Mikko Kallinen vääntelee sanojen merkityksiä uuteen uskoon näissä pilakuvissa: Sormibrighton (Like, 2014; ISBN 978-952-01-1110-6).
Jotkut sanaleikeistä aukesivat vasta tovin kuluttua, jos silloinkaan, mutta kieltämättä näissä vitseissä on oma itunsa, kun yhtäkkiä oivaltaa että tavanomaisilla sanoilla voi olla jotain kovin kummallista sisältöä. Kaikkea sitä kirjaston sarjakuvahyllystä löytääkin.
Alan Moore ja Kevin O'Neill tarjoilevat Nemo-sarjan toisessa osassa paluun Natsi-Saksan vuoteen 1941: Nemo - the roses of Berlin (Knockabout Comics 2014; ISBN 978-0-86166-230-2).
Kuten muissakin League of extraordinary gentlemen -teossarjan osissa tarina kuvaa vaihtoehtoista todellisuutta, jossa historiasta tutut hahmot saavat tutusta poikkeavia rooleja, mikä tuo huumoria synkähköön tarinaan.
Natsisotilaat ovat etäohjattuja vaikeasti tapettavia zombeja, ja muitakin mutkia tässä on matkassa, kun Nemo ottaa mittaa Berliinin valtiaista. Ja kuten arvata saattaa, ei Berliinille ole hyvää luvassa kun merirosvot suuttuvat kohteluunsa.
En ole Ivan Turgenevia juurikaan lukenut, mutta kun tämä sattui kirjaston hyllyssä silmiin, pitihän se lainata: Kuningas Lear arolla (Otava, 1980; suom. Samuli S.; ISBN 951-1-05660-3).
Teos on uusintapainos vuonna 1886 ilmestyneestä käännöksestä, ja kääntäjä on salanimi.
Pakko on sanoa että tiukasti tämä pienoisromaani tarraa lukijaansa, ensi lauseista alkaen, jotenkin vääjäämättömältä tuntuu tämä kerronta, tarina tilanomistajasta ja hänen lapsistaan sekä siitä, miten hyvät aikomukset kääntyvät tragediaksi.
Turgenevin romaanissa ikään kuin jutustellaan, ja ohimennen kerrotaan tarinaa, mutta ei voi sanoa muuta kuin taituruudeksi tätä kerronnan sujuvuutta. Ja suomenkielinen käännös, se toimii yhä, vaikka vuosia on vierähtynyt, ja jokunen vanhahtava sana pikemminkin lisää tarinan uskottavuutta kuin haittaa lukemista.
Tästä se alkaa, Iain M. Banksin tieteisromaanien sarja, joka tunnetaan myös Kulttuuri-sarjana: Muista Flebasta (Loki-kirjat, 1993; suom. Ville Keynäs; ISBN 952-9646-99-2).
Luin teoksen aikoinaan englanniksi, Consider Phlebas, ja nyt vuosien jälkeen otin luettavaksi suomenkielisen käännöksen. Aikoinaan kyllästyin Kulttuuri-sarjan romaaneihin kun ne alkoivat toistaa itseään liiankin paljon, mutta nämä alkupään romaanit olivat aikanaan kova juttu, aivan muuta kuin mitä aiemmin olin tieteiskirjallisuudesta lukenut.
Nyt vuosien jälkeen romaania lukiessani tuntui paikka paikoin siltä, että tarina ei pidä kutiaan, ja selviä virheitäkin tarinan jatkuvuudessa oli, ihan kuin teksti olisi kirjoitettu hätäisesti ja viimeistelemättä. Toisaalta tässä romaanissa eivät Kulttuurin tekoälyt ole muuta kuin jossain kaukana taustalla, mikä on hyvä juttu, sillä mitenkään uskottavana ei (suhteellisen) hyväntahtoisten tekoälyjen roolia Kulttuurissa voi pitää.
Pitänee jatkaa näiden alkupään romaanien parissa, kun kerran tämä osoittautui vallan kelvolliseksi toisellakin lukukerralla.
Cyril Pedrosa tarjoilee omaelämänkerrallisia aineksia sarjakuvassa, jossa pohditaan miten tulisi elää ekologisesti, ja millaisia arkipäivän kommelluksia tämä pyrkimys voi eteen tuoda: Ekoloogiset (WSOY, 2011; suom. Saara Pääkkönen; ISBN 978-951-0-37814-4)
Kestävä kehitys tuntuu sarjakuvan perusteella välillä melko pinnalliselta ilmiöltä. Toisaalta tässä sarjakuvan kuvaamassa elämäntavassa ja näiden ihmisten pyrkimyksissä on myös yritystä ymmärtää, miten maailma toimii ja miten omat valinnat vaikuttavat maapallon tulevaisuuteen.
Mutta ennen kaikkea sarjakuva toimii mainioiden tilanteiden kautta. Epäilemättä todellisuus voi olla vieläkin ihmeellisempää, mutta sarjakuvaan tässä on aivan riittävän ihmeellistä kerrottavaa.
Alan Moore ja Kevin O'Neill tarjoilevat steampunk-henkisen seikkailun Antarktiksen salaisuuteen tässä sarjakuvakirjassa: Nemo - jääsydän (Egmont, 2014; suom. Jouko Ruokosenmäki; ISBN 978-952-233-796-2).
Pidin joltisenkin tauon näiden sarjakuvakirjojen lukemisessa, eikä tämä nyt ollenkaan hassummalta paketilta tuntunut, mutta edelleenkin mietin onko näissä jotakin syvällisempää sisältöä tämän seikkailullisen annoksen ohessa. Ehkäpä ei, mutta välipalaksi ihan oivallinen satsi sarjakuvaa.
Tässä vielä ote teoksen esittelytekstistä:
Kerrassaan merkillisistä herrasmiehistä tuttu kapteeni Nemon tytär astuu parrasvaloihin huimassa seikkailussa, joka vie Nautiluksen Etelämantereelle, lovecraftilaisen kauhun ytimeen. Tuttuun tapaan tarinassa vilahtelevat monet kirjallisuuden ja populaarikulttuurin hahmot, muun muassa Keksijä-Tom ja lehtikeisari nimeltä Kane.
Luin tämän Terry Pratchettin Kiekkomaailma-romaanin aikoinaan englanniksi, mutta tartuin suomenkieliseen kirjaan kun sen näin kirjastossa esille laitettuna, ja mukava oli tätä lukea: Maanalainen elefantti (Karisto, 2009; suom. Mika Kivimäki; ISBN 978-951-23-5074-2).
Kirjan päähenkilö on Sam Vimes, joka joutuu yllättävään tehtävään: diplomaatiksi kääpiöiden pariin keskelle valtataistelua ja monenmoisia juonitteluja, joissa kääpiöt, vampyyrit ja ihmissudet yrittävät sekä setviä sisäisiä kiistojaan että päästä tukevasti vallankahvaan käsiksi.
Kirja on sujuvasti kirjoitettu, mutta ottaa kantaa isoihin teemoihin, ajankohtaiseksikin sitä voisi sanoa kun pohtii millaisia yhteiskunnallisia jännitteitä eri puolilla maailmaa parhaillaan ilmenee. Fantasiakirjallisuutta parhaimmillaan.
Jaakko Yli-Juonikas tarjoilee vammaisen ihmisen elämänkokemukseen ja hänen läheistensä arkeen pureutuvan pienoisromaanin, joka jää askarruttamaan ja ihmetyttämään: Vanhan merimiehen tarina (Otava, 2014; ISBN 978-951-1-27834-4).
Tässä on lainaus teoksen esittelytekstistä:
Aarno ja Niina ovat teini-ikäisen Annikan omaishoitajia. Halvaantunut Annika on ollut koko ikänsä pyörätuolissa ja pystyy kommunikoimaan vain avustetusti tietokoneella. Runojen kirjoittaminen tuo Annikan elämään lohtua, ja pitkästä aikaa perhe suhtautuu tulevaisuuteen toiveikkaasti. Mutta pimeyden voimat ovat liikkeellä. Vanhemmat joutuvat puolustamaan Annikaa outoa vihollista vastaan. Kuka haluaa perheelle pahaa? Entä kuka on vanha merimies ja mitä hän yrittää viestittää?
Tämä Michel Faberin romaani osoittautui oudoksi, kiehtovaksi, luontaantyöntäväksi. Teoksen voisi sanoa olevan jännäri, tieteiskirjallisuutta, fantasiaa, kauhua. Varsin erikoislaatuisella tavalla tässä pureudutaan ihmisyyden ytimeen, ulkopuolelta käsin: Lihaa ja verta (Tammi, 2001; suom. Juhana Rossi; ISBN 951-31-1984-X).
Teoksen päähenkilö Isserley on omituisen näköinen nainen, joka ajelee autollaan ympäri Skotlantia, poimien kyytiinsä lihaksikkaita miesliftareita. Mutta kaikki ei ole sitä miltä näyttää, sillä saalistamisesta tässä on kyse, ja ihmisistä saalistamisen kohteena, ja samalla on kyse siitä mikä tekijä on se joka tekee ajattelevasta olennosta inhimillisen, ja mikä taas määrittää olennon eläimeksi, jota voi kohdella miten tahansa.
Faberin kirjan alkupuoli pimitti lukijalta paljon siitä mitä tapahtuu eräänlaisen kielipelin avulla, mutta kun sitten tapahtumien todellinen luonne alkaa avautua, vähällä oli etten jättänyt kirjaa kesken, sen verran pahalta alkoi tuntua. Ja voisiko sanoa että kasvissyönti alkoi tuntua entistäkin houkuttelevammalta tavalta suhtautua ruokaan.
Rebus-romaaneistaan tunnettu Ian Rankin jatkaa poliisikunnan korruption tutkimista romaanissa jonka päähenkilö on Malcolm Fox: The impossible dead (Orion, 2012; ISBN 978-1-4091-3629-3).
Kirjasarjan ensimmäinen osa, The Complaints, oli varsin mainio, mutta tämä toinen romaani oli jopa parempi. Tällä kertää Fox työtovereineen matkustaa Fifeen tutkimaan poliisien korruptiota, mutta pian Fox on kietoutunut tutkinnan syövereihin siinä määrin että hänestä itsestään tulee epäilty.
Nyt tätä kirja-arviota kirjoittaessa tuli mieleen, että romaanisarjan parissa on syytä jatkaa, ja niinpä laitoin varaukseen sarjan seuraavan osan, Standing in Another Man's Grave, jossa Rebus ja Fox esiintyvät kummatkin, tosin Fox lähinnä sivuosassa.
Miha Rinne jatkaa fantasia- ja tieteissarjakuvansa tarinaa jossa robotit ja hirviöt kamppailevat keskenään: Lopunperä 3 - Sielujensyöjä saapuu (Lehmäoja, 2013; ISBN 978-952-67813-2-7).
Luin kolme sarjakuvakirjaa lähestulkoon peräkkäin, ja hiukan jo väsähdin tarinaan. Mutta jos teossarja saa jatkoa, epäilemättä tartun kirjoihin, sen verran hyvin Rinne on saanut tarinansa toimimaan.
Miha Rinne jatkaa Lopunperä-sarjakuvaa, ja osa teoksen jaksoista on julkaistu Koululainen-lehdessä vuosina 2007-2009. Fantasia ja tieteiskirjallisuus limittyvät tarinassa joka on sopivassa määrin outo, niin että kirja tuli nopeasti luettua: Lopunperä 2 - Ison mustan pöön suo (Lehmäoja, 2011; ISBN 978-952-67409-2-8).
Tiedemiehet Basil ja Elvin sekä heidän rakentamansa robottityttö Lili selvittelevät Lopunperän salaisuuksia, ja tällä kertaa vuorossa on suolla väijyvä pelottava hirviö. Siinä määrin onnistunut tämä sarjakuva oli, että päätin hankkia seuraavankin osan käsiini.
Miha Rinne julkaisi Koululainen-lehdessä vuosina 2006-2007 sarjakuvaa, josta on tarkoitus tulla myös kirjaksi toimitettu versio, kunhan rahoitus tälle järjestyy. Kirjastosta löytyi teossarjan ensimmäinen osa: Lopunperä 1 - Lopunperän tarinat (Lehmäoja, 2010; ISBN 978-952-67409-1-1).
Sarjakuva kertoo kahdesta Lopunperään joutuneesta tiedemiehestä, Basil Jodorowskystä ja Elvin Kleinista sekä heidän rakentamastaan robottitytöstä. Rinne yhdistelee näppärästi fantasian ja tieteissarjakuvan elementtejä, eikä kokonaisuus ole ollenkaan hassumpi.
Suomessa on jo melkoisen aikaa hehkutettu peliteollisuuden merkityksestä, mutta mitä tämä peliteollisuus oikein on? Miha Rinne on tehnyt aiheesta sarjakuvaromaanin, joka ilmiselvästi pohjautuu pitkään omakohtaiseen kokemukseen alasta, siitä miten se alkoi pienestä nyrkkipajatouhusta ja lopulta muuttui teolliseksi tuotannoksi: Matkailua pelialalla (Lehmäoja, 2013; ISBN 978-952-67813-3-4).
Sarjakuva pohjautuu tekijän blogiin, mutta en olisi teosta löytänyt ellei se olisi ollut tarjolla kirjaston sarjakuvahyllyssä. Sivuja kirjassa on 235, ja aikamoisen kaaren peliteollisuudesta se piirtää.
Kirjassa esiintyvillä hahmoilla voi kuvitella olevan vastineita todellisuudessa, mutta peliteollisuudesta huonommin perillä oleva ei voi kuin ihmetellä hahmojen nyrjähtäneisyyttä. Näissä käsissä on alan tulevaisuus...
Tässä vielä ote teoksen esittelytekstistä:
Fiktiivinen tarina pelialan kokemuksista. Se perustuu kulttisuosiota saaneeseen blogisarjakuvaan, joka ilmestyi viisi vuotta, ennen kuin se laajennettiin yli 200-sivuiseksi tarinaksi fanien panostuksella joukkorahoituskampanjan avustamana. Kun kaksi nuorta opiskelijaa saavat tilaisuuden tehdä dokumenttia pelialasta 15 vuoden ajan, he tarttuvat siihen hetkeäkään epäröimättä. Alkaa pitkä matka kohti peliteollisuuden syövereitä, jonka aikana he tutustuvat suomessa ja ulkomailla toinen toistaan oudompiin hahmoihin. Heidän odysseiainsa muuttaa pysyvästi heidän käsityksensä pelialasta, ja siinä työskentelevistä ihmisistä, sekä myös heidän elämänsä siinä sivussa.
Terry Pratchettin kiekkomaailma-romaaneista on tehty sarjakuvakirja, ja pitihän tämä lainata kun se kirjaston sarjakuvahyllystä löytyi: The Discworld graphic novels - The colour of magic & The light fantastic (HarperCollins, 2008; ISBN 978-0-06-168596-5). Romaanien sovittamisen sarjakuvaksi on tehnyt Scott Rockwell ja kuvituksen Steven Ross.
Näiden nimenomaisten romaanien lukemisesta on kulunut jo melkoisesti aikaa, joten sarjakuva tuntui melkolailla tuoreelta. Mutta Pratchettin tekstin muuttaminen sarjakuvaksi on ilmeisen haastavaa. Oikeastaan näiden romaanien juju piilee nimenomaan lukijan mielikuvituksen hyödyntämisessä, ja jotenkin lässähtäneeltä tuntui sarjakuvan tarina, ei ollenkaan siltä kuin romaaneja lukiessa.
Erityisesti romaanien huumoria jäi kaipaamaan, sarjakuva tuntui olevan paljon vakavammalla mielellä liikkeellä, mikä toisaalta tuntuu paradoksilta.
Osaako tämä tyyppi edes piirtää, saattaisi ajatella, mutta ilmeisestikin David Shrigley on melkomoisen menestyvä taiteilija, isolla T:llä, huolimatta siitä että hän teoksissaan pikemminkin sylkee korkeakulttuuristen taidepiirien suuntaan kuin niitä liehakoi: Mitä helvettiä? - maailma Shrigleyn mukaan (Gummerus, 2012; ISBN 978-951-20-8271-1). Teoksen on toimittanut Anu Silfverberg ja suomentanut Tommi Uschanov.
Teos löytyi kirjaston sarjakuvahyllystä, vaikka sarjakuvasta ei sinänsä ole kyse vaan oikeastaan eräänlaisista käsitteellisitä taideteoksista, joissa ei aina tunnu olevan järjen häivää, paitsi että ehkä sittenkin on, jollakin järjenvastaisella tavalla, tai ehkä kyse ei ole sittenkään taiteesta vaan mustaakin mustemmasta huumorista.
Teos joka tapauksessa herätti tunteita, ja ajatuksiakin, eikä voi olla myöntämättä että jotain tässä teoksessa on, mikä saa ymmärtämään että se on suomeksikin julkaistu, vaikka ihmetellä vähän täytyy, helvetti soikoon.
Kirjaston kirjahyllyjen tutkimisessa on oma hohtonsa, varsinkin sellaisessa kirjastossa jossa harvemmin tulee käytyä, sillä silmiin osuu sellaista mitä ei tiennyt olevan olemassakaan, esimerkkinä tämä Philippe Delermin pakinakokoelma: Päivätorkut piloilla (Otava, 2002; suom. Annikki Suni; ISBN 951-1-17739-7). Teoksen kuvituksena on piirroksia, "rautalankavinjettejä", tekijänä Juha Markula.
Delerm juttelee arkisista asioista, tutuista ja samalla kummallisista, joskus vähän nolostuttavallakin tavalla, kaivaen esiin hyvinkin tavanomaisesta sellaisia puolia että yleensä tämmöisiä ajatuksia ei toisten kuullen sanottaisi, eikä varsinkaan näin julkisesti, "mitähän naapuritkin ajattelisivat", mutta niin vain kirjaksi asti näitä tekstejä on koottu, ja hyvinkin itsensä näistä pakinoista tunnistaa, vähintäänkin niin että vähän samaan tapaan sitä joskus tulee kanssaihmisistä ajateltua, ja aina ei muista edes nolostua jälkeenpäin.
Jason Lutes kertoo Saksan tapahtumista 1930-luvulla tässä sarjakuvakirjassa, jossa natsismin nousu alkaa olla jo pitkällä, ja yhteiskunnan jännitteet purkautumassa väkivallanteoiksi: Berliini. Toinen kirja - Savuinen kaupunki (Like, 2008; suom. Hannu Tervaharju; ISBN 978-952-01-0189-3).
Berliini näyttäytyy kirjassa monella tasolla, toisaalta työläisten ja työttömien ankeiden elinolosuhteiden kautta, toisaalta metropolina jossa on kansainvälistä väriä, ja tämän lisäksi myös poliittisten voimien kamppailukenttänä.
Lukija luonnollisesti tietää, mitä on tulossa, mutta samalla tuntuu siltä että toisinkin olisi voinut käydä, tapahtumat eivät olleet väistämättömiä, vaikka sitten kävikin niin kuin kävi, natsien vainohulluus ja vähemmistön sorto otti vallan.
Tässä ote teoksen esittelytekstistä:
Savuava kaupunki keskittyy ensimmäisestä osasta tutun taideopiskelija Marthe Müllerin sukellukseen boheemin ja dekadentin Berliinin syvyyksiin. Kaupunkia ahdistavat yhdeltä laidalta fasistit ja toiselta taas kommunistit. Uhka maailman vajoamisesta toiseen sotaansa käy koko ajan konkreettisemmaksi, ja ihmiset haluavat entistä kiihkeämmin torjua sen ajatuksistaan.
Karin Fossum kirjoittaa dekkareita jotka eivät oikeastaan dekkareita olekaan, sillä teoksissa rikos on pikemminkin sivuseikka, olennaisempaa on se millaisen jäljen rikos jättää ihmisiin, niin rikoksen tekijään, rikoksen uhrin läheisiin kuin poliiseihinkin. Enemmänkin kyse on psykologisesta romaanista kuin rikoskirjallisuudesta: Mordet på Harriet Krohn (Forum, 2006; käännös ruotsiksi Helena och Ulf Örnkloo; ISBN 91-37-13022-6).
Teos kertoo elämässään epäonnistuneesta miehestä, joka tekee ryöstömurhan, ja samalla teos kertoo isästä joka pyrkii saamaan yhteyden tyttäreensä, ja siitä miten elämä kolhii, ja miten ihminen voi olla samalla sekä kauhea että ihmeellinen, pyrkiä hyvään ja tehdä pahaa.
Tälläkin kertaa rikosta selvittävä poliisi Konrad Sejer on sivuroolissa, ja murhaaja tarinan keskiössä, eikä tarina ole helppo luettavaksi vaikka teksti onkin selkeää ja sujuvaa.
Luin tämän Don DeLillon romaanin aikoja sitten, mutta kirja-arvio tästä pitää silti kirjoittaa, ajatuksia teos yhä edelleen herättää. Mistä on kyse? Miksi tässä käy niin kuin käy? Pienimuotoinen mestariteos: Omegapiste (Tammi, 2011; suom. Helene Bützow; ISBN 978-951-31-5771-5).
Teos on lyhyt, 123 sivua, siis pienoisromaanin mittakaava, mutta ison kaaren DeLillo piirtää, jättäen paljon lukijan vastuulle, ihmeteltäväksi ja vastattavaksi. Teos kertoo elokuvaohjaajasta ja hänen yrityksestään tehdä dokumenttielokuvaa armeijan neuvonantajasta, mutta oikeastaan tästä ei ole kyse ollenkaan, vaan jostain muusta, joka jää määrittelemättä, lukijan tulkittavaksi, arvoitukseksi.
Tai ehkä teoksessa on kyse vain siitä mitä sanat kertovat? Vai onko rivien välissä jotain muutakin?
Saija Nissinen tarjoilee novelleja joissa ihmiset ovat nyrjähtäneet yllättäviin asentoihin ja tilanteisiin, arjen keskellä on milloin jotain hyytävää milloin jotakin suloisen karvaista, mutta tunnistettavaa ihmisyyttä kuitenkin: Sitomisen taito ja muita novelleja (Atena, 2012; ISBN 978-951-796-813-3).
Joskus elämän keskipisteenä on Elvis, joskus ooppera, ja tragikomiikkaahan tästä syntyy, mutta sellaisiahan me ihmiset olemme, monella tavoin taipuvaisia hulluuteen ja hullutuksiin.
Raimo O. Kojo kertoo monien vuosikymmenien kuluessa tekemistään Lapin reissuista mainiossa muistelmakirjassa: Kuukkelin matkassa - Inarista Hettaan 1955-1999 (Otava, 2000; ISBN 951-1-16435-X).
Monen moista reissua on kirjoittaja ehtinyt Lappiin tehdä, ja kerrottavaa riittää. Tarinointi on sujuvaa, ja aika mukavasti kymmenien vuosien takaiset tapahtumat limittyvät tuoreempiin. Ihminen on muuttunut, samoin Lappi, mutta jotain perin juurin pysyvääkin on eräretkeilyllä tarjota kulkijalle.
Tämä kirja olikin varsin kummallinen tapaus, Sakari Salovuoren Lappiin sijoitettu jännäri, jossa kyllä liikutaan Lapin maisemissa, mutta jotenkin amerikkalaiselta tuntuvan seikkailukertomuksen tyyliin: Tunturi-Joonas salapoliisina (Kuva ja sana, 1958; kontrollinumero kr12382604).
Kirjassa kuljetaan jopa helikopterilla Lapin maisemissa, ja sen sijaan että ihaltaisiin luontoa ja sitä kunnioitettaisiin tuntuu siltä että tässä pyritään luonto kahlitsemaan ja voittamaan.
Arvokkaista metalleista tarinassa on kyse, kaivoksen perustamisesta Lappiin, ja samalla kirjassa muun muassa tapetaan susia oikein teloitustyyliin. Luonnon tuntemus ei muutenkaan tunnu olevan kirjoittajan vahvuuksia. Sarjassa on ilmestynyt muitakin teoksia, mutta tämä riitti.
Pasila kirjavarastosta löytyi lainattavaksi tämmöinenkin teos, Topi Puolakan tarinakokoelma eräretkeilystä ja eritoten kalastuksesta Lapin maisemissa: Tunturi-Lapin lumoissa (Otava, 1961).
Teos on lyhyt, 93 sivua. Mukavasti tässä pohdiskellaan Lapin maisemien lumoa, ja kerrotaan samalla eräjuttu jos toinenkin.
On mainiota, että Pasilan kirjavarastosta löytyy tämmöisiä aikansa aarteita, joita lukiessa voi fiilistellä nostalgian tuntemuksilla: Kullervo Kemppisen Eräretkeilijän Suomi (WSOY, 1970; ISBN 951-0-02118-0).
Teos on pokkarikokoinen lyhennelmä perusteellisemmista eränkäynnin kuvauksista, mutta mikäs tämmöistä on ollut lukea, paljon tietoa tiiviissä paketissa. Ja kirjaa on selvästi luettu, vaikka kohtalaisen hyvässä kunnossa se ikäisekseen teokseksi on säilynyt.
Carl Hiaasen osaa kirjoittaa nuortenkirjojakin, joissa on paljolti samoja teemoja kuin hänen aikuisille suunnatuissa kirjoissa, eli luonnonsuojelun ja ympäristörikosten maailmassa tässä touhutaan: Löyhkä (Otava, 2006; suom. Sirpa Meripaasi; ISBN 951-1-21231-1).
Kirja kertoo perheestä, jonka isällä on lyhyt pinna varsinkin silloin kun hän huomaa jonkun törttöilevän ja tuhoavan luontoa. Mutta kun isä menee liian pitkälle joutuu hän poliisin kanssa tekemisiin, jolloin asioiden tilan korjaaminen jää lasten vastuulle. Ja melkoinen show siitä syntyykin kun ympäristöä saastuttava laivanomistaja pistetään kuriin ja nuhteeseen.
Mons Kallentoft jatkaa Malin Forsin tutkimuksia tässä trilogian toisessa osassa. Ensimmäisessä romaanissa Sydäntalvi oltiin lumen keskellä, tällä kertaa ollaan helleaallon puristuksessa ja kaupunkia riivaa nuoriin tyttöihin kohdistuva väkivalta: Suvisurmat (Schildts & Söderströms, 2012; suom. Mirja Hovila; ISBN 978-951-52-2996-0).
Kallentoft osaa kirjoittaa, mutta tarina ei sinällään ole kovin kummallinen. Tämmöisiä sarjamurhaajakertomuksia on nykyisellään kymmenen tusinassa, mutta kieltämättä romaanissa oli erikoislaatuinen viipyilevä tunnelma, joka teki siitä kiinnostavan. Ei ihan perusjännäri kuitenkaan. Ja hyvinkin saattaa olla, että jatkan kirjasarjassa eteenpäin, kunhan nyt ehdin hengähtää.
Juha Haataja työskentelee tutkimuksen tietotekniikan parissa ja pitää kirjallisuudesta, luonnosta ja valokuvauksesta.
Tekstit
Kaikki kommentit
