pikemminkin se, että tällä kertaa Koontz sekoitti kauhutarinaansa pikemminkin tieteiskirjallisuuteen kuuluvia osasia kuin aiemmista kirjoista tuttuja seikkailuja kuolleiden ihmisten parissa.

No, melko erikoislaatuisen hirviöhahmon Koontz kirjaansa kyllä on rakentanut, ja kirjoitustaito on hallussa, mutta vähän tässä epäröin sarjan seuraavan teoksen lainaamisen kanssa. Teosta Odd Hours ei kylläkään liene vielä saatavilla suomeksi.