Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?

Ville Hytösen toimittama artikkelikokoelma Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa? (Savukeidas, 2010) ottaa kantaa niin Halla-ahoon henkilönä kuin hänen kirjoitustensa synnyttämään ilmiöön - puolesta ja vastaan. Kirjoittajia on yhdeksän, ja teksti on paikoitellen melko kipakkaa.

Kirjoituksista tulee toisten ohi puhumisen fiilis; mutta se kuvastaa koko asiaa yleensäkin. Näin Hytönen esipuheessaan pohtiessaan eurooppalaisen integraation tuottamaa yhteiskunnallista painetta: "Usein paine kulminoituu vastakkainasetteluun, jossa liberaali kulttuurirelativisti ja rasistissävytteinen maahanmuuttokriittisyys kieltävät toistensa mielipiteet."

Mike Pohjola pureutuu "maahanmuuttokriittisten" Homma-foorumilla käytyyn keskusteluun esimerkkitapauksen avulla. Hän ruotii niin Halla-ahon retoriikkaa, muun muassa olkinukke-argumentaation käyttöä, kuin foorumille kirjoittajien suhtautumista Halla-ahon teksteihin.

Esimerkkitekstissä Halla-aho käyttää ilmausta "olisi ... täysin perusteltua kysyä" ja tämän jälkeen nostaa samassa asiayhteydessä esille "rotat, torakat ja coloradokuoriaiset" sekä "veroelätit, rikolliset ja potentiaaliset islamistit".

Homma-foorumilla keskustellaan Halla-ahosta ikään kuin tämä ei olisi läsnä, pohtien tämän kaltaisten kärjistysten vaikutusta, sitä että se saattaa aiheuttaa lukijassa inhoreaktion ja koko teksti jää lukematta. Jotkut puolustavat Halla-ahon "aivopesutoimintaa" tavalla joka tuo mieleen lähes henkilöpalvonnan, toiset taas näkevät siinä riskejä ja haluaisivat keskustella rationaalisesti, tuoda mukaan järjen ääntä.

Halla-ahon suhde kulttiin osoittautuu monitahoiseksi: "Hän haluaa pelata kahta peliä: olla maahanmuuttokriittisen keskustelun kärkinimi mutta samaan aikaan yksityinen nettikirjoittelija jolla ei ole vastuuta kenellekään."

Ihan vaille ymmärrystä ei Halla-aho jää. Timo Hännikäinen puolustaa artikkelissaan Halla-ahoa ja kertoo äänestäneensä häntä kunnallisvaaleissa. Hän haluaa maahanmuuttajien valikointia: '[O]n tähdättävä tulijoiden sulauttamiseen, eikä haihateltava monikulttuurisuudesta. Tähän saakka on ihannoitu tulijoiden erilaisuutta, "toiseutta", vaikka vain sopeutumalla ja sulautumalla maahanmuuttajat voivat tuoda oman lisänsä suomalaiseen kulttuuriin.'

Jukka Mallinen ottaa hampaisiinsa Timo Vihavaisen pamflettimaisen kirjan Länsimaiden tuho, muun muassa Vihavaisen väitteen että monikultturinen länsi on perustavalla tavalla uusi. Mallinen toteaa: "Eurooppa on kuitenkin aina ollut monikulttuurinen kansojen sulatusuuni - kuten koko maailma. Renessanssista ja antiikista alkaen sen liikevoima on perustunut vapaamielisyyteen ja vapaa-ajatteluun, individualismiin. Sitä liikuttaa uskomisen vastainen ironian taju, skepsis."

Mallinen ei näe ongelmia joita ei voisi korjata: "Maahanmuuttajien integroitumisen vapauksiimme ja elämänlaatuumme pitäisi olla helppoa - hehän ovat tulleet tänne lisätäkseen vapauksiaan ja palantaakseen elämänlaatuaan. Jos integraatiossa on ongelmia, meidän pitää katsoa kriittisesti omia instituutioitamme."

Moni kirjoittajista ihmettelee sitä että maahanmuuttokriittiset nostavat tarkoitushakuisesti esille ihonväriltään erilaisten satunnaisia rikoksia Suomessa, kun taas valtava enemmistä muunmaalaisten tekemistä rikoksista jää noteeraamatta, esimerkiksi venäläisten ja virolaisten tekoset. Jotkut, kuten Vihavainen, jopa ihannoivat venäläisyyttä, huolimatta kaikesta siitä kurjuudesta joka nyky-Venäjällä vallitsee. Johtuuko tämä unohtaminen ihonväristä?

Katja Kettu lähestyy Halla-ahoon liittyvää ilmiötä moraalisen autonomian näkökulmasta, siitä että yksilö ottaa täyden vastuun teoistaan: "Lähden siitä oletuksesta että hyvyyttä on olemassa ja sitä esiintyy, joskaan se ei tiivisty välttämättä Halla-ahossa tai hänen seuraajissaan."

Kettu ei ihannoi monikultuurisuutta, eikä väkivallan ja terrorin lietsojia: "En tiedä missä suomalaisuus tarkkaan ottaen sijaitsee, mutta en suostu alistumaan oletukseen, että ahdasmielisyys ja muukalaisviha olisivat osa suomalaisuuden ydintä."

Kirjan viimeisessä artikkelissa Jussi K. Niemelä pistää tuulemaan tosissaan, pohtien Halla-ahoa yksityishenkilönä ja ruotien "vainoharhaisen poliittisen kultuurin" ilmiötä: "Siinä ennustetaan länsimaisen kulttuurin tuhoa, uhotaan, rähistään, solvataan ja uhkaillaan. Kriitikot leimataan epäloogisiksi kukkahattutädeiksi, viherstalinisteiksi tai mielipuoliksi."

Niemelä toteaa, että maahanmuutosta voi ajatella rakentavasti ja terävästi, mutta ikävä kyllä aiheesta kiinnostuvat ennakkoluuloiset ja ahdistuneet ihmiset: "Vieras on pelottava ja turvallisuutta pitää hakea torjumalla vieras. Tämä ei ole vieraanvaraista. Ehkä se on perisuomalaista, perussuomalaista, omaan napaan tuijottamista. Maassa maan tavalla, massa massan tavalla."

Niemelä niputtaa yhteen Vihavaisen, Huntingtonin ja Spenglerin ajatukset ja pitää niitä väärinä ja vaarallisina: "Länsimainen kulttuuri ei ole kuolemassa, elleivät nationalistit pääse valtaan. Historiasta näemme, mitä tapahtuu, kun kansallismielisyyden nimiin vannovat hyödylliset ja hyödyttömät idiottit pääsevät vapaasti huseeraamaan."

Niemelä ennustaa rumaa loppua: "Vihavaisesta, kuten Halla-ahosta, tulee itsestään rappioilmiö, väsynyt ja heikko marmattaja, moralisti, IKL-mielinen foliohattutäti."

Yhteenveto: Aikamoisen reipas kirjoituskokoelma, joka antaa perspektiiviä keskusteluun. Itse en osannut tulkita Vihavaisen kirjan mittaista pamflettia osana Halla-ahoon liittyvää ilmiötä, vaan irrallisena kirjoituksena, mutta nytpä tiedän paremmin. Spengleriä puolestaan en ottanut kovin vakavasti, ja Huntington tuntui jo aikansa tuotteelta. Mutta mikä kaikesta tästä keskustelusta jää mieleen on toisten ohi puhuminen - siitä tässä on kyse.

Syty ja sytytä - Valmentavan johtamisen filosofia

Tapio Aaltonen, Heikki Pajunen ja Kallu Tuominen ovat kirjoittaneet inhimillisen kirjan johtamisesta. Teos Syty ja sytytä - Valmentavan johtamisen filosofia (Talentum, 2005) ei ehkä ihan joka sivulla vältä karikkoja, mutta hyvin kirjoittajat tarinastaan selviävät.

Niin, se tarina: kirjan kehyskertomuksena on tutun kuuloinen kertomus valtakunnasta, kuninkaasta, prinsessasta ja ritarista - sekä tietenkin lohikäärmeen ja muiden vastusten voittamisesta.

Kirjassa puhutaan liike-elämästä, mutta myös ihmisistä: "Meidän uskomuksemme on, että työelämässä ja johtamisessa tärkeintä on ihminen. Taloudellinen menestys on arvokas seuraus hyvin tehdystä työstä. Työ pitää tehdä ensin hyvin. Asiakkaiden tarpeet pitää ensin täyttää. Ihmiset pitää ensin saada täyttämään paikkansa osana työorganisaatiota. Sitten voimme odottaa tavoittelemaamme tulosta."

Vaikka kirjassa voi nähdä rautanyrkin silkkihansikkaassa, ovat kirjoittajat mielestäni onnistuneet tavoittaneet jotakin olennaista johtamisesta tämän päivän avoimessa maailmassa. Esimerkiksi sopii muun muassa sisäisten palkkioiden - kuten työn mielekkyys ja työn ilo - korostaminen ulkoisten palkkioiden - esimerkiksi palkan tai käskyn - sijaan.

Seuraavassakin voi nähdä sekä tiukkaa tulostavoitetta että inhimillistä johtamista - eivätkä ne välttämättä ole ristiriidassa: "Ulkoiset palkkiot ovat yleensä kestoltaan lyhytaikaisia. Niitä täytyy toistaa usein, jotta motivaatio ei laskisi. Sisäiset palkkiot ovat kestoltaan pitkäaikaisempia, ja niistä voi tulla pysyvän motivaation lähde. Kannattaa siis aina pitää huoli siitä, että sisäiset motivaatiotekijät ohjaavat tekemistä mahdollisimman paljon."

Johtamisen lähtökohtana kirjoittajat esittävät "henkisen älyn" käsitteen, siis sen että johtaja on sekä tekijä, kokija että näkijä ja hahmottaa päätösten syyt ja seuraukset laajalti: "Olen päätöksenteossa ja toimissani moraalinen, olen yhteydessä arvomaailmaani, arvostan ihmisarvoa ja oikeudenmukaisuutta. Tiedän mikä merkitys näillä on ihmisille."

Kirjoittajat kysyvät "Miksi kannattaa kysyä miksi?" ja painottavat henkisen älyn kypsymistä, pysähtymistä miettimään missä oikein mennään: "[Alitajuntamme] tietää, mihin suuntaan olisi hyvä jatkaa matkaa tai millaisia asioita tulee välttää. [...] [H]enkisen älyn kypsyminen on vahvistuvaa kykyä ottaa vastaan sisäisen minän epämääräisiä viestejä, kykyä tulkita niitä ja tehdä niistä omaa ja oman yhteisön elämää rakentavia johtopäätöksiä."

Yhteenveto: Miettimään haastava, ajatuksia herättävä, osin ristiriitainen kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi.

Länsimaiden perikato

Oswald Spenglerin teos Länsimaiden perikato ilmestyi alunperin 1918-1922 ja suomennettiin 1961 (lyhennettynä versiona). Tämäkään versio ei kovin lyhyt ole, 460 sivua intensiivistä tekstiä. Paljon kirjassa on löydettävää, ja se tuntuu huomattavasti moniulotteisemmalta ja moniselitteisemmältä kuin sitä koskevista viittauksista voi päätellä.

Toisaalta en ole ihan varma, olenko samalla aallonpituudella Spenglerin kanssa; ainakin se jonkin verran häiritsee miten vakuuttunut hän on näkemyksensä ainutlaatuisuudesta. Eivätkä tosiasiat tunnu aina paljon painavan Spenglerille.

Teksti on hämmentävän sokkeloista, josta selviää vain lukemalla sinnikkäästi eteenpäin. Esimerkiksi tämä melkein sai lopettamaan lukemisen: "Matemaattinen laki on keino tajuta kuolleita muotoja. Analogia on keino ymmärtää eläviä muotoja. Tällä tavoin eroavat maailman polariteetti ja periodisuus toisistaan."

Spenglerille keskeistä ovat kulttuurin ja sivilisaation käsitteet: kulttuuri tulee ensin, ja sitä seuraava sivilisaatio on loppuvaihe, "talvi", jossa mennään kohti väistämätöntä loppua. Tästä esimerkkinä on länsimaiden perikato.

Se ettemme elä kulttuurin vaan sivilisaation aikakautta pitää tunnistaa ja tunnustaa, ja sopeutua siihen: "Sivilisaatiot ovat korkeamman ihmislajin äärimmäisiä ja keinotekoisia tiloja. Ne ovat päätös; ne seuraavat tulevaa tulleena, elämää kuolemana, kehitystä jäykistymisenä, maaseutua ja sielullista lapsuutta henkisenä vanhuutena sekä kivisenä ja kivettyneenä maailmankaupunkina. Ne merkitsevät peruuttamattomasti loppua, mutta sisäisellä välttämättömyydellä niihin on yhä uudelleen päädytty."

Eräänlaisesta pessimismistä (tämä on lukijan subjektiivinen kokemus) huolimatta Spengler näkee tilaa älylliselle toiminnalle: "Ei ole kysymys vähempiarvoisesta seikasta kuin siitä, onko aito filosofia yleensä mahdollista tänään tai huomenna. Tulisi vaieta siitä, mikä ei koske ja muuta erittäin syvästi jonkin ajan koko elämää. Ja mikä jo eilen oli mahdollista, ei enää tänään ole lainkaan välttämätöntä."

Uudenlainen "yhteisöverkko" Suomeen!

USA:ssa on käynnistettu massiivinen tietoverkkohanke
UCAN, joka yhdistää "yhteisöjen tukipilarit" (koulut, kirjastot,
lukiot, julkiset sairaalat jne.) kansallisella verkkoratkaisulla
hyödyntäen tutkimuksen runkoverkkoa:

The United States Unified Community Anchor Network (U.S. UCAN) is a new national project dedicated to connecting community anchor institutions, including public libraries, schools, community colleges, research parks, public safety and health care institutions with advanced broadband capabilities. Utilizing the Internet2 Network and in collaboration with regional research and education networks across the country, U.S. UCAN will enable these anchor institutions to serve their communities with telemedicine, distance learning and other life-changing applications.

EU:ssa kannattaisi olla tästä huolissaan, kun näyttää että USA:ssa saadaan etumatkaa, ja halutaan ehkä myös satsata asiaan.

Tässä on idea joka voi purra hyvin myös Suomessa, ja luultavasti vielä paremmin kuin USA:ssa jossa esimerkiksi koululaitoksen tasoa ei voi hirveästi yleisesti ottaen kehua. Eli mitä jos homma tehtäisiin Suomessa hyödyntäen Funetin runkoverkkoa ja
sopivasti kohdennettuna esim. lukioihin, "kamuihin" (kirjastot, arkistot, museot) ja terveydenhuoltoon?

Ajatuksessa on erinomaista synergiaa tietovarannot-aihepiiriin (vrt. kansallinen KDK-hanke joka tarjoaa kamujen digiaineistot yhden portaalin kautta), elinikäiseen oppimiseen (esim. tutkimusdatan hyödyntäminen jo lukioissa) ja opiskelijoiden liikkuvuuteen.

Mutta koska asia on tosi iso, se pitäisi saada ylimmälle poliittiselle tasolle asti. 

Uskoisin, että kunnianhimoinen ja samalla konkreettinen hanke, jossa panostetaan paikallisiin "yhteisöjen tukipilareihin", voisi kiinnostaa monia puolueita, mukaan lukien ne jotka ovat nykyisessä hallituksessa.

Hmmm...

Valkoisten vankina - Päiväkirja Kokkolan ja Tammisaaren punavankileireiltä 1918

Pekka Railon 1950-luvulla kirjoitetut muistelmat julkaistiin vasta nyt, tietokirjailija Pekka Tuomikosken toimittamana ja esipuheella täydentämänä laitoksena: Valkoisten vankina - Päiväkirja Kokkolan ja Tammisaaren punavankileireiltä 1918 (Minerva, 2011). Teos ansaitsee tulla luetuksi, sillä se antaa perspektiiviä mm. Suomessa parhaillaan käytävään "vihapuhe-keskusteluun".

Pekka Railo (1888-1975) oli lehtimies, maltillinen sellainen, eikä osallistunut mitenkään sotatoimiin, mutta sai maksaa mielipiteistään. Tammisaaren punavankileirillä oli yli 8500 vankia, joilla ei ollut riittävästi ruokaa tai vettä. Railo, joka oli entiseltä ammatiltaan apteekkari, yritti auttaa ja lääkitä vankeja, mutta nälkään kuolleita oli pahimmillaan yli 200 viikossa.

Railon teokseen liitetyt tilastot ovat karua kerrontaa. Päivittäiset kalorimäärät putosivat jopa alle 200:n; joinakin päivinä ei ollut ruokaa ollenkaan. Pahimmillaan, viikolla 28.7.-3.8. nälkään kuolleita oli 242, punatautiin 21 ja toisintokuumeeseen ja muihin tauteihin 5.

Railo kertoo omasta taustastaan, muun muassa siitä miten hän, veljistään poiketen, kiinnostui työväenaatteesta ja monen mutkan kautta päätyi lehtimieheksi juuri sisällissodan aattona. Railolla tuntuu olleen, hyvin vaikeista tilanteista huolimatta, aina jonkinlainen huumorin pilkahdus mielessään. Moneen otteeseen hän sai huumorin keinoin laukaistua jännitteitä vankileirien olosuhteissakin.

Myöhemmin Railo eteni urallaan pitkälle, Helsinkin apulaiskaupunginjohtajaksi ja kansanedustajaksi asti. Hän tarjosi muistelmiaan Tammelle, joka ei niitä uskaltanut julkaista. Tämän kirjan myötä Työväen arkistossa säilytetty käsikirjoitus pääsi vihdoin päivänvaloon.

Vaikka Railolle oli selvästi kova paikka vankileirien tapahtumat, kertoo hän sen kummemmin syyttelemättä, tasapuolisuuteen pyrkien, sisällissotaan liittyvistä tapahtumista, mukaan lukien punaisen terrorin kauheudet.

Kaikesta tästä nousee kuitenkin esiin tämän kirjan erityinen tarina, vankileirien olosuhteet, joita pyritiin peittelemään. Vasta kun vankileirejä tarkastanut professori Tigerstedt sai Railolta kuvauksen tilanteesta, mukaan lukien Railon ylläpitämät tilastot, ja nämä vuosivat Ruotsin lehdistön kautta julkisuuteen, alkoi olosuhteisiin tulla hiljalleen parannusta.

Ja tilastot olivat karuja: kolmessa kuukaudessa, 16.6.-14.9. kuoli yhteensä 2507 vankia, kun keskimääräinen vankien lukumäärä tuolloin oli 5400. Ja tämä vielä tilanteessa, jossa vankileirillä ei esiintynyt erityisen vaikeita kulkutauteja.

Railon kirja kertoo Suomen historiasta pitkään vaiettuja asioita, ja ansaitsee tulla ymmärretyksi. Toki tämä teos ei ole ensimmäinen aihetta käsittelevä, ja sen tietoja on aiemmin julkaistu muissa yhteyksissä, mutta asiallisuudessaan ja kiihkottomuudessaan muistelmateos on omaa laatuaan.