Puoluepolitiikasta ja sen mahdottomuudesta

En ole koskaan tuntenut olevani erityisen lähellä yhtään poliittista puoluetta. Olen kyllä äänestänyt yksissä ja toisissa vaaleissa, mutta valitsemani ehdokas on ollut joskus puolueesta A, joskus puolueesta B ja toisinaan puolueesta C, käyden läpi koko kirjon oikeasta vasemmalle, punaisesta mustaan ja vihreästä siniseen.

Miksi näin? En tiedä.

Puoluesidonnaisuuksien puutteista huolimatta - tai ehkä juuri siitä johtuen - olen kyllä ollut kiinnostunut vallankäytöstä Suomessa. Tuore teos aiheesta on samannimiseen tutkimusohjelmaan liittyvä Valta Suomessa (toimittanut Petteri Pietikäinen; Gaudeamus, 2010). Kirja on kiinnostavaa luettavaa, valottaen niin Ruotsin ja Venäjän vallan aikaa kuin Suomen itsenäisyyden ajan taivalta. Teos myös avasi joitakin ajatuskulkuja Suomen nykytilaan, siihen missä tilassa kansanvalta on Suomessa ja missä määrin puoluepolitiikka on muuttumassa tai korvautumassa jollakin toisella.

Mutta kaikesta lukemisesta ja pohdiskelusta huolimatta en voi kuin olla olematta kiinnostunut puoluepolitiikasta. Osin kyse on siitä, että poliittisten puolueiden "teoria" (joskus dogmatismi) ja sen käytännön toteutus useimmiten niin räikeästi eroavat toisistaan.

Ymmärrän toki, että reaalimaailmassa joudutaan kompromisseihin ja näkökulmien sovitteluun, mutta tuntuu siltä - ja on tuntunut jo pitkään - että koko puoluepolitiikan ajatus on lähtökohtaisesti mahdoton.

Toki voi hyvin olla niin, että kaikki vaihtoehtoiset järjestelmät valtion hallinnointiin olisivat vielä huonompia kuin puoluejärjestelmään perustuva demokratia.

Mutta silti, voiko huonosta ideasta tulla huonolla toteutuksella hyvä lopputulos? Entäpä jos tässä paradoksissa onkin koko järjestelmän toiminnan selitys?

Joskus olen mietiskellyt, että poliittinen järjestelmä toimii nimenomaan sen keskeisten toimijoiden epäpätevyyden ansiosta (englannin sana "incompetence" sopii tähän mainiosti). Niin kauan kuin toimijat eivät kykene viemään huonoja ajatuksiaan toteutukseen asti sellaisinaan, niin kauan on mahdollisuuksia soveltaa päätöksiä käytäntöön - ja toimia loppujen lopuksi järkevällä tavalla reunaehdot huomioiden.

Mutta auta armias jos valtaan nousisi toimija - puhumattakaan kokonaisesta puolueesta - joka todella kykenisi viemään käytäntöön ja toteutukseen keskeiset ajatuksensa. Silloin voisi jälki olla hirveää. (Meinasin kirjoittaa "järki voisi olla hirveää", mikä sopii tähän myös.)

Tästä voisi toki jatkaa pohdiskelua siitä, onko valta enää poliittisella koneistolla ja eduskunnalla, vai pitääkö valtaa käsissään kokonaan muu joukko toimijoita. Virkamieskoneisto se ei liene, siinä määrin sitä on karsittu ja kutistettu viime vuosina.

Mutta kaiken maailman konsulttiyrityksen ja ideahautomot ja valtioon sidoksissa olevat intressitahot ovat kokonaan toinen juttu. Ne tuntuvat lihomistaan lihovan, ja niiden kautta näyttäisi vähintään joka toinen uusi kehittämisohjelma ja uudistus kanavoituvan.

Sinänsä tämä voi olla ihan hyvä juttu. Mutta mitä sitten kun poliitikot ja virkamieskoneisto eivät pysty hallitsemaan asioita enää nykyisenkään vertaa - mutta joku muu osaa, ja myös käyttää aktiivisesti tätä osaamistaan eikä tästä asemastaan halua luopua.

Elinvoimaa suomalaisille

Olin eilen seminaarissa, jossa puhui Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen, aiheena "Arvoton yhteiskunta on armoton". Esitys keskusteluineen ja kommentteineen kesti reilun tunnin, ja osui nappiin. Vaativasta aiheesta on vaikea saada selkeää kiteytystä, mutta ainakin puhe antoi suuren määrän ajattelemisen aihetta: Millainen on "Suomen tarina"? Mitä maapalloistuminen meille on merkinnyt ja tulee merkitsemään? Millä eväillä meidän tulisi selvitä tulevaisuudessa?

Ruokanen viittasi puheessaan pariin otteeseen Suomen elinvoiman lähteet -kehitysohjelmaan sekä tähän liittyvää vaikuttajafoorumiin. Suomi tarvitsee uudenlaista tekemisen meininkiä, jossa puhutaan ihmisten välisestä toiminnasta sekä uudenlaisista tavoista tuottaa ymmärrystä ja lisäarvoa yhteiskuntaan.

Kehitysohjelman loppuraportti on löydettävissä hankkeen www-sivuilta, ei hassumpi dokumentti. Toisaalta tuntuu, että näistä asioista on jo paljon kirjoitettu, mikä tässä oikein on uutta? Mutta ihan hyvä asioiden kiteytys raportti joka tapauksessa on, oikein suositeltavaa luettavaa.

Olennainen raportin lähtökohta on tämä: "olemme siirtymässä nopeasti vanhan teollisen ajan aikakauden ajattelu- ja toimintamalleista kohti ihmis- ja ratkaisukeskeistä palvelutalouden paradigmaa".

Yksi keskeisistä johtopäätöksistä on seuraava:

Tulevaisuuden uudet innovaatiot syntyvät luovassa vuorovaikutteisessa prosessissa ilman, että tehdään etukäteen ”valmiita” tuotteita ja ”konseptoituja” palveluja. Kun tarve- ja käyttäjälähtöisyys yhdistetään avoimeen tietoon, jatkuvaan merkitykselliseen sosiaaliseen vuorovaikutukseen, luodaan samalla uusia innovaatio- ja palvelu- ja vaihdantavirtoja. Siksi julkishallinnolla olevan tiedon ja datan avaaminen ja maksuton käyttö on tärkeää.

Tiedon ja datan avaaminen ja hyödyntäminen jos mikään on haastava ongelma, mutta samalla elintärkeää Suomelle ja Euroopalle. Meillä ei todellakaan ole varaa jäädä siiloihin makaamaan vaan tieto ja data on saatava koko yhteiskunnan käyttöön. On tietysti huomioitava olennaiset yksityisyyden ja luottamuksellisuuden näkökulmat, mutta tällaiset tekijät tulee ottaa huomioon osana kokonaisuutta, yhteiskunnan kannalta parasta ratkaisua.

Ruokanen nosti esityksessään keskiöön uudenlaisen johtajuuden. Sitran raportissa asiasta kirjoitetaan seuraavasti:

Muutos vaatii vahvaa mutta erilaista johtajuutta [...] Kun monimutkaisuus ja ennustamattomuus lisääntyvät, johtaja ei voi enää seistä hierarkiansa huipulla. Hänen tulee palvella ja tukea monimuotoista sekä vuorovaikutuksissa rikasta sosiaalista verkostoa. Ilman tämänkaltaista uutta johtamista ei yhteiskuntamme dynamiikka muutu eikä muutosta tapahdu. Johtajan on tehtävä työtään ihmisenä, joka on omalla persoonallaan läsnä. Verkostoja on johdettava omalla esimerkillä. Uuden vuorovaikutuksen ajan johtajuus vaatii herkkyyttä ja läsnäoloa. Asiakkaat, omat työntekijät ja kumppanit kohdataan ihmisinä ja tasavertaisina. Näin toimivan johtajan organisaatiossa olevat työntekijät jaksavat työssään paremmin ja pidempään. Vuorovaikutuksen ajan johtajan organisaatioissa työntekijät uskaltavat ottaa riskejä, innovoida ja luoda uutta.

Tässä pedataan melkoisia odotuksia johtajuudelle. Miten välttää kontrolloiva johtamismalli ja rakentaa luottamukseen perustuvan johtamisen kulttuuri? Helppoa se ei tule olemaan, varsinkaan maailmassa joka tuntuu olevan "mustia joutsenia" täynnä, esimerkkeinä finanssikriisi, Meksikonlahden öljyturma ja niin edelleen.

Millaista "tekemisen meiningin" siis pitäisi olla? Ruokanen mainitsi, että suomalaisille tuntuu ominaiselta lähteä riskien ja uhkien pohjalta ja reagoida vahvasti niihin. Tässä olemme hyviä ja tästä voisimme ponnistaa. Mistä tuleekin mieleen, että riskejä ja uhkia on nyt yllin kyllin, eli suomalaiselle lähestymistavalle luulisi olevan kysyntää.

Ajatellaan nyt vaikkapa Meksikonlahden öljyturmaa. Tuntuu siltä, että siellä päin maailmaa ollaan kyllä hyviä "shown" pyörittämisessä, mutta kun pitäisi reagoida jämäkästi ja luovasti kriisitilanteeseen, homma on toimikaan.

Miten suljetaan kilometrin syvyydessä merenpohjassa oleva öljyvuoto? Tilanne on uusi ja vaatii uutta ajattelua.

Tässä jos jossain tarvittaisiin innovatiivisia tiimejä, parasta tutkimusosaamista, ammattimaista otetta ratkaisun hakemiseen. Mutta mitä sen sijaan tapahtuu? Toimijat hakevat syyllisiä ja syyttelevät yhä kovenevilla äänenpainoilla toisiaan.

Tästä voisi lähteä pohdiskelemaan eteenpäin Suomen mahdollisuuksia. Esimerkiksi voisi ottaa vaikkapa siirtymisen uudenlaiseen energiatalouteen, josta usein käytetään termiä "low carbon economy". Kyseessä on maailmanlaajuinen mullistus, jossa ei ole kyse vain aurinkopaneeleista tai tuulivoimaloista tai polttokennoista vaan koko yhteiskunnallisen infrastruktuurin kehittämisestä ja osin vaihtamisesta toisenlaiseen - ajattelutavan muutoksesta.

Me suomalaiset voisimme olla maailman huippua tässä, siirtymisessä uuteen energiatalouteen ja auttamassa muita yhteiskuntia tässä siirtymässä. Energiajärjestelmät on suunniteltava uusiksi kunnallisella, alueellisella, kansallisella ja monikansallisella tasolla. Tämä on valtava haaste, mutta myös valtava tilaisuus. Verrattuna esimerkiksi muutaman ydinvoimalan rakentamiseen tämä haaste on aivan toista suuruusluokkaa.

Ja jos siirtymistä uuteen energiatalouteen haluaa katsoa bisnesmahdollisuutena... Onko tämän suurempaa mahdollisuutta Suomelle koskaan tarjottu?

Kirjoittajia - W. G. Sebald, Mauri Sariola

Sain äskettäin luettua W. G. Sebaldin (1944-2001) romaanin Saturnuksen renkaat (Tammi, 2010; suom. Oili Suominen). Mitä en tiennyt ennen kuin jälkikäteen, oli Sebaldin perheen suhde natsi-Saksaan: hänen isänsä oli natsiupseeri joka oli sotavankeudessa toisen maailmansodan jälkeen.

Tässä mielessä teos liittyy aiemmin käsittelemääni leirien teemaan, vaikka natseja teoksessa ei suuressa määrin mainitakaan. Tosin silkinviljelyn historiaa käsittelevässä kohdassa taidetaan mainita niin keisarillinen kuin natsien Saksa. Mutta epäilemättä teoksen nimellinen kehyskertomus - patikkaretki Englannin maaseudulla - kytkeytyy vahvasti toisen maailmansodan traumojen purkamiseen.

Sitäkään en tiennyt, että Sebaldia pidettiin vahvana Nobel-ehdokkaana, minkä sitten kuolema auto-onnettomuudessa teki mahdottomaksi. (Syynä sydänkohtaus - kyydissä ollut tytär selvisi hengissä.)

Kirja on omanlaatuisensa, ei oikein romaani, ei oikein esseekokoelmakaan, vaan jotain erityistä ja ihmeellistä. Sebald oli eurooppalaisen kirjallisuuden tutkija ja opettaja ja ammensi laajalti kirjallisuudesta omiin teoksiinsa, esimerkkinä Joseph Conradin keskeinen rooli Saturnuksen renkaissa. Kaikkia kirjallisia viittauksia tuntuu olevan mahdotonta edes tunnistaa, mutta se ei ole tarpeenkaan. Osoitus kirjoittajan taidosta on se, että teksti on samalla äärimmäisen selkeää ja kuitenkin ladattu hienovaraisilla merkityksillä. Vähän niin kuin pölyhiukkaset Saturnuksen renkaissa.

Nyttemmin olen lukemassa Mauri Sariolan neljän dekkarin kokoelmaa Kutsutaan Susikoski (Gummerus Kustannus Oy, 2005). En ole aiemmin Sariolaa lukenut, ja niinpä ajattelin tämän aukon yleissivistyksessä paikata. Samalla on ollut mielenkiintoista lukea Suomesta reilu 50 vuotta sitten, sellaisena kuin Sariola sen näki. Moni asia on muuttunut. Jo se että Helsingistä Jyväskylään ajettiin aikoinaan Tuusulanväylää pitkin panee miettimään muutosten laajuutta.

Ja vaikka Sariolan teokset kuvaavat mennyttä maailmaa, eivät ne kuitenkaan ole mahdottoman korneiksi muuttuneet. Ammattikirjoittaja hän selvästi oli, tosin maneereineen jotka pistävät aika ajoin silmään. Puhumattakaan iänikuisesta Mersulla ajamisesta ja "kaupungin parhaaseen hotelliin" kirjautumisesta. (Ihan aina Sariola ei jaksanut yksityiskohtiin paneutua.)

Joka tapauksessa: jälleen kerran kiitos Suomen kirjastolaitokselle siitä että tämmöisiä mainiota teoksia pääsee lukemaan pienellä vaivalla. Mitähän seuraavaksi?

Leireistä (ja hauraudesta, sitkeydestä)

Luin jokin aika sitten Markus Zusakin teoksen The Book Thief. Teoksen lukeminen kesti aika kauan, sillä aihepiiri ei ole kevyt, vaikka teos on luokiteltu monissa maissa lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi. Teos on saanut suuren määrän palkintoja, ja on aiheen vakavuudesta huolimatta ollut myyntilistojen kärjessä.

Teoksen tapahtumavuosi on 1939. Pääasiallinen tapahtumapaikka on katu nimeltä Himmel (= Taivas) Molchingin pikkukaupungissa Dachau-keskitysleirin tuntumassa. Keskitysleiri ei sinänsä näy teoksessa, mutta on omalta osaltaan osa tarinaa.

Kirjoittaja on saanut yhdistettyä yksityisen ja yleisen kontekstin käyttämällä etäännytettyä näkökulmaa. Teoksen kertojanäänenä toimii Kuolema itse. Kuolema (viikatteineen) näkee laajemmin maapallon tapahtumia kuin teoksen henkilöhahmot, mutta samalla on omalla tavallaan rajallinen toimija, ja pohdiskelee "työnsä" kautta ihmisyyden olemusta.

Teoksen päähenkilö on orpotyttö nimeltä Liesel, jonka vanhemmat ovat kommunisteja ja joutuvat natsi-Saksan uhreiksi. Uusi ottoperhe on köyhähkö mutta tavallinen saksalainen perhe. Ottovanhemmat Rosa ja Hans ovat omatuntonsa kanssa painivia "hyviä ihmisiä", jotka kirjan kuluessa kasvavat teoksen varsinaisiksi sankareiksi.

Teoksen eräs keskeinen teema ei niinkään ole syyllisyys vaan pikemmin ne tekijät, jotka joissakin tilanteissa tekevät tavallisista ihmisistä sankareita, tai ainakin toimijoita jotka vastustavat vähemmistöt alleen jyräävää yhteiskunnallista koneistoa. Mistä syntyvät kyseenalaistamisen pienet ajatuksenkipinät, ja miten ne johtavat vähitellen yhä aktiivisempaan toimintaan, esimerkiksi keskitysleireille vietävien juutalaisten auttamiseen ja suojeluun.

Heti Zusakin teoksen jälkeen luin Imre Kertészin teoksen Kohtalottomuus (Otava 2003), josta kirjoittaja palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2002. Kertészin teos on fiktiota, mutta perustuu vahvasti omaelämänkerralliseen aineistoon. Samoin kuin teoksen päähenkilö, Kertész joutui 14-vuotiaana unkarinjuutalaisena ensin Auschwitzin ja myöhemmin Buchenwaldin keskitysleirille.

Mikä tekee Kertészin teoksesta Nobelin arvoisen? Vaikea kuvata sanoiksi, mutta kirjallinen mestariteos tämä kyllä on. Luin teoksen reilussa vuorokaudessa, mutta siinä riittää pohdittavaa pitkään.

Kertész kertoo systemaattisesta pahuudesta sisältä käsin, keskitysleirien pitkälle jalostetuista prosesseista joilla sinne joutuneet saatiin ilman vastarintaa käsiteltyä maksimaalisen tehokkaasti. (Vrt. Auschwitzin kukkaistutukset, siistit käytävät, jalkapallokenttä ja suihkut.)

Olen ollut viime päivät tiiviisti tekemisissä laatuajattelun kanssa, enkä voinut välttää miettimästä, miten keskitysleirin tuhoamiskoneisto olisi arvioitu esimerkiksi EFQM-mallin mukaisesti? Strategian luominen ja jalkauttaminen, johtajuus, prosessien suorituskyky, yhteiskunnallinen vaikuttavuus... Hirveää ajatella eteenpäin tällä mallilla. Laatua ja laatuajattelua toki tarvitaan, mutta se ei voi korvata inhimillisyyttä ja ymmärrystä.

Mikä kirjassa on ainutlaatuista on kirjoittajan kyky tuoda keskitysleirikokemukset esille nuoren ihmisen naivista näkökulmasta. Päähenkilö ihmettelee ympärillään tapahtuvia asioita ja omaa rooliaan niissä. Paradoksaalista kyllä, Kertész pystyy kuvaamaan inhimillisen onnellisuuden kokemusta joka voi syntyä jopa hirviömäisen koneiston rattaissa. Miten haurasta ja miten sitkeää voikaan ihmisyys olla. Ja miten kauheaa.

Pohdiskelin täällä aiemmin lukemisen taitoa ja mainitsin Jorge Semprúnin teoksen Kirjoittaminen tai elämä (LIKE 2000). Semprún kävi myös läpi keskitysleirin, mutta hän oli pakotettu jättämään kirjoittamisen vuosikymmeniksi. Kirjan nimi viittaa siihen, että hän valitsi elämän - jos hän olisi yrittänyt kirjoittaa kokemuksistaan, ei hän olisi voinut elää. Ja teos kertoo siten enemmänkin siitä, mitä kokemukset saivat aikaan Semprúnissa, eivät niinkään sitä mitä hän keskitysleireissä koki. Merkittävä kirjallinen teos joka tapauksessa tämäkin.

Aihepiiriin osuus suoraan myös Roberto Benignin elokuva Kaunis elämä. Hieno ja koskettava, äärimmäisen vaikeasta aiheesta.

Mistä tämä kiinnostus keskitysleireihin? Ehkä ihmiskunta vihdoin alkaa ymmärtää tapahtuneita hirveyksiä, kirjallisuuden sekä elokuvien ja muiden taiteenlajien avulla. Ehkä jopa opimme tapahtuneesta jotakin. On jo korkea aika.

Laadusta ja EFQM:n käytöstä

Olen tehnyt tämän viikon alkupuolen töitä organisaatiomme itsearviossa EFQM-laatukehyksen pohjalta. Kirjoitin tästä aiheesta jo aiemmin. Nyt, intensiivisen työstämisen jälkeen, alan yhä vahvemmin ymmärtää EFQM:n edut laatutyössä.

Laatupalkintoa tässä ei olla tavoittelemassa, ainakaan vielä, mutta sitä vastoin itsearvio tuo rutkasti lisää ymmärrystä organisaation omasta toiminnasta. Parannettavaa riittää, huolimatta siitä että tulokset ja kyvykkyys monella osa-alueelle ovat hyviä.

Erityisen valaisevaa on ollut miettiä tulosmittareiden (kovien ja pehmeiden) olemassaoloa ja tarkoituksenmukaisuutta. Mitä oikeastaan mittaamme ja miksi, ja onko jotain olennaista jäänyt mittaamatta. (Kyllä on.) Entä syntyykö kytkentä toiminnan ja tulosten välille?

Käytämme itsearviossa EFQM:n juuri päivitettyä versiota, jonka tuntuu sopivan erinomaisesti tarkoitukseensa. Mallissa on hyvin kuvattu kuinka eri osatekijät kytkeytyvät toisiinsa: johtajuus, henkilöstö, strategia, kumppanuudet ja prosessit. Ja luonnollisesti näihin asioihin kytkeytyvät tulosmittarit.

Jotkin asiat silti mietityttävät, esimerkiksi yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mittaaminen "pehmeiden" indikaattoreiden, mielipiteiden yms., osalta. Kuinka tarkoituksenmukaista pienehkölle organisaatiolle on kerätä systemaattisesti ja kattavasti tämän kaltaista informaatiota?

No, kyllähän tätä tehdään. Itsekin saan kohtuu usein pyyntöjä kertoa yrityksen X:n tai tutkimusorganisaatio Y:n julkisuuskuvasta. Harvoin kyllä näihin vastaan. Mutta olisiko tähän parempia ja kevyempiä keinoja kuin iänikuiset gallupit?

PS. Hyvä johdatus laatuajatteluun on teos Bisnes pilviin, joka ei tosin vielä ole EFQM:n uusimman version tasalla mutta silti kuvaa olennaiset asiat erinomaisen selkeästi.

Kirjojen vapauttamisesta

Mitä tehdä kirjoille kun ne on luettu eikä niille löydy tilaa omasta kirjahyllystä tai komerosta? Olen vuosien mittaan käynyt kohtalaista kaupankäyntiä divareissa (jostain syytä sana antikvariaatti ei suuhuni istu), vaihtamassa luettuja kirjoja lukemattomiin.

Mutta kaikki kirjat eivät edes vaihdossa kelpaa, esimerkiksi englanninkielisen tieto- ja ammattikirjallisuuden kanssa on hankalaa. Onneksi olen saanut jonkin verran näitäkin kirjoja eteenpäin, muun muassa lahjoittamalla niitä kollegoille (en kovin pahasti painostaen) ja osallistumalla työpaikan kirjakirppiksiin, mikä on oikein mainio idea.

Yllätyksekseni myös huomasin, että kantakirjastoni Myyrmäessä on laittanut esille kirjanvaihtohyllyn, johon voi tuoda omia kirjojaan ja ottaa tarjolla olevista minkä haluaa, ilmaiseksi. Loistava idea joka toivottavasti pysyy käytössä pitempäänkin.

Ja sitten on tietenkin kirjojen ostamisen rajoittaminen, silloinhan hyllyyn kertyy teoksia vähemmän. Niinpä olen pitkästä aikaa ruvennut käyttämään kirjastoa enemmässä määrin, enkä enää osta yhtä paljon kirjoja kuin ennen, mitä nyt joku heräteostos silloin tällöin.

Ammattikirjallisuudelle ei oikeastaan ole vaihtoehtoja, kirjakauppaan on mentävä (useimmiten netissä). Netti on paras vaihtoehto myös tuoreelle englanninkieliselle (tieto)kirjallisuudelle, sitä kun ei kovin suuressa määrin kirjastoista löydy. Lisäksi ostaminen on näppärää ja edullista esimerkiksi jenkkilän tai brittien Amazonista. Kai se on niin, että nettikauppojen vaivattomuus aikoinaan myös rajusti vähensi kirjaston käyttöä.

Mutta kirjastot ovat kyllä varsinainen aarreaitta. Jo aiemmin viittasin sadan kirjan listaan, oleellisiin kaunokirjallisiin teoksiin. Aiemmin laskin että olen lukenut näistä 52, nyt olen jo pidemmällä, lähempänä kuuttakymmentä.

Olen laiska enkä jaksa selata kirjastojen hyllyjä etsimässä teoksia, joten olen ruvennut käyttämään kirjastojen Helmet-järjestelmää isossa määrin. Ei kuin hakusana sisään ja sen jälkeen varaus kiinnostavasta kirjasta. Helmet on tietojärjestelmänä riittävän näppärä, kunhan muutaman pienen alkukommelluksen ohi pääsee. Järjestelmä on saanut aiheesta mainetta ja kunnia, vaikka hiljalleen alkaa tuntua että siinä olisi melkoisesti parannettavaa, tai ainakin potentiaalia vielä parempaan.

Mitä tahansa ei tietenkään saa nopeasti käsiinsä varaamalla. Jotkin kirjat kiinnostavat monia. Esimerkiksi Pekka Herlinin elämänkerrasta "Koneen ruhtinas" on 858 varausta, omani on numero 835. Mutta jaksan odottaa.

Päinvastoinkin voi käydä. Viime viikolla sain kirjastosta kerralla haettavaksi yhdeksän teosta. Niiden lukemisessa meneekin aikaa - nobelisteja, suomalaisia klassikkoja, kirjoja tuolta "sadan listalta". Ja mikä parasta, kun kirjan on lukenut, sen voi rauhassa palauttaa seuraavalle lukijalle.

Ai niin, unohtui vielä mainita kirjojen vapauttaminen, bookcrossing, joka ilmeisesti on "nuoremman sukupolven" suosiossa. Kai tässä on jo myönnettävä, että jotkut ilmiöt eivät itseeni enää tartu, vaikka kirjojen vapautus on ideana mitä fiksuin ja suositeltavin.

Myrskyn silmässä - Kreikka pelastetaan, miten käy EU-valtioiden suvereniteetille?

Tänään maanantaina pörssikurssit ilakoivat siitä, että EU:ssa päästiin yksimielisyyteen Kreikan talouskriisin hoitamisesta. Epävarmuus näyttää hälvenneen. Tosin pelastamistoimet voivat käydä kalliiksi, mutta sitä ei nyt pähkäillä. Esimerkiksi Pohjola Pankin A-osakkeen pörssikurssi on tätä kirjoitettaessa lähes 19 prosentin nousussa, mitä en ymmärrä. Kai markkinat kuitenkin oikeassa ovat...

Olen lueskellut teosta "Valtiontalousoikeus" (Matti Myrsky; Talentum, 2010). Teos käsittelee finanssiasioita otsikkoaan laajemmin, jolloin voisi puhua enemmänkin julkistaloudesta kuin vain valtiontaloudesta (vrt. kuntien ja yliopistojen suhde valtioon). Fokus toki on nimenomaan valtiossa ja sen finanssiasioissa, erityisesti eduskunnan keskeisessä roolissa (verotusoikeus yms.) rakennettaessa valtion talousarviota ja seurantamekanismeja modernin tulosohjauskäytännön mukaisesti.

Kirjoittajan näkökulma on vahvasti oikeusopillinen. Myrsky ei juuri pohdi aihepiiriä esimerkiksi taloustieteen tai valtio-opin näkökulmasta vaan keskittyy siihen, miten finanssikoneisto valtion suvereniteetin ja lainsäädännön näkökulmasta toimii, mukaan lukien EU:n mukanaan tuomat kansallisen päätäntävallan mahdolliset rajoitukset.

EU-näkökulma on luonnollisesti juuri nyt äärimmäisen ajankohtainen, kun komissaari Rehnin johdolla on väläytetty budjettikurin tiukentamista ennestään, eräänlaista "ennakkosensuuria" jossa jäsenvaltioiden budjettisuunnitelmat tulisi etukäteen alistaa EU-käsittelyyn. Tästä voi vielä melkoinen soppa syntyä, eikä varmaa myöskään ole että lopputulos on paras mahdollinen "luokan mallioppilaiden" kannalta (kuten Suomelle).

Kun en ole oikeusoppinut, lienee turha lähteä kirjan sisältöä suuremmin kommentoimaan. On joka tapauksessa ilahduttavaa saada käsiinsä valtiontaloudesta kirjoitettu selkeä ja selväpäinen teos, joka tuo kaltaiselleni maallikolle ymmärrettäväksi niin valtiontalouden toimintamekanismit kuin niihin johtanut historiallinen kehitys. Puhumattakaan siitä että kirja avaa näkymiä myös siihen mihin suuntaan asiat ovat jatkossa menossa.

Valtiontalous on Suomessa suurten haasteiden edessä, eikä Kreikan pelastaminen pitkällä tähtäimellä ole lähelläkään haasteiden vaativinta lajia. Se miten selviämme väestön rakenteen muutoksesta (ikääntyminen) sekä terveydenhuoltosektorin vaatimista suurista kehittämistoimista on haaste ihan kokonaan toisessa suuruusluokassa.

Ei ole ihme (tosin on luonnollisesti harmi) että poliittiset vaikuttajat harvoin näitä isompia kysymyksiä jaksavat pohdiskella, päivänpolitiikan (suhteellisen pienet) trivialiteetit kun "myyvät" paremmin niin lehtien otsikoissa kuin äänestyslipuissa. Mutta valtiontalouden tulee ennen pitkää ongelmansa kohdata ja löytää niihin ratkaisut. Toivoa sopii että Suomi ei joudu Kreikan malliin - ulkoapäin saneltuun kovaan kuurin - joskus tyytymään.

Nokia ja kohtalo

Eilen oli Nokian yhtiökokous. Tapahtumia ruoditaan tänään lehdissä tyyliin "Nokian johtoa grillattiin yhtiökokouksessa". Ja tänä keväänä Nokia on herättänyt spontaaneja keskusteluja siellä täällä, kahvitauoilla ja muutenkin, varsinkin kun säästä ei viitsi alkaa juttelemaan.

Kännykän elinkaari on ohittanut huippunsa, se on selvää. Kännykkä on muuttunut bulkkituotteeksi. Tarkoitan tässä kännykkää sellaisena kuin se aikoinaan nähtiin: mobiilina puhelimena.

Se taas on avoin kysymys, mitä seuraa kännykän, kameran ja tietokoneen yhdistelystä. Näyttää kyllä vahvasti siltä, että Apple on oivaltanut asian iPhonella ja iPadillä, ja muut sen kuin kopioivat. Mitä Nokia on visioinut, ei ole ollut sellaista joka ainakaan itseäni erityisesti kiinnostaisi.

Mutta mitä sitten Nokian pitäisi tehdä? Ilmiselvää on, että Nokian pieni asema Yhdysvalloissa tekee hallaa paitsi imagolle myös kyvylle hyödyntää sikäläistä kekseliäisyyttä ja tuotteliaisuutta.

Kun puhelimet eivät ole suosittuja, ei Nokian "ekosysteemiin" (eli Nokian tuotteiden ja palvelujen ympärille) myöskään ole kiinnostusta panostaa. Ja niinpä Apple, Google ja muut vievät kermat päältä, ja sen kuin lisäävät liikemomenttia toimintaansa.

Onko Nokialle jo liian myöhäistä? Tuskin. Mutta melkoisesti pitää petrata, jotta kiinnostus Nokian tuotteisiin ja palveluihin herää tosissaan.

Nokialla on isona yhtiönä kyky pitkäjänteiseen satsaukseen, mutta onko sillä kykyä pitää kiinni satsauksistaan? Tuntuu siltä, että Nokia kääntää kurssiaan vähän liiankin tiheään eikä strategisista linjauksista tule valmista. Tuuliviirin toimintaa. Ja painolastina on myös kyvyttömyys nähdä, miten käyttäjät suhtautuvat tuotteisiin - juuri se missä Apple on niin hyvä.

Apple hio tuote- ja palvelukonseptejaan sekä niihin liittyviä kumppanuuksia vuosikausia ennen kuin lanseeraa - ja Apple tuo markkinoille valmiin konseptin, jotakin uutta ja erinomaista. Apple on myös valmiiksi miettinyt, miten mennään lanseerauksesta eteenpäin, monen vuoden päähän. Esimerkiksi iPhonen osalta Applen kehuma monen vuoden etumatka kilpailijoihin näyttää pitävän paikkansa, sillä vieläkään markkinoilla ei ole varteenotettavaa kilpailijaa, kolmen vuoden jälkeen.

Tietysti voi ajatella, että Nokia myy 50 euron kännyköitä paljon enemmän kuin Apple 500 euron. Mutta Apple tahkoaa voittoa. Nokia niukin naukin pysyy leivässä.

Miten käy ekotehokkaan tietotekniikan Suomessa?

Pohdiskelin täällä aiemmin ekotehokkaan tietotekniikan mahdollisuuksia Suomessa. Asia on etenemässä hyvään suuntaan, toivottavasti pian päästään tositoimiin.

Islannin tuhkan takia jumituin pari viikkoa sitten Leuveniin, pieneen kaupunkiin Brysselin tuntumassa. Kokouksessa keskusteltiin eurooppalaisten kumppanien ja komission edustajan kanssa yhteisistä tavoitteista, erityisesti poliittisen tason toimenpiteistä tutkimuksen infrastruktuurin kehittämiseksi.

Kolme määriteltyä prioriteettialuetta ovat pilvilaskenta (cloud computing), vihreä tietotekniikka ja avoimuus, sekä näiden rinnalla yhteisenä teemana osaamisen kehittäminen ja jakaminen. Huolimatta kokouksen ajoittaisesta kaaottisesta fiiliksestä - kaikki yrittivät varmistaa jollain tavalla kotimatkansa - tulokset eivät olleet huonoja. Yhteisiä tavoitteita löytyi, jopa jonkinlaista käsitystä eri asioiden kytkennöistä ja prioriteeteista.

Tällä hetkellä työstämme pilvilaskennan teemaa eteenpäin, sekä kartoittamalla kansallisia kehittämistoimia että tunnistamalla mahdollisia yhteishankkeiden teemoja. Englannissa ja Hollannissa (SURF, SURFfoundation, SURFnet jne.) ollaan varsin pitkällä, samoin meillä Suomessa, jossa muun muassa TIVIT Oy:n puitteissa on lähdetty toimiin. Sinänsä aihepiiri ei ole enää uusi, voi hyvin sanoa että siinä ollaan nyt hypekäyrän huipulla, mutta joka tapauksessa tutkimusinfrastruktuurien palveluissa on runsaasti mahdollisuuksia pilvilaskennan hyödyntämisessä.

Seuraavana teemana, jota siis tulemme käsittelemään pilvilaskennan jälkeen, on vihreä tietotekniikka. Vihreys tuntuu ainakin Suomessa hyvin kotoisalta ja tärkeältä aiheelta. Mukavaa kyllä, vihreä tietotekniikka mahdollistaa sekä kustannustehokkuuden - rahan järkevämmän käytön - että ympäristön huomioimisen. Tavoitteeksi on mahdollista asettaa jopa nollahiilijalanjälki, mikä tietysti on äärimmäisen haastavaa, mutta haasteistahan tuloksia syntyy.

Oma käsitykseni on, että vihreys - EU:ssa käytetään usein termiä "low-carbon economy" - on laajasti hyväksytty teema, mutta paljon harvemmin osataan sanoa mitä se käytännössä tarkoittaa.

Meillä Suomessa on nyt tarjolla konsepti, jossa voidaan pyrkiä uusiutuvia luonnonvaroja hyödyntävään (energia, rakentamiskustannukset jne.) ja samalla äärimmäisen kustannustehokkaaseen toimintamalliin. Kun otetaan vielä huomioon pohjoisen ilmastomme luontaiset edut, erityisesti ilma- ja vesijäähdytyksen lähes ilmaisen kapasiteetin, voidaan puhua todellisista menestystarinan aineksista.

Päätellen siitä, millä kiinnostuksella jo tehtyyn suomalaiseen valmistelutyöhön muissa EU-maissa ja komission puolella suhtaudutaan, lähtökohdat ovat kerrassaan erinomaiset. Vaikein asia on tietysti edessä, lupausten lunastaminen, mutta kun liikkeellä ollaan näin positiivisella asialla (säästetään luontoa JA rahaa), eiköhän tästä hyvä tule.

Loppukommentti: Kuten yllä olevasta näkyy, olen positiivinen EU:n suhteen, toisin kuin eräät muut kommentaattorit.

Loppukommentti 2: Aihepiirin haastavuuteen kytkeytyy digitaalisen tiedon räjähdysmäinen kasvu, mistä Yle uutisoi tänään otsikolla Digitaalinen universumi on pian 32 000 miljardia gigatavua.

Sananvapauden päivä

Nyt maanantaina 3. toukokuuta on sanavapauden päivä: "Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokous julisti toukokuun 3. päivän kansainväliseksi lehdistönvapauden päiväksi vuonna 1993."

Suomessa asiat ovat hyvin, yleisesti ottaen, verrattuna useimpiin muihin maihin. Press Freedom Index laittaa Suomen jaetulle ykköstilalle Tanskan, Irlannin, Norjan ja Ruotsin kanssa. Häntäpäässä (sijoille 171-175) ovat Myanmar, Iran, Turkmenistan, Pohjois-Korea ja Eritrea.

* * *

Olen lueskellun hieman yli puoleenväliin Pekka Vartiaisen teosta "Länsimaisen kirjallisuuden historia" (BTJ-kustannus, 2009. 912 sivua). Teosta on kehuttu eikä syyttä, se avaa lukijalle näkökulman kirjallisuuden monipolviseen historiaan, keskittyen länsimaihin mutta jossain määrin kommentoiden myös laajempaa kirjallisuuden kulttuurihistoriaa.

Kirjallisuuden klassikot asettuvat teoksessa historialliseen kehykseensä ja oman aikakautensa kontekstiin - toki jotkin kirjailijat ja kirjat "löydettiin" vasta myöhemmin, minkä Vartiainen myös hyvin ymmärtää kuvata, esimerkkinä muun muassa Emily Dickinson. Ja luonnollisesti myöhempi aikakausi tuo kaikkeen kirjallisuuteen oman näkökulmansa, joskus hyvin erilaisen kuin aikalaisilla. Tosin yllättävän paljon kirjallisuudesta on aikakauteen sitomatonta ja ajatonta, vuosituhansien kuilun ylittävää.

Kuten sanottu, olen lukenut Vartiaisen kirjaa vasta reilut puolet, mutta jo tämä antaa perspektiiviä kirjallisuuden laajempaan ymmärtämiseen. Toki kouluissa ja lukioissa käydään kirjallisuuden perusasioita läpi, mutta syvällistä kokonaiskuvaa tästä opetuksesta ei itselleni jäänyt, erittäin hyvistä opettajista huolimatta. Tässäkin mielessä Vartiaisen teos ansaitsee kunniamaininnan.

Jotain puutteita teoksessa jo nyt on havaittavissa. Käsiteltävä kirjallisuus päättyy suunnilleen toisen maailmansodan tienoille, vaikka lukija suuresti toivoo käsiteltävän kirjallisuuden kaaren jatkuvan 1900-luvun loppuun saakka. Vartiainen ei myöskään tuo esille teoksensa metodiikkaa ja sen suhdetta muuhun kirjallisuuden tutkimukseen. Lukija voi päätellä joitain lähtökohtia tekstin perusteella, mutta olisi hyvä jos Vartiainen itse pohtisi lähtökohtiaan. Lisäksi aika ajoin tuntuu siltä, että teos vaihtaa näkökulmaa kesken kaiken. Tämä voi johtua tämän tyyppisen teoksen taustalla olevasta pitkästä kirjoittamisen aikajaksosta, jossa ajatuksen kaari ehtii huomattavasti kypsyä ja muuttua kirjoitusprosessin kuluessa.

Lisäksi - ikävä kyllä - teoksessa on jäljellä joitakin oikoluvulla helposti korjattavia virheitä, esimerkiksi kahteen kertaan toistettuja lauseita, mikä osoittaa teoksen viimeistelyn jääneen jossain määrin kesken. Toki tämä ei ole ollenkaan epätavallista näinä aikoina.

* * *

Vartiaisen ohella olen viime aikoina lukenut - teos vaatii viikkokausien perehtymistä - sekä klassikkoja että tuoreempaa kirjallisuutta.

Mielenkiintoinen tuttavuus oli Mark Twainin suomennettu kirjoituskokoelma "Kaksipiippuinen juttu". Teoksen lopussa on novelli "Salaperäinen vieras" (engl. "The Mysterious Stranger"), jossa kirjoittaja pohtii ihmisten ja maailman "elämänpolkuja", mahdollisia tulevia maailmoja, ja sitä mitä merkitsisi jos voisi muuttaa historiaa, saada asiat tapahtumaan toisella tapaa. Novelli on kirjoitettu 1916, ja se tuo hätkähdyttävällä tavalla mieleen kvanttiteorian monimaailmatulkinnan.

Kosmologista monimaailmahypoteesia käsitteli 3.4.2010 New Scientist artikkelissa "A measure for the multiverse", ehdottaen että viimein on keksitty keino todentaa monien rinnakkaisten maailmankaikkeuksien olemassaolo. Tosin artikkeli on hyvin spekulatiivinen ja viittaa hyvin monimutkaisiin kosmologisiin teorioihin joiden laskelmat ovat hypoteettisia.

Monimaailma-teemaa käsitteli omaperäiseen tapaan Ian McDonald vuonna 2008 ilmestyneessä romaanissa Brasyl, jossa monimaailmahypoteesi saa hätkähdyttävän äärimmäisen pitkälle kehittyneeseen kvanttitietokoneeseen viittaavan tulkinnan.

* * *

Monimaailmatulkinta saa miettimään potentiaalisia toisia maailmankaikkeuksia joissa asiat ovat hiukan eri tavalla kuin meillä. Mitä olisikaan voinut olla seurauksena (ja ehkä toisessa maailmankaikkeudessa olikin), jos pieni ratkaiseva yksityiskohta olisi tapahtunut toisin. Mitä olisi vaadittu sille, että Suomi olisi sananvapaustilastossa hännänhuippuna ja Eritrea ykkösenä? Ei välttämättä kovinkaan paljon. Ja tämä ajatus saa pohtimaan, mitkä tällä hetkellä tapahtuvat asiat ovat niitä joiden tuloksesta riippuen maailma voi muuttua hyvin monella eri tavalla.