Linnut lumen valossa

Teos Linnut lumen valossa (Tammi, 2011; ISBN 9789513162078) on komea, siitä ei pääse mihinkään. Ja tekijät - Arto Juvonen, Tomi Muukkonen, Jari Peltomäki ja Markus Varesvuo - ovat osaavimpia luontovalokuvaajia Suomessa. Mutta mistä sitten johtui, että teos sai mielen matalaksi?

Teoksen esipuheessa kirjoittaa Veikko Neuvonen: "Samalla toivon, että tämän kirjan kuvia katseltaessa muistuisi mieleen ilmastonmuutos, joka pahimpien ennusteiden mukaan voisi merkittävästi lyhentää lumisia talvia [...] ja sammuttaa lumen luoman heijastimen."

Tässä on oikeastaan kiteytettynä kirjan koko ongelma: kirjan kuvia katsellessa ei todellakaan tule mieleen mitään sellaista kuin ilmastonmuutos tai luonnon suojeleminen. Lähinnä tulee ihmetelleeksi valokuvaajien taitavuutta ja sitä, miten kukin kuva on saatu otettua: millaisesta kojusta, millaisella syötillä tai ruokkimispaikalla, ja kuinka monta muuta valokuvaajaa on ollut samaan aikaan piirittämässä kohdetta.

Onhan se kieltämättä ikävää, jos ilmastonmuutos vähentää lumen määrää ja samalla tekee vaikeaksi ottaa tämän kaltaisia lumen valoa hyödyntäviä lintukuvia. Mutta olisiko tässä samalla unohtunut jokin perimmäinen asia, esimerkiksi se että luonto on arvo sinänsä?

Näiden kuvien perusteella saa käsityksen, että lintuvalokuvaus on teollisuutta samalla tavalla kuin vaikkapa Disneyn elokuvat tai Barbi-nuket oheistuotteineen. Killotettua kuvaa todellisuudesta, sellaista joka myy.

Toki kirjassa oli muutama sellainen kuva, jossa näkyi muutakin kuin värikylläisiä, viimeisen päälle kiillotettuja potretteja linnuista, mutta eivät ne tätä kirjaa pelastaneet.

Niin, ja sekin vielä on mainittava, että vaikka kirja on jaettu lukuihin, ei näihin lukuihin sisällytettyjen kuvien välillä ollut juurikaan eroja, samaa saturoitua ja pikselintarkkaa teollisuustuotantoa sivusta toiseen. Missä sanoma, missä syy tuoda näitä kuvia esille?

Luin samaan aikaan tämän kirjan kanssa teosta Metsänhoidollisia toimenpiteitä, joka on sanomaltaan ja sisällöltään ihan toista luokkaa - todellista luontovalokuvausta!

Miksi luontovalokuvaajat, joiden luulisi välittävän luonnosta, eivät osoita välittävänsä luonnosta?

Metsänhoidollisia toimenpiteitä

Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo iskivät suomalaisuuden ytimeen, ajatukseen "Suomi elää metsästä", ja näyttivät mitä metsillemme on tosi asiassa tapahtunut viimeisen 50 vuoden aikana. Metsien tilaa kuvaavat valokuvat on julkaistu kirjassa Metsänhoidollisia toimenpiteitä (Hiilinielu tuotanto & Miellotar, 2009; ISBN 978-952-99113-4-9).

Tätä kirjaa lukiessa tuli mieleen, että miksi Suomessa julkaistaan niin vähän yhteiskuntakriittisiä valokuvakirjoja? Eipä sellaisia ainakaan tule monta mieleen. Toki niin sanotuissa luontovalokuvakirjoissa hehkutetaan "puhtaan suomalaisen luonnon puolessa", ainakin kirjan esipuheessa, mutta mitään todellista luonnon tilaan kantaa ottavaa viestiä ei näistä kirjoista yleensä löydy.

Esimerkiksi Linnut lumen valossa -teoksen esipuheessa kirjoittaa Veikko Neuvonen: "Samalla toivon, että tämän kirjan kuvia katseltaessa muistuisi mieleen ilmastonmuutos, joka pahimpien ennusteiden mukaan voisi merkittävästi lyhentää lumisia talvia [...] ja sammuttaa lumen luoman heijastimen."

Niin, onhan se ongelma jos lumen vähentyessä tai kadotessa ei enää voi ottaa yhtä hyviä lintuvalokuvia!

Teos Metsänhoidollisia toimenpiteitä sai vuonna 2009 Suomen Taideyhdistyksen kirjallisuuspalkinnon, perusteluna se että teos kertoo kriittisesti siitä, "mihin pelkkää taloudellista hyötyä tavoittelevat metsänhoidolliset toimenpiteet ovat johtaneet".

Teoksessa esitetään lukijalle kysymys "Miten metsä meitä koskettaa?", ja hahmotellaan seuraavanlaista todellisuutta: "Joskus käydään sienessä ja marjassa. Hurautetaan autolla metsänreunaan ja harmitellaan hankalasti kuljettavaa moton jälkeä kunnes löytyy sirpale metsän näköistä metsää. [...] [Eikä] enää synny edes mielikuvia siitä millaista olisi olla metsässä, syvällä, niin että se vavahduttaisi."

Kirja kertoo 1960-luvulla alkaneesta kehityksestä, jolloin metsäautotieverkko tihentyi dramaattisesti ja siirryttiin avohakkuiden aikakauteen: "Yhden sukupolven aikana tuhottiin kokonainen maailma, ja miten monta vuotta kestääkään, että se on entisellään?"

Kirjassa on ihmisten omakohtaisia kertomuksia siitä, miltä tuntuu kun tutut metsät hakataan aukioiksi, kun aarniometsä muuttuu puupelloksi.

Vastapuolella on luja usko tehometsätalouteen: "Auta meitä hyväksymään, että metsän hävitystä on kaikki sellainen toiminta, joka on ristiriidassa metsälain kanssa. Vahvista uskoamme metsäviranomaisiin ja heidän tulkintaansa kyseisestä laista. Salli meidän hyväksyä se, että metsän etu on metsäteollisuuden etu ja metsäteollisuuden etu on Suomen etu! [...] Äläkä saata meitä kiusaukseen jättää metsää avohakkaamatta, sillä tehotuotannolle kuuluvat metsämme, kokonaan ja iänkaikkisesti!"

Kirjoittajat tuovat nerokkaasti esiin sen kielenkäytön, joka Suomessa hallitsee kaikkea metsiin liittyvää keskustelua: "[J]okainen sana sisälsi koodin miten suhtautua metsään, koodin, joka määritteli puut hyödykkeeksi ja metsän piirteet joko huonoiksi tai hyviksi hyödyn kannalta. Voisiko tällaisen kielen lävitse enää nähdä metsää luontona?"

Ja sanoja riittää: vajaatuottoinen, kasvutappio, hakkuupoistuma, joutomaa, päätehakkuu, suojuspuumetsikkö...

Ja tätä käsitystä metsistä opetetaan myös kouluissa, ala-asteelta alkaen. Mistä voisinkin esittää kysymyksen: kumpi on tärkeämpi kansalaisen taito, relaskoopin käyttö vai lintujen rengastus?

Kirjoittajat viittaavat akatemiaprofessori Ilkka Hanskin näkemyksiin siitä, että nykyinen metsäteollisuuden levittämä käsitys "täsmäsuojelusta" on virheellinen: "[S]ellainen täsmäsuojelu, jossa rajataan mahdollisimman pienialaisia uhanalaisten lajien esiintymisiä, ei onnistu. Vielä vähemmän toimii sellainen täsmäsuojelu, jota käytännön toiminta edustaa, sillä siinä rajataan suojeltavaksi [...] mahdollisimman pienialaisia kohteita [...] [J]os näin rajatulla pienellä alueella ylipäätään esiintyy uhanalaisia lajeja, niiden pienillä populaatioilla on väistämättä suuri riski hävitä kokonaan."

Yhteenveto: Tässä on todellinen luontokirja, ei kiillotettua Disney-todellisuutta vaan puheenvuoro elävän, ihmisiä rikastuttavan luonnon puolesta.

Uinuva uhka

Jan Guillou tarjoilee räväkkää yhteiskuntakritiikkiä jännärissä Uinuva uhka (Like, 2008; suom. Salla Simukka; ISBN 9789520101688). Kirja kertoo ruotsalaisesta terroristijahdista, jossa ei välitetä demokratiasta, sananvapaudesta tai laillisuudesta. Ruotsin turvallisuuspoliisi osoittautuu pahimmaksi yhteiskunnan viholliseksi.

Kirjan päähenkilö on Ewa Tanguy, poliisi joka siirretään talousrikollisuuden parista turvallisuuspoliisin palvelukseen, koska hän on raudanluja kuulustelija, jota tarvitaan kun turvallisuuspoliisi ei kykene löytämään todisteita terrorismista epäiltyjen toiminnasta. Ja samaan aikaan turvallisuuspoliisin kimpussa häärii radiotoimittaja Erik Ponti, joka pyrkii paljastamaan lainvastaisuudet ja sananvapauden loukkaukset.

Kirja etenee turhankin rivakasti, kertoen yhteiskunnan tapahtumista ikään kuin lehtimiehen perspektiivistä, monta kertaa ohittaen tarinan päähenkilöiden tekemiset.

Guillou kykenee kirjassa osoittamaan, miten haavoittuva ruotsalainen yhteiskunta on sisältä käsin tapahtuvalle oikeusvaltion korruptiolle. Turvallisuuspoliisi vuottaa julkisuuteen omia toimiaan edullisessa valossa näyttäviä tietoja, mutta samaan aikaan epäiltyjä ja heidän asianajajiaan estetään kertomasta mitään julkisuuteen.

Guilloun käyttämä termi turvallisuuspoliisin tavasta kontrolloida julkisuutta - "ventilointi" - oli hauska. Kiinnostavia olivat ne koukerot joilla turvallisuuspoliisissa puolusteltiin omalta kannalta hyödyllisen tiedon vuotamista ja samalla kontrolloitiin organisaation kannalta vahingollisten tiedon levittämistä, muun muassa tietoa siitä että mitään todisteita terrorismista ei ollut.

Guillou on räväkkä kirjoittaja, paikoin turhankin räväkkä, mutta hyvin hän kuvaa sellaisen yhteiskunnallisen kehityksen, jossa valtion turvallisuuselimet yhteistyössä poliitikkojen kanssa manipuloivat julkisuudessa käytävää keskustelua omaksi hyväkseen - poliitikkojen uran edistämiseksi ja turvallisuuspoliisin resurssoinnin lisäämiseksi.

Niin, ja kaiken huipuksi Guillou maalaa kuvan siitä, miten nämä toimijat, poliitikot ja turvallisuuspoliisin johtajat, ovat itse asiassa yhteiskunnan pahimmat viholliset. Loppumetreillä kirja kyllä sortuu ylilyönteihin, mutta sallittakoon se Guilloulle.

Valon matka Lapin tuntureilta laaksoihin

Tauno Kohosen valokuvakirja Valon matka Lapin tuntureilta laaksoihin (Mäntykustannus, 2011) on katselukirja: tekstiä on vähän ja sekin enemmänkin johdattaa kuvien tunnelmaan kuin kertoo kuvista tai niiden ottamisesta.

Kustantajan sivulla sanotaan: "Valon matka on sanan mukaisesti valon matkaa Lapin tuntureilta laaksoihin. Kuvista puolet on Lapista ja puolet Kuusamosta, joten teos laajentaa Lappi-brändiä yli vanhojen maakuntarajojen." Ja vielä: "Valon matkan filosofiana on esitellä Pohjois-Suomea luonnontilaisena, erillään sivilisaatiosta; Valon matka on unelma alkuperäisestä ja puhtaasta luonnosta."

Teoksen on taittanut Tauno Kohosen poika Tommi, ja varsin onnistuneena taittoakin voi pitää; ehkä joillekin sivuille on laitettu liikaakin valokuvia, joista varsinkin pienemmässä koossa esitetyt jäävät vähälle huomiolle. Mutta varsin hyvin toimii näinkin yksinkertainen taittoratkaisu kuin tässä kirjassa; valokuvat puhuvat puolestaan.

Tunnelmointia, sitä tämä kirja on. Ei niinkään nopeasti selattavaa kuin ajatuksella katsottavaa, vaikka kumpikin kyllä toimii. Taidonnäyte!

Ikuisesti nuori - Geologian tutkimuskeskuksen 125-vuotishistoriikki

Olen viime kuukausina lukenut aika monta historiateosta ja historiikkia, teemoina muun muassa Suomen valtion kehittyminen, tiede ja tutkimus sekä tietotekniikka. Historiikkien joukossa on nostettava hattua tälle teokselle, joka on sopivan tiivis mutta samalla mainion selkeä ja konkreettinen: Ikuisesti nuori - Geologian tutkimuskeskuksen 125-vuotishistoriikki (Geologian tutkimuskeskus, 2010; L. K. Kauranne et al.; ISBN 978-952-217-129-0).

Koska 125 vuoteen mahtuu hurjasti tapahtumia, poimin seuraavaan vain muutamia asioita, pyrkimättä erityiseen kattavuuteen.

Kirjassa tuodaan alkulehdillä esille senaattori J. W. Snellman. Hänellä oli merkittävä rooli Markku Kuisman historiikissa Saha, jossa kuvataan toista Suomen kannalta keskeistä teollistumisen aluetta, metsäteollisuutta.

Metsäteollisuus ja kaivosteollisuus kävivät kisaa suosituimmuudesta, ja alussa kaivosteollisuus oli vahvoilla. Mutta Snellman ajatteli että hakataan Suomesta metsät ja investoidaan rahat tulevaa varten. Sitten kyllä kävi ilmi, että metsäteollisuus ei kuitenkaan jäänyt väliaikaiseksi rahasammoksi, kuten Kuisma kirjassaan kertoo.

Kaivosteollisuuden osalta GTK:n historiikista käy ilmi Snellmanin suorasukaisuus, sillä hän totesi, "että jos Suomessa jotain on turhaa, niin se on Kaivoshallitus." Mutta pikku hiljaa 1800-luvun loppua kohden asiat kuitenkin kehittyivät.

Detaljina mainittakoon, että syysmyöhällä 1868 Rahapajan retkikunta löysi Ivalojoelta kultaa. Tästä syntyi valtaisa kultaryntäys, ja "Kaivoshallituksen geologisen toimiston henkilöstö joutui melkein henkilökohtaisesti valvomaan kullanhuuhdontaa."

Tutkimus oli tuotteliasta: "Vuosien 1885-1917 välisenä aikana ilmestyi vuosittain joka tutkijalta keskimäärin 54 sivua tieteellistä tekstiä."

Kun sota päättyi 1945, elämä virisi jälleen ja geologit palasivat toimiinsa: "Suomen maksettaviksi määrätyt ankarat sotakorvaukset pitivät kansan vuosikausia lähes yhtä kovilla kuin sota-aikana. Teollisuus tarvitsi runsaasti metalleja. Globaali raaka-aineiden puute ja valuuttapula vaativat löytämään malmeja kotimaasta. Valtio panosti lisää geologiseen tutkimukseen ja raaka-aineiden etsintään."

Tulosta myös saatiin: "[T]utkimukset johtivat lukuisiin malmilöydöksiin ja kaivoksiin. Näiden ansiosta Suomesta tuli 1960-luvulla pinta-alan ja väkiluvun suhteen laskien maailman ehkä viidenneksi malmirikkain valtio."

Mielenkiintoinen oli mainita siitä, että 1950-luvulla koulutettiin malmikoiria lohkare-etsijän avuksi. Kuitenkin menetelmä oli lopetettava sen työläyden ja kalleuden takia.

Historiikissa mainitaan Otanmäen kaivos, joka aloitti 1960-luvun alussa tuottamaan vanadiinia ja rautaa. Olen itse kotoisin Vuolijoen kunnasta, jossa kaivos toimi, ja sen merkitys kunnan taloudelle oli hyvin suuri. Samaten olivat suuria muutokset kaivoksen sulkemisen jälkeen.

Keväällä 1986 tapahtui kummia - "skintillometrin viisarit lyö tappiin", kerrottiin lennolta - ja pian selvisi, että Tshernobylin ydinvoimala Ukrainassa oli 26.4.1986 räjähtänyt. Tästä GTK sai ympäristönsuojelullisen pikatehtävän: kartoittaa maahamme kantautunut säteilysaaste. Nopeaa toimintaa!

GTK:n historiikki kertoo kyvystä mukautua tilanteisiin, niin vahvan kasvun aikaan kuin olosuhteissa jolloin resurssit ovat tiukilla ja on tavalla tai toisella sopeuduttava. Ja mikä erinomaisinta, historiikista puuttuu monelle vastaavalle teokselle tyypillinen organisaation "kilven kiillotus". Teoksessa puhutaan siitä mitä yhdessä on tehty ja tehdään ympäröivän maailman kanssa, yhdessä muuttuen ja kehittyen.

Historiikki katsoo myös tulevaan: "GTK:n kyky vastata tulevaisuuden haasteisiin rakentuu kulmakivistä. Ensimmäinen kulmakivi on henkilöstön osaaminen, tutkimus ja teknologia. Toinen kulmakivi on organisaation toimintatapa eli tiedontuotanto, tietovarannot ja tietoratkaisut, ja kolmas kulmakivi on asenne ympäröivään maailmaan eli palvelusuuntautuminen ja [pyrkimys] kokonaisvaikuttavuuteen."

Tässä yhteydessä käytetty termi "kulmakivi" on mukava oivallus. Ja kyllä noilla eväillä pitäisi tulevaisuudessa pärjätä.

Kirjan oikoluku ja taitto on huolellista työtä, ja erityisesti valokuvista tykkäsin, ne toivat konkretiaa ja ajan kuvaa teokseen. Sen huomasin, että sivulla 123 olevassa otsikossa lukee "2006-2005" kun pitäisi olla "2006-2009". Ja tuossa yllä lainaamassani tulevaisuus-kohdassa luki "pyrkimyksen" kun pitäisi olla "pyrkimys". Mutta nämä ovat pikkujuttuja, sisäinen pilkunviilaaja vain nosti päätään.

Yhteenveto: Kiinnostava katsaus GTK:n ja Suomen historiaan - ja mielenkiintoista pohdintaa tulevasta.