James Ellroy tarjoilee massiivisen kertomuksen 1940-luvun Los Angelesista, ajasta jolloin Yhdysvallat joutui sotaan Japanin kanssa, ja amerikanjapanilaiset joutuivat eristyksiin: Perfidia (William Heinemann, 2014; ISBN 978-0-434-02052-2).
Romaanin henkilögalleria on massiivinen, kymmeniä ihmisiä jotka kukin pyristelevät samassa verkossa, tai virittelevät verkkoja muiden pään menoksi.
Poliisivoimat ovat jotakuinkin yhtä korruptoituneita kuin rikollisliigat, ja kun tulee mahdollisuus omaisuuksien luomiseen amerikanjapanilaisten ahdingon avulla, apajilla on suorastaan tungosta.
Ellroy rakentaa romaanissaan laajamittaista ajankuvaa kaupungista, joka on läpikotaisin mädäntynyt, mitä nyt muutama vähemmän mätä peruna ehkä joukosta löytyy. Rasismi on arkipäivää, ja rasismia myös käytetään hyväksi kun vallanpitäjät vahvistavat asemiaan.
Romaanilla on suuret kaunokirjalliset tavoitteet, mutta ongelmaksi muodostuu se että teoksen hahmot tuntuvat kaikki puhuvan samalla tavalla, ollen eräänlaisia Ellroyn sivupersoonia. Sanottavaa kirjailijalla on yllin kyllin, mutta hän ei tunnu malttavan antaa hahmoilleen tilaa elää ja kasvaa, vaan valjastaa heidät oman sanottavansa välikappaleiksi.
Teos on suomennettu nimellä Perfidia - petoksen piiri, mikä sopii hyvin kirjan teemaan.
Tinkimätön tarina sodasta ja turmeltuneesta kaupungista. Joulukuussa 1941 Amerikka kiehuu toisen maailmansodan partaalla ja rodulliset jännitteet kärjistyvät Japanin pommittaessa Pearl Harboria. Los Angelesista löytyy raaasti murhattu japanilainen perhe, ja murhia ympäröivä poliittinen myrsky paljastaa korruption likaisen, veren tahriman sielun.
Tekstit
3 kommenttia:
Jos Ellroy ei ole aikaisemmin tuttu, kannattaa aloittaa miehen alkuperäisestä Los Angeles-kvartetista. Perfidia kun vilisee aikaisemmista kirjoista tuttuja henkilöitä. IMO Ellroy on edelleen dekkaristien kovinta kärkeä, Jo Nesbøn ollessa tiukasti kintereillä.
Tämä oli kyllä varsinainen järkäle, ja varmaan on juurikin niin että nuo aiemmat kirjat olisivat olleet hyvä pohja. Meni tämä näinkin, mutta se että useimmat kirjan hahmot tuntuivat kirjailijan alter egoilta kyllä häiritsi, tuntui että hänellä oli niin kova sanomisensa palo ettei ollut malttia antaa henkilöhahmojen kasvaa uskottaviksi, monet heistä jäivät pahvisen oloisiksi.
Lähetä kommentti