Metsää, puuta ja kovaa työtä

Esko Pakkanen ja Matti Leikola ovat tehneet melkoisen työnäytteen kirjallaan Metsää, puuta ja kovaa työtä - puukauppaa, puunkorjuuta sekä metsässä toimijoita (Metsäkustannus, 2010; ISBN 978-952-5694-55-0). Kirjalla on lisänimikekin, Suomen metsien käytön historiaa.

Kirjoittajat kertovat teoksen taustoista, että ensin piti vain tehdä kuvakirja, jossa olisi lyhyitä oheistekstejä. Mutta tekstiä alkoi syntyä, ja päätettiin tehdä kaksiosainen teos, kumpikin noin 500 sivua.

Mutta tämäkään ei vielä riittänyt, vaikka kirja on taitettu isoon kokoon kahdelle palstalle ja sivuja on yli 600, vaan tekstejä täytyi rajusti lyhentää, mikä tuli Leikolan hommaksi. Ja lyhentämisestä johtuen kirjassa on paikka paikoin pientä töksähtelyä. Mutta kiehtova tämä kirja on siitä huolimatta.

(Se lienee vielä todettava, että toisin kuin tässä teoksessa todetaan, kirjoja syntyi lopulta kolme, kun materiaalia kertyi niin paljon.)

Kirja ei ole mitenkään systemaattinen esitys metsien käytöstä, pikemminkin kokoelma tarinoita eri teemoista, kuten jätkistä ja kämpistä, puukaupasta, savotoista, hevosen käytöstä, traktoreista ja niin edelleen.

Kiehtovaa oli lukea hevosten käytöstä metsätöissä - tämmöisessä olen ollut itsekin nuorena mukana - ja kaikenlaisista tähän liittyvistä jutuista, esimerkiksi tukkirekien kehittymisestä. Niin, eikä sovi unohtaa kirveen, sahan, moottorisahan ja sen sellaisten välineiden kehityskulkuja.

Kirja on kertakaikkisen kiehtova, siitä tuntuu löytyvän jatkuvasti uudenlaisia oivalluksia siitä miten metsiä on käytetty ja miten metsissä on työtä tehty. Ja kun moni luku kertoo jonkin asian kehittymisestä vuosikymmenten kuluessa, käy mainiosta kuvituksesta usein ilmi asioiden konkreettinen muuttuminen ajan myötä, esimerkiksi se miten isoja moottorisahat alunperin olivat ja miten turvavarusteita ruvettiin käyttämään vasta varsin myöhään.

Hieno työnäyte tämä kirja, ja kyllä täytyy siihen toiseenkin niteeseen tarttua.

Silta suunnittelusta tutkimukseen - VATT 20 vuotta

Seija Ilmakunnas, Tuomo Heikkilä, Juha Honkatukia ja Aki Kangasharju ovat toimittaneet Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen historiikin Silta suunnittelusta tutkimukseen - VATT 20 vuotta (VATT, 2010; ISBN 9789515619334). On oikeastaan aika ihmeellistä, että VATTista on tullut niin tunnettu ja niin vaikutusvaltainen tutkimuslaitos näinkin lyhyessä ajassa.

Miten tämä onnistui? Entä millaisia ovat ne kysymykset, joihin VATT pyrkii tutkimustietoa tuottamaan?

Kirjassa kuvataan kuilua päätöksentekijöiden ja tutkijoiden välillä: ”Päätöksentekijät tarvitsevat tutkimustietoa valintojensa pohjaksi. Poliitikkojen mielestä tutkijat kuitenkin etsivät vastauksia usein vääriin ja epäolennaisiin kysymyksiin. Tutkijoiden kannalta päättäjät puolestaan hyödyntävät tutkimustuloksia liian harvoin ja valikoivasti.”

Tuossa lienee se ”markkinarako”, jota täyttämään VATT syntyi. Ja tässä tehtävässä on epäilemättä myös onnistuttu, ei VATT muuten olisi niin nopeasti saavuttanut vahvaa asemaansa.

Kirjan tekemisen taustoista toimittajat kertovat seuraavasti: ”Tartuimme historiikin kirjoittamiseen myös siksi, että valtion sektoritutkimuksen uudistaminen on ajankohtainen asia. […] Tämä aika pitää sisällään kysymyksen siitä, mikä on ollut VATTin yhteiskunnallinen tehtävä ja miten se on kyennyt siihen vastaamaan.”

Eduskunta antoi VATTille hyvin laajan tehtävän: ”… tutkimuskeskuksen tehtävät ehdotettiin kattamaan koko talouspoliittisen tutkimuksen kenttää siten, että toiminnan kohdentaminen kulloinkin ajankohtaisten tarpeiden mukaisesti onnistuu joustavasti.”

Haaste oli suuri, sillä organisaatiossa oli alle 40 tutkijanvirkaa. Mutta tulosta saatiin aikaan: ”VATT on pieni valtion laitos, mutta kooltaan suuri suomalainen taloustutkimuslaitos, josta löytyy tarvittaessa kriittistä massaa vaativienkin asiakokonaisuuksien käsittelemiseksi.”

VATTin vahvuutena on ollut poikkihallinnollisten tutkimus- ja selvitysongelmien hoito yhdessä niiden tahojen kanssa, jotka kulloisestakin asiasta ovat olleet perillä: hyvinvointipalvelut, kunta- ja aluetalous, verotus, sosiaaliturva, työmarkkinat, ympäristötalous, liikennepalvelut, innovaatiopolitiikka ja niin edelleen.

Vaikuttavuusanalyysi nostetaan kirjassa yhdeksi vahvuusalueeksi: ”VATT:n työmarkkinatutkijat ovat ratsastaneet aallon harjalla ja pyrkineet omilla tahoillaan tuomaan uskottavia politiikkatoimien arviointitapoja suomalaisen yhteiskunnan tietoisuuteen.”

Mielenkiintoista oli myös se, että VATT:ia perustettaessa keskeiset talouspoliittiset haasteet ovat pysyneet yllättävänkin ajankohtaisina: yhteiskunnan teknistyminen ja kansainvälistyminen, ympäristöongelmat ja väestön ikääntyminen.

Kirjan lopussa on mainio tiivistelmä VATT:n tahtotilasta uudistettaessa sektoritutkimusta. Yhteiskunnallinen tehtävä on seuraava: ”VATT tekee soveltavaa ja riippumatonta taloustieteellistä tutkimusta päätöksenteon tueksi.” Ja olennaista toiminnassa ovat verkostot – kaikille hallinnonaloille. Samalla VATT on linkki akateemisen taloustieteellisen tutkimuksen ja talouspolitiikan valmistelun välillä.

Aika hyvin tiivistetty!

Kultapoika, smaragdityttö

Yiyun Li on kirjoittanut hienon novellikokoelman: Gold boy, emerald girl (Fourth Estate, 2010; ISBN 978-0-00-730312-0). Luin kirjan englanniksi, mutta se on myös suomennettu: Kultapoika, smaragdityttö (Tammi, 2012; suom. Seppo Loponen).

Kirjan novellit kertovat Kiinasta, ja erityisesti yhteiskunnallisista muutoksista jotka ovat vaikuttaneet varsinkin naisen asemaan. Vanha ja uusi törmäävät, ja samaten törmäävät ihmisten ajatukset omasta identiteetistään siihen mitä yhteisö edellyttää.

Kirjan ensimmäinen novelli, ”Ystävällisyys”, tuntui ikään kuin avaimelta koko kirjaan, vaikka vahvoja olivat muutkin novellit. Päähenkilön tavoitteena on olla tekemättä kenellekään pahaa, ja tämä myös tarkoittaa että hän ei halua tuottaa kenellekään pettymystä, joten hän jättäytyy kaikesta taka-alalle eikä tee missään asiassa aloitetta. Mutta samalla hänellä on aikaa tarkkailla ja muodostaa oma kuvansa maailmasta. Missä määrin hänen käsityksensä on oikea, sitä lukija jää miettimään: voiko ymmärtää elämää olemalla pelkkä sivustakatsoja?

Kovin suurta yllätystä tai kärjistystä ei novellien loppuun ollut ladattu, pikemminkin novelleissa oli kyse tietyn elämänkohtalon tai tunnelman määrittelystä, jonkinlaisesta kartanteosta ihmisen identiteetille muuttuvassa maailmassa.

Kiina näkyy novelleissa sisältä käsin, ei siis eksotiikkana vaan elämisen todellisuutena. Tosin myös länsimaalaisuus näkyy, esimerkiksi luetun länsimaisen kirjallisuuden kautta tai sitten muoti-ilmiöissä.

Luin kirjaa työmatkalla bussissa, ja uppouduin tarinoihin niin että maailma ympärillä tuntui katoavan. Ei ihme että Yiyun Li on nostettu nuoren polven amerikkalaiskirjailijoiden kärkeen, sinne hän kuuluu.

Teräsleijona

Ilkka Remes tehtailee jännäreitä, ja niitä myös luetaan, mistä esimerkkinä Teräsleijona (WSOY, 2011; ISBN 978-951-0-38419-0). Kirjasta oli Helmet-järjestelmässä tätä arviota kirjoittaessani 48 varausta ja kirjoja oli tarjolla peräti 244 kappaletta.

Menestyskirjailija, se Remes on. Ja menestysreseptiä tässäkin taas varioidaan, ajankohtaisten teemojen pohjalta. Juonen ytimessä on lapsen huoltajuudesta käyty kiista, johon sotketaan Suomen ja Venäjän välistä politikointia sekä kummallista liiketoimintaa jossa tuntuu olevan jotain pielessä.

No, tästä kasautuu ajan mittaan sellainen juonittelujen kokonaisuus, että millään ei enää tunnu olevan mitään rajaa, sopassa on salaliittoja, isänmaallisia ääriliikkeitä, ammattisotilaita ja niin edelleen.

Kyllä, luin kirjan alusta loppuun. Ja kyllä, en lukenut läheskään kaikkea, ehkä puolet tai kolmasosan tekstistä. Remes on ammattikirjoittaja, ja osaa sen mitä menestyskirjailijalta edellytetään: tiukka juoni, koko ajan tihenevä jännitys ja paljastus paljastuksen perään.

Mutta kaavamaisuudesta Remes ei irti pääse.

A dark matter

Peter Straub kirjoittaa kauhukirjallisuutta, ehkä vähän samaan tapaan kuin Stephen King, mutta omaperäisellä tavalla siltikin. Tässä on kirja, josta toisaalta pidin ja toisaalta se jäi jotenkin ikään kuin vajavaiseksi: A dark matter (Phoenix, 2011; ISBN 978-0-7538-2882-3).

Kirjan päähenkilö, menestyskirjailija, yrittää selvittää mitä tapahtui 40 vuotta aiemmin hänen vaimolleen ja tämän ystäville.

Opiskelijat olivat ajautuneet hypnoottisen gurun vaikutuspiiriin. Eräänä iltana he kokoontuivat jonkinlaiseen riittiin kaupungin vieressä olevalle pellolle. Riitissä tapahtui jotakin, joka pirstoi osanottajien mielet, ja yksi osallistujista kuoli jonkinlaisen pedon raatelemana.

Straub kerii tapahtunutta auki kerros kerrokselta, johtolanka johtolangalta, tapahtumaan osallistujien näkökulmista. Mutta vaikka kerrontatapa aluksi viehättää, jossain kohtaa alkaa tuntua siltä että lukijalta pimitetään olennaista tietoa, ja että kaiken keskipisteessä ei oikeastaan olekaan yhtään mitään.

Kuten ei olekaan, tavallaan, mikä jääköön tässä paljastamatta.

Kirja jäi vaisuksi, ja vaikka Straub pystyy uskottavasti kuvaamaan henkilöitään, ovat monet heistä varsin stereotyyppisiä, eivätkä ihmisinä lopultakaan kovin kiinnostavia.