Osataanko tietotekniikkaa ostaa?

Pohdiskelin aiemmin osaamisen ja ymmärryksen puutteita yhä monimutkaistuvassa maailmassa. Erityisen haastava tilanne on syntynyt julkisen IT-kehittämisen alueelle, jossa valtion ja kuntien puolella on hyvin vähän osaamista IT-järjestelmien suunnittelemisesta ja ostamisesta.

Tietoviikossa oli 19.2.2010 usean sivun juttu aiheesta, haastateltavana oli Antti Holmroos. Hän toimi aiemmin KuntaIT:n johtajana mutta siirtyi sitten IBM:lle. Holmroosin mukaan "tietohallintoasioita pitää myös tehdä eikä vain hallinnoida".

Julkishallinnon it-hankkeiden vaikutus on jäänyt mitättömäksi. Järjestelmät ovat monoliittisia ja toimittajariippuvuus on suurta. Eikä kukaan huolehdi siitä, että tulokset jostain hankkeesta tulisivat kaikkien käyttöön.

* * *

Professori Lawrence Lessig nosti 1990-luvulla esille käsitteen "code is law" ("ohjelmakoodi on lakitekstiä"), pyrkien korostamaan tietoteknisten ratkaisujen yhteiskunnallista merkitystä. Ei ole samantekevää miten tietojärjestelmät suunnitellaan ja toteutetaan. Pienilläkin yksityiskohdilla voi olla isoja vaikutuksia.

Kun suunnitellaan yhteiskunnallisesti merkittäviä tietojärjestelmiä, ajattelua ei saa ulkoistaa vaan on tiedettävä mitä halutaan, niin että löytyy kyky viedä tarpeiden määrittely kooditasolle asti. Muuten saadaan jotain muuta kuin halutaan. Koodilla on taipumus muuttaa toimintatapoja ja toimintakulttuuria, mahdollisesti ei-toivottuun suuntaan.

Malliesimerkki tähän liittyvästä haasteesta löytyy Suomen terveydenhoitojärjestelmän tietotekniikan uudistamisesta (joka tuntuu takkuilevan takkuilemistaan). Ymmärtävätkö tämän alueen toimijat syvällisesti millaista uudistusta ollaan tekemässä? Ja osataanko tarpeet määritellä kyllin selvästi että asiat tulevat toteutetuksi halutulla tavalla?

Tässä voi käydä niin, että luodaan järjestelmä jota vain harvat kykenevät hyödyntämään, joka sulkee pois monia olennaisia toimijoita ja joka on täysin riippuvainen yksittäisten kaupallisten firmojen hallinnoimasta osaamisesta.

* * *

IT-palveluiden ostajan ammattitaidon on syytä olla huippua, jotta pystyy pitämään puolensa ja saamaan sitä mitä tarvitsee. Ikävä kyllä tämä ei nykyään yleensä toteudu. Valtion toimijat saavat pärjätä omillaan IT-arkkitehtuuria koskevien vaatimusten ja tilannetta hyödyntävien IT-yritysten ristitulessa.

Avoimien standardien käytännön toimivuus on suuri ongelma. Kaikki puhuvat avoimuudesta, mutta avoimuus ilman ostajan omaa osaamista on tyhjää retoriikkaa. Jos avoimesta yhteensopivuudesta ei huolehdita kaikilla tasoilla ylätason IT-arkkitehtuurista käytännön tietojärjestelmien hankintaan asiakkaan ehdoilla, ei tilanne kehity parempaan suuntaan.

Tuloksena on entisen kaltaisia yhteensopimattomia IT-saarekkeita, joista on huomauteltu Valtiontalouden tarkastusvirastoa myöten.

Johtamisen taidosta

Olen aiemmin kritisoinut Himasen teosta "Kukoistuksen käsikirjoitus" (WSOY, 2010). Mutta ihan ilman ansioita teos ei ole, vaikka positiivinen anti on hankalasti kietoutunut Himasen pyrkimykseen edistää omaa näkyvyyttään.

Himanen pohtii johtajuutta osuvasti, jopa omaperäisesti, tosin pääosin johtamistaidon konsultteja sieltä täältä lainaten. Mutta tämä ei tee ajatuksista vähemmän arvokkaita.

Himanen painottaa luottamuksen ilmapiiriä onnistumisen edellytyksenä: "Monet asiat vaikuttavat luottamuksen ilmapiirin syntymiseen, mutta kaikkein tärkein on [...] yhtäläisen reiluuden kulttuuri. Luottamuksen kulttuurissa jokainen tuntee, että hänen arvokkuutensa ihmisenä tulee tunnustetuksi."

Himanen painottaa avointa toiminnan mallia: "Luottamusta synnyttää työyhteisöissä avoimuuden kulttuuri, joissa ei ole turhaan pantattua tietoa tai salaisia suosimisjärjestelmiä, vaan pelisäännöt ovat kaikille läpinäkyvät ja yhteisön jäsenet voivat pitää niitä oikeudenmukaisina. Emme kuitenkaan puhu tässä sokean luottamuksen kulttuurista - luottamuksen voi aiheellisesti menettää, jos ei toimi luottamuksen arvoisesti."

* * *

Vaikka Himanen ei tietääkseni ole tehnyt varsinaista normaalia palkkatyötä, osuu hän analyysissä hämmästyttävän tarkasti maaliin. Himanen kirjoittaa: "Rikastavaa yhteisöä ei voi synnyttää etätyönä! Fyysisen kohtaamisen taso on tässä keskeinen, myös globaaleissa yrityksissä. [...] Kyse on jopa niin pienistä asioista kuin miten [johtaja] tunnustaa työntekijöiden jokapäiväisiä onnistumisia."

Himanen korostaa luottamuksen syntymistä käytännön toiminnassa: 'Yritykset voivat kirjoittaa miten yleviä yritysarvojen listoja tahansa, mutta lopulta johtajan oma esimerkki ilmaisee todellisen työkulttuurin - ja tätä viestiä ihmiset myös seuraavat. [...] Lopulta uusi johtamiskulttuuri perustuu yhä enemmän siihen, että johtaja kykenee innostamaan koko yhteisön luomaan asioita "Meinä" - ja synnyttää näin yhä enemmän myös edellytyksiä jokaisen itsensä johtamiselle.'

* * *

Himasen ihmisläheinen ajattelu ei toki ole koko totuus hyvin toimivasta organisaatiosta. Talouselämässä ilmestyi 25.3.2010 Ulla Saikkosen artikkeli "Pomo, älä ryhdy sielunhoitajaksi" [2], jota kelpaa myös siteerata.

Saikkonen viittaa organisaatiopsykologi Pekka Järvisen ajatuksiin johtamisen ongelmista Suomessa: "Vähitellen luisuttiin toiseen äärilaitaan. Esimiehet rupesivat johdettaviensa kavereiksi. He eivät uskaltaneet näyttää suuntaa tai puuttua ongelmiin riittävän rivakasti."

Saikkonen kirjoittaa: "Esimies on unohtanut tehtävänsä, jos hän ottaa liian hoidollisen roolin alaisiinsa. Työpaikoilla korostetaan viihtymistä jämäkän johtajuuden kustannuksella."

Järvisen resepti esimiehelle on selkeä: "Hän osaa kuunnella, mutta vetää keskustelulle myös rajat eikä katsele holtittomuuksia läpi sormien. [...] Oikeudenmukaisuuden kokemus vaarantuu, kun alaisia aletaan johtaa yksitellen ja tapauskohtaisesti."

Järvinen tiivistää asian terävästi: "Suomalaisen työelämän haasteena on ymmärtää, että perkeleellä johtamisen vastakohta ei ole johtamattomuus tai auktoriteettien heittäminen romukoppaan. Työpaikka ei ole parlamentti, jossa porukalla sovitaan, mitä tehdään vai tehdäänkö mitään. Esimiehellä on työnjohto-oikeus, jota hänen pitää viisaasti johdettaviaan kuunnellen osata myös käyttää."

* * *

Miten toimia reilusti ja avoimesti sortumatta sielunhoitajan rooliin? Tässäpä haastetta. Petrattavaa joka tapauksessa riittää luultavasti itse kullakin.

Lukujen ja lukemisen taidosta (2/2)

Jatkan aloittamaani kirjojen ja kirjallisuuden merkityksen pohtimista. Tässä välillä tein nettihaun termillä kirjallisuus, koska halusin löytää hyvän määritelmän, mutta eipä sellaista löytynyt. Wikipedia sentään totesi "kirjallisuus tarkoittaa ihmishengen kirjoitettujen ilmausten kokonaisuutta".

Jukka Mikkonen pohtii Filosofi.fi-sivustolla: "Kaunokirjallisuutta on pidetty filosofisesti erityisen kiinnostavana taiteenlajina, minkä syyksi on esitetty kirjallisten taideteosten dualistista luonnetta eli sitä, että ne ovat sekä kielellisiä että esteettisiä olioita." Mikkonen viittaa määritelmään, jonka mukaan kirjallinen taideteos on "teksti, jonka on tarkoitettu toimivan esteettisen sisällön artikulaation välineenä". Mikä tässä on mielenkiintoista on että mielestäni määritelmä sopii myös suureen osaan tietokirjallisuutta.

No, ehkä kirjallisuus aukeaa vain lukemalla. Aiemmin arvioin lukemieni kirjojen määrää, mutta asia jäi askarruttamaan. Päädyin lukumäärään 3000-4000 kirjaa arvioimalla lukeneeni keskimäärin kaksi kirjaa viikossa 35 vuoden ajan. Tämä on melkoinen karkeistus. Joskus olen lukenut kirjan päivässä (tai jopa kaksi), joskus on mennyt viikkoja etten lue yhtäkään.

Asiaan liittyen: mitkä ovat sata kirjaa jotka pitää lukea? Mukava kyllä, kyseiseltä listalta olen tullut lukeneeksi 52 kirjaa. Toisaalta paljon olisi vielä luettavaa.

* * *

Käsittelin aiemmin Agatha Christien teoksia. Varsinaisen aiheen käsittelyn ohella teokset toimivat kirjallisina ja esteettisinä konstruktioina. Tämä tietysti pätee kaikkeen kaunokirjallisuuteen. Mikä tässä on olennaista, että kirjalliset ja esteettiset keinot tekevät mahdolliseksi käsitellä samaan aikaan usean eri tason teemoja.

Kirja voi tosi asiassa kertoa aivan muusta kuin sen pintapuolinen vilkaisu antaa ymmärtää. Esimerkiksi Christien teoksia voi lukea vähintäänkin kahdella tavalla: salapoliisitarinoina ja yhteiskuntakritiikkinä.

Christie kertoo rikoksesta ja rangaistuksesta - tällöin ollaan vielä lähellä teosten nimellistä teemaa - mutta ennen kaikkea teoksissa on kyse englantilaisen yhteiskuntajärjestelmän kritiikistä. Teokset tuovat esille yhteiskunnan epäkohtia ja järjestelmän sisäistä mädännäisyyttä. Voisivatko asiat olla toisin?

Samalla tavalla Dostojevskin Rikos ja rangaistus ei tee lukijastaan murhaajaa, vaan avaa oven ihmisen psykologiaan, hyvyyden ja pahuuden, syyllisyyden ja sovituksen teemoihin. Dostojevski on niin hyvä kirjoittaja, että teoksen varsinaista teemaa on vaikea tiivistää - teema on koko teos ja se toimii samaan aikaan monilla eri ymmärryksen tasoilla. Joka tapauksessa Dostojevski kirjoittaa niin hyvin että se tekee lukijalle kipeää.

* * *

Mistä päästään vielä yhdelle kirjan lukemisen tasolle: tekstin rakenteeseen, siihen taitoon jolla kirjoittaja tekee mahdottomasta mahdollista, luo kokonaisen maailman pelkkien sanojen avulla. Itselleni tämä kirjallisuuden taso avautui vasta oman kirjoittamisen kautta, kun aloin ymmärtää miten vaikeaa kirjoittaminen on. (Samalla kirjoittamisesta tuli varsin helppoa, kun epäonnistumisesta tuli sallittua.)

Kirjoittamisen keinoilla leikkiminen lienee yhtä vanhaa kuin kirjallisuus sinänsä, sitä tekivät jo muinaiset esseistit (vaikka esseen käsitettä ei edes vielä ollut keksitty), vaikkapa Cicero, mutta vasta myöhemmin kirjoittajat alkoivat tietoisesti käyttää hyödykseen tekstin rakenteeseen sisältyviä mahdollisuuksia.

Kirjoittajan valitsemista keinoista tuli uusi kirjoittamisen taso. Kirjallisuus alkoi viitata itseensä, kaikkeen aiemmin kirjoitettuun, ja leikitellä viittauksilla.

Kirjan rakenteellisissa kokeiluissa on menty osittain metsään, keinoista tuli itsetarkoitus, mutta parhaimmillaan tuloksena on mestariteoksia jossa kaikki tasot tukevat ja kommentoivat toisiaan. Samalla lukemisen taidosta tuli entistä haastavampaa.

Toisaalta tämä lukemisen taito tekee mahdolliseksi lukea myös tusinakirjoja uudella tavalla: nähdä niiden puutteet, pohtia niiden sanomaa ja arvomaailmaa suhteessa koko muuhun kirjallisuuteen.

* * *

Mutta miksi laitoin tekstini otsikkoon luku-sanan? Siksi että näen lukemisen taidossa samoja piirteitä kuin lukujen taidossa, siis matematiikassa. Aivan alussa matematiikka on rutiininomaista merkkien käsittelyä, mutta jossain vaiheessa - toivottavasti - lukujen alla oleva symbolinen maailma aukeaa.

Ajatellaan vaikkapa laskutoimitusta 1/2 + 1/3 = ? Jos tätä yrittää rutiininomaisesti ratkaista, saattaa muistaa että lukujen osoittajia ja nimittäjiä piti kertoa joillakin luvuilla ja sitten laskettiin yhteen, mutta pelkkä tämän tason ymmärrys ei riitä. Lukujen suuruusluokkien tarkistelu antaa aavistaa, että tulos on luku joka on jonkin verran vähemmän kuin yksi, mutta tarkka arvoa ei suoraan voi päätellä. Tämän kaltaisesta suuruusluokan ymmärryksestä on toisaalta hyötyä tuloksen tarkistamisessa.

Sitten kun ymmärtää, että murtolukujen laskemisessa yhteen tarvitsee ensin tehdä luvuista "kelvollisia" yhteenlaskettaviksi (matematiikan kielellä lavennetaan luvut), toisin sanoen saada niille sama nimittäjä (se luku joka on viivan alla), alkaa homma toimia.

Homma onnistuu helposti kun käyttää hyväkseen pienimmän yhteisen jaettavan käsitettä, joka luvuille 2 ja 3 on kuusi. Niinpä saadaan kätevästi tulos 1/2 + 1/3 = 3/6 + 2/6 = 5/6. Tämän kaltaiset laskutoimitukset eivät itselleni olleen helppoja alussa, mutta jossain vaiheessa lukujen maailma avautui kaikessa ihanuudessaan.

Samalla tavalla on kirjallisuuden kanssa. Mekaanisen sanojen lukemisen ja teoksen nimellisen teeman lisäksi on monta muuta tapaa ymmärtää kirjallisuutta. Lukemisen taito vaatii vaivaa, mutta palkitsee ruhtinaallisesti.

Lukujen ja lukemisen taidosta (1/2)

Jos pitäisi nimetä yksi keskeinen asia, joka on pysynyt samana lapsuudesta aikuisuuteen, se olisi epäilemättä kiinnostus lukemiseen. Olen elämäni aikana lukenut 3000-4000 kirjaa, ehkä jopa 5000.

Kotona kannustettiin lukemiseen, samoin koulussa, mutta lopulta lukeminen itsessään kannusti lukemaan. Kirjoissa on lukemattomia maailmoja jotka lukija voi löytää.

Lukeminen on itselleni ollut niin keskeistä niin kauan aikaa - yli 35 vuotta - etten pysty ajattelemaan maailmaa ilman kirjoja. Olen lukenut kirjallisuutta laidasta laitaan, nobelisteista ja Tammen keltaisesta kirjastosta tusinadekkareihin ja -länkkäreihin.

Kummallista kyllä, olen vasta viime aikoina ruvennut pohtimaan sitä että lukemisen taito ei ole itsestään selvyys. Se on kyky jota täytyy kehittää, vähän samalla tavalla kuin ihmisen ajattelukyky yleensäkin.

Ihmisen evoluutiohistorian ratkaiseva vaihe oli kuin pystyttiin symboliseen, ajasta ja paikasta irrotettuun ajatteluun, "mitä jos?" -pohdiskeluun. Kirjallisuus jaetaan faktaan ja fiktioon, mutta itse en näe näissä suurtakaan eroa, kummatkin toimivat portteina uusiin maailmoihin.

Mikä kirjallisuudessa on erityistä - se hetki jolloin kirjoitus muuttuu kirjallisuudeksi - on lukemisen taso jossa teoksen nimellisen aiheen lisäksi kykenee hahmottamaan teoksen varsinaisen aiheen, metatekstin.

Agatha Christien teokset luokitellaan salapoliisikirjallisuudeksi. Ne voi lukea suoraviivaisina tarinoina rikoksista ja niiden selvittelystä. Joku ilkeä voisi sanoa tämäntyyppisestä kirjallisuudesta, että se opettaa rikollisia ovelimmiksi. Tai suorastaan että kirjojen lukijoista tulee rikollisia - murhaajia ja murtovarkaita.

Mutta kuten tiedetään, dekkarien lukijat eivät ole ainakaan enemmän rikollisia kuin ihmiset keskimäärin, luultavasti juuri päinvastoin. Kirjallisuuden lukija on ihmisyyden mysteerin lähteillä, ja vaikka kirja ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, ainakin se antaa mahdollisuuden nähdä maailman toisten ihmisten näkökulmasta.

Mikä kirjallisuudessa on itselleni erityisen ihmeellistä on sen kyky käsitellä hyvin vaikeita asioita, sellaisia jotka melkein ovat sanojen ulottumattomissa.

Jorge Semprúnin teos "Kirjoittaminen tai elämä (LIKE 2000) kertoo siitä, kun Semprúnin joutui 20-vuotiaana opiskelijana Buchenwaldin keskitysleirille. Kirjailija pohtii teoksessaan kysymystä, voiko keskitysleiri-aiheesta ylipäätään kirjoittaa.

Pahuus jota ei voi sanoin kuvata on tuotava esiin, vähintäänkin siksi ettei ihmiskunta toistaisi samoja virheitä uudelleen ja uudelleen. Semprúnin kirja on paljon enemmän kuin kuvaus keskitysleirin helvetistä ja toveruudesta mahdottomissa olosuhteissa. Teoksesta piirtyy ihminen, jonka tulevaisuus murskattiin mutta joka siitä huolimatta pystyi valitsemaan elämän.

Palaan aiheeseen. Ja samalla paljastan miksi laitoin otsikkoon termin "lukujen taito" lukemisen ohella.

Lääkäri-Himasen reseptit

Aloitin jo aiemmin pohdiskelun Himasen teoksesta "Kukoistuksen käsikirjoitus" (WSOY, 2010). Vaikka teoksen lähtökohta on mielestäni kyseenalainen ja jopa vaarallinen, sisältää se lukuisia mielenkiintoisia näkökulmia joita on syytä pohdiskella.

Himasen teoksen keskiössä on henkilökohtainen brändinrakennus, joka tarvitsee kukoistaakseen kulissiyhteiskuntaa. Asioiden sisältö ei ratkaise vaan se miltä asiat saadaan näyttämään. Kulisseista tulee tekemisen sydän. Kansalainen ei ole muuta kuin massiivisen yhteiskuntaspektaakkelin statisti, jonka rooli on käsikirjoitettu valmiiksi.

* * *

Himanen käyttää lääkärivertausta pohtiessaan ilmastonmuutoksen ja hyvinvointikriisin vaikutusta yhteiskuntaan, ja tuo esille hätätilan käsitteen. Esimerkiksi syövän hoitaminen ei ole "tärkeä asia" vaan hätätila, johon tarvitaan välitöntä toimintaa. Himasen mukaan "juuri tässä hengessä meidän on suhtauduttava edellä mainittuihin kehityksiin".

Mutta kuka on ilmastonmuutoksen tai hyvinvointikriisin lääkäri? Onko se pääministeri tai valtionvarainministeri? Vai jokin erikseen nimettävä diktaattori joka laittaa asiat kuntoon?

En vähättele ongelmien vakavuutta, mutta se että ongelmat hoituisivat hätätilan julistamisen kautta kuulostaa pelottavalta. Olisiko nykyinen teknistaloudellinen eliitti se joka laittaa asiat kuntoon? (Siis samat toimijat jotka ovat ongelmat saaneet aikaan...)

* * *

Himanen osaa sanomisen taidon, mutta iskulauseet on kirjoitettu markkinatalouden näkökulmasta. Ja useimmiten tekemisen taso (se mitä tarttis tehdä) jää hämäräksi: "Koska kaikkien on lopulta sopeuduttava ilmastonmuutokseen, edelläkävijä saa etulyöntiaseman. Suomen kannattaa olla ensimmäinen ja muistaa, että kivikausi ei päättynyt kiven loppumiseen vaan radikaaliin luovuuteen."

En millään voi nähdä, että laajoja yhteiskunnallisia ongelmia pystytään ratkomaan muuten kuin tutkittuun tietoon perustyvalla ymmärryksellä - jossa yliopistojen rooli on keskeinen - sekä vahvalla demokraattisella järjestelmällä joka uskaltaa kohdata vakaviakin ongelmia ilman että seuraavat vaalit on ainoa merkitsevä deadline. Tai että pörssikurssi ratkaisee mitä tullaan tekemään.

* * *

Lääkäri-vertauskuvan lisäksi Himanen kaavailee globalisoitunutta maailmantaloutta: 'Kuvittele maailma, jossa yhden miljardin sijaan kuusi miljardia ihmistä voi toteuttaa luovaa potentiaaliaan innovointiin. Kuvittele maailma, jossa yhden miljardin sijaan kuusi miljardia ihmistä ovat "markkinat".'

Kuulostaa hienolta. Mutta taustalla vaanii totalitaarinen näkökulma maapalloon.

Kaikki maailman ihmiset valjastetaan innovoinnin oravanpyörään - innovoi tai kuole. Ja kaikkien tulee kuluttaa jotta yhteiskunta kukoistaa - kuluta tai kuole. Himasen taloudellisen kasvun oravanpyörästä ei ole ulospääsyä kenelläkään - paitsi eliitillä joka tätä kukoistuksen koneistoa hallinnoi.

* * *

Lainaan lopuksi vielä Himasta: "Kokevatko parhaat enää Suomea paikkana, jossa on kiinnostavaa antaa parhaansa? Ja koetaanko näin myös Suomen ulkopuolella?"

Ja vielä: "Meidän on palautettava talous sille kuuluvaan asemaan. Talouden tehtävä on palvella meitä. [...] Myös valtio pitää sijoittaa oikein sille kuuluvaan asiaan. Valtion tehtävä on palvella meitä."

Kyllä Himanen osaa. Kun hän vielä laajentaisi kollektiivisen me-sanan tarkoittamaan todella kaikkia, ei vain oikein ajattelevaa eliittiä.