Onnellisuudesta

Sain työkaverilta linkkivinkin Sami Inkisen blogipostaukseen "How we put a number on employee happiness and did something about it".

Mielenkiintoista on se, että vaikka Inkinen puhuu onnellisuudesta, hän käsittelee pääasiassa toista asiaa: työssä viihtymistä ja tekemisen mielekkyyttä. Se miten hän kuvailee asiaa mitattavan on mukavan yksinkertainen tapa, ja luultavasti myös jollain tavalla kytköksissä onnellisuuden tunteeseen.

Mutta mistä esimerkiksi työhön liittyvä motivaatio tulee. Onko se tekemisestä sinällään, vai siitä mitä tekeminen tuo mukanaan? Kukin meistä löytää työn ilon vähän eri tavalla.

Olen tullut siihen käsitykseen, että onnellisuuden "tavoittelu" tai sen mittaaminen ei paranna onnellisuutta. Onnellisuus tulee tekemisestä ja olemisesta, yksinkertaisista asioista kuten siitä että tekee mielekästä työtä toisten ihmisten kanssa.

Nykyään olen aika allerginen onnellisuus-termille vaikka sitä paljon käytetään. (Ja on käytetty pitkään, vrt. esim. USA:n "The Declaration of Independence" jossa heti alussa on sanat "the pursuit of Happiness".)

Se miten esimerkiksi Mihaly Csikszentmihalyi lähestyy onnellisuus-teemaa on mielestäni järkevä näkökulma, siis haastavan tekemisen kautta (flow-ilmiö). Kun osaaminen lähestyy huipputasoa ja tekemisessä on vaikeustasoa, silloin ihminen joutuu tosissaan paneutumaan asiaansa, koko olemuksellaan, ja silloin sellaista abstraktiota kuin onnellisuus ei ehdi miettimään - ihminen on täydellä sydämellä läsnä ajassa ja tekemisessä. Mutta myöhemmin voi ehkä tajuta olleensa onnellinen.

Olen lukenut paljon asiaa käsitteleviä kirjoja, joista osa on ollut hyvinkin hedelmällisiä, vaikkakin vasta ajan mittaan olen niitä oppinut arvostamaan. Keräsin muistini virkistämiseksi jonkinlaista listaa hyvistä lukukokemuksista:

• Mihaly Csikszentmihalyi / "Flow - elämän virta" ja "Hyvä bisnes"
  
• Carl Honoré / "Slow - Elä hitaammin! Manifesti verkkaisen elämän puolesta"
  
• Eero Ojanen / "Järjen valossa - elämänviisautta filosofiasta"
  
• Mari Aulanko / "Kultaisella keskitiellä - Valitse valitseminen"
  
• Timo Airaksinen / "Onnellisuuden opas"
  
• Daniel Gilbert / "Stumbling on Happiness"
  
• Jonathan Haidt / "The Happiness Hypothesis: Finding Modern Truth in Ancient Wisdom"
  

Aulanko osuu maaliin lauseella "Olisiko mahdollista [että onni löytyy] uskollisuudesta oman elämän tarkoitukselle? Tarkoitus on kuitenkin jokaisen itse löydettävä." Ja Airaksisen kirjaa vielä sulattelen. Olen sen hiljattain ehtinyt lukea mutta paljon jäi pohdittavaa.

Ja vastaesimerkkinä kirja joka on mielestäni täyttä roskaa, ja jopa vaarallista sellaista:

• Chris Prentiss / "Zen ja onnellisuuden taito"
  

Lukulistalla aiheeseen liittyen on yksi teos:

• Richard H Thaler / "Nudge: Improving Decisions About Health, Wealth and Happiness"
  

Thalerin kirja on saanut aika vaihtelevia arvioita lukijoilta, enkä tiedä onko se erityisen hyvä lähtökohdastaan huolimatta: "… by knowing how people think, we can design choice environments that make it easier for people to choose what is best for themselves, their families, and their society."

PS. Tätä tekstiä kirjoittaessani nousi mieleen paljon ajatuksia ja kokemuksia, kokonainen kirjo ajatuksia onnen teemaan liittyen, ja hetkeksi todella uppouduin kirjoittamiseen. Oliko se onnea?

Tuhat syytä lentää

Runoja suomeen muuttaneelta kiinalaiselta, suomeksi - siinä on lyhyt kuvaus Tao Linin kokoelmasta Tuhat syytä lentää (Enostone, 2011). Kirjailijana ja suomen kielen käyttäjänä Tao Lin on matkansa alussa, mutta tästä huolimatta: syvää, kirkasta, persoonallista runokerrontaa.

Aiempi teos, esikoisteos Suomen taivaan alla (Enostone, 2008) oli ehdokkaana Helsingin Sanomien esikoisteospalkinnon saajaksi.

Runoissa häivähtää samanlaisia tunnelmia kuin on Pertti Niemisen suomentamissa vanhoissa kiinalaisissa runoissa. Toisaalta osa runoista tuo mieleen suomalaisen runouden tunnettuja helmiä, vanhoja ja uusia.

Katsottuna kiinalaisen kulttuurin läpi suomalaisuus näyttää tuoreelta, ehkä vähän aralta ja oudolta, mutta myös yllättävän elinvoimaiselta, hyvältä - meillä on onnen sirpaleita.

Pidin tästä kuulaasta runosta, joka oli otsikoitu "Suloista huomata":

Mitä on olla ihminen?
Koskettaa itseäni
koskettaa muita
kuinka suloista

Seuraavassa runossa taas olen kuulevani kaikuja taolaisuudesta, tai ehkä vanhasta kiinalaisesta runoudesta. Otsikkona on "Ajattelu ja todellisuus":

Joskus ajattelemme, että olemme tehneet parhaamme
              ehkä kaukana parhaasta.
Joskus ajattelemme tietävämme
              ehkä kaukana todellisesta tiedosta
...

Voimmeko lähestyä sitä, mikä on totta?

Suomalainen vaikenemisen kulttuuri saa uuden tulkinnan runossa "Hiljaisuus on kultaa":

...
hiljaisuus on ihmisissä
ei puhuta, ei pussata
vaikka halutaan
Odotan puheenvuoroa

...

Kuka kertoo hiljaisuuden merkityksistä?
Kauanko minun pitää odottaa?

Kirjoittaja pohtii suomalaista tasa-arvoa, demokratiaa, koulua, terveydenhoitoa - ja esittää kysymyksen: Entä jos näin ei olisi? Ja lukija miettii: osaammeko ymmärtää, osaammeko arvostaa? On hyvä, että näemme Suomen muiden kulttuurien läpi, jotta ymmärrämme kirkkaammin sen mitä meillä on.

Ihmiskohtalot avautuvat runoissa uudesta näkökulmasta, esimerkiksi runossa "Adoptioprinsessa", jossa Tao Lin kertoo suomeen adoptoidusta tytöstä, jonka kepeä nauru kertoo hänen onnestaan prinsessan maailmassaan. Tao Lin kysyy: "Tiedämmekö siitä toisesta tytöstä, joka myös hylättiin?"

Nämä runot nousevat henkilökohtaisesta kokemuksesta; se antaa niille painon. Toivon, että Tao Lin jaksaa nähdä, ja kertoo meille mitä meidän tulisi nähdä, meidän talven pimeyteen käpertyvien suomalaisten.

Aivot - käyttäjän käsikirja

Matthew MacDonaldin kirjoittama opaskirja Aivot - käyttäjän käsikirja (Docendo, 2009) ei ole hassumpi kooste kaikesta mitä aivoista tiedetään.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että mistään en löytänyt tietoa teoksen suomentajasta, joka anonyymiksi jääneenä ansaitsee kuitenkin kehut: hyvää työtä haastavan tekstin kääntämisessä sujuvaksi suomeksi.

Kirjassa lainataan tutkimustuloksia laidasta laitaan - ehkä eniten fysiologiaa, neurologiaa ja psykologiaa - ja tiedelehtiä lukeneelle tai alaan muuten perehtyneelle kirjassa ei hirveän paljon uutta välttämättä ole. Mutta tästä huolimatta teos on mukava lukukokemus, yhdessä paketissa perustieto aiheesta.

Tutkimus edistyy nopeasti, joten kirjan tiedot vanhenevat hiljalleen, vaikka itse kirjan aihe, ihmisaivot, ei miksikään muutu muutamassa vuodessa (tai vuosituhannessa). MacDonald kertoo suoraan, mitkä asiat ovat hyvin tunnettuja ja mitkä tällä hetkellä aktiivisen tutkimuksen kohteena.

Kirjan lukijaa ei välttämättä kiinnosta se, miten ihmisaivot toimivat - vaikka hurjan kiinnostavaa sekin on - vaan pikemminkin se, miten aivoista tulisi pitää huolta, jotta ne pysyvät vireessä ja toimintakykyisinä. Niinpä kirjasta löytyy "[k]äytännön ohjeita, jos tavoitteenasi on tulla terävä-älyiseksi, sanavalmiiksi 90-vuotiaaksi korttihaiksi."

MacDonald kehottaa käyttämään aivoja monipuolisesti, uusia asioita oppien. Jos toimit kuin sohvaperuna, aivoistasi tulee sohvaperunan aivot: "Koulutat aivojasi koko ajan tehokkaammaksi juustonaksunsyönti-, televisionkatsomis- ja murehtimiskoneeksi."

Siispä: "Käytä aivojasi tai menetät ne." "Omaksu jotain uutta." "Pidä kehosi kunnossa auttaaksesi aivojasi." "Anna aivoillesi hyvää ravintoa ja tarpeeksi lepoa."

Aivojen hyvinvoinnin ohella kirjassa on toinen tärkeä teema, se miten aivot muuttavat aistihavainnot äärimmäisen subjektiiviseksi sisäiseksi maailmaksi: "Tällä sisäisellä maailmalla on jonkin verran yhteisiä piirteitä ulkoisen todellisuuden kanssa, mutta ei niin paljon kuin luulisit. Sitä pyörittää käsittelyjärjestelmä, joka on nopea hyppäämään johtopäätöksiin, itsevarmuudessaan autuaan tietämätön erehdyksistään ja helposti narrattavissa. Tämä käsittelyjärjestelmä näkee, mitä odottaa näkevänsä, kuulee, mitä odottaa kuulevansa ja kieltäytyy jääräpäisesti myöntämästä virheitään pienimmässäkään asiassa. Ehkä nautit tästä maailmasta, ehkä et, mutta et voi koskaan astua ulos päästäsi ja saada selkeää kuvaa siitä, mitä ulkomaailmassa todella tapahtuu."

Tuo äskeinen lainaus on vallan verratonta tekstiä, ja sitä piisaa teoksessa runsain mitoin. Esimerkkinä se, miten ihminen muistaa asioita: "[K]un kokoat muiston, se ei luultavasti enää ole samanlainen kuin alkuperäinen kuva. Itse asiassa muisteleminen on luovaa uudelleenkuvittelua. Näin olleen sen lisäksi, että uudelleen kokoon liimatussa muistossa saattaa olla joitakin aukkoja ja siihen kuulumattomia osia, se sisältää myös muutamia täysin uusia paloja."

Entä sitten paljon mainostettu maalaisjärki - se kun johtaa päättelyvirheisiin, joita teemme automaattisesti, vaistomaisesti ja jatkuvasti. Tähän liittyy useita tekijöitä, esimerkiksi "ankkuroituminen", siis se että aivot tarttuvat tilannetta arvioidessaan yksityiskohtaan, eivätkä huomioi kokonaiskuvaa. Vastaavasti "konservatiivisuus" tarkoittaa ihmisten tapaa pitäytyä mielipiteissään uusista vastatodisteista huolimatta. Ja "yliryhmittely" viittaa aivojen tapaan automaattisesti korostaa ryhmien välisiä eroja ja vähätellä ryhmän jäsenten välisiä eroja — logiikan kustannuksella.

Näin se menee: "[A]ivot mieluummin rationalisoivat kuin ajattelevat loogisesti. Sen sijaan, että ne arvioisivat tilanteen perusteellisesti, ne mieluummin hyppäävät vaistomaiseen johtopäätökseen ja keksivät perusteita sen tueksi."

Mutta onneksi on toivoa: "Kriittinen ajattelu on kurinalainen tapa haastaa maalaisjärki."

(Tässä yhteydessä en malta olla toteamatta, että niin sanotusta "maahanmuuttokriittisestä keskustelusta" puuttuu lähestulkoon kokonaan kaikki sellainen, jota voisi kutsua kriittiseksi ajatteluksi.")

Kriittiseen ajatteluun liittyy seuraavia näkökulmia: epävarmuuden hyväksyminen, ennakkoluulojen voittaminen ja pötypuheen paljastaminen. Viimeiseen kohtaan liittyy argumentointivirheiden huomaaminen, siis sellaisten retoristen keinojen tunnistaminen joilla huijataan ihmisaivoja. Tällaisia arveluttavia keinoja ovat arvolatautuneiden sanojen käyttö, hyökkääminen puhujaa eikä väitettä vastaan, auktoriteettiin vetoaminen, vastapuolen kannan vääristäminen ("olkinukke"), maalitolppien siirto, virheellisen valintatilanteen esittäminen, uskomuksen seurausten arvostelu ja kehäpäätelmään turvautuminen.

(Taas sivuhuomautus: kaikki yllä käytetyt arveluttavat keinot ovat useimpien "maahanmuuttokriitikoiden" ahkerasti käyttämiä. Toki niitä käytetään yleisesti poliittisessa toiminnassa kaikenkaikkiaan.)

Kirjassa on myös persoonallisuustyyppiin liittyvä testi, jossa voi tutkia omaa sijoittumistaan viidelle akselille: avoimuus, tunnollisuus, ekstroversio, miellyttävyys ja neuroottisuus. MacDonald kertoo myös erinomaisen selkeästi miten tähän viiden tekijän malliin on päädytty ja mihin sitä ei kannata käyttää. Tein tämän testin ja aika lailla uskottavalta tulos vaikutti, ainakin omasta mielestäni, tosin kyllä se sai aikaan pohdintaakin.

Yhteenveto: Pienistä sivupoluista ja kauneusvirheistä huolimatta tässä on tiedekirja, joka palkitsee lukijaansa. Suosittelen!

Kultaisella keskitiellä - Valitse valitseminen

Mari Aulanko tarttuu isoon teemaan - elämän tarkoitukseen - kirjassaan Kultaisella keskitiellä - Valitse valitseminen (Kirjapaja, 2009). Takakannessa kysytään: "Osaammeko tehdä oikeita valintoja vai annammeko elämän kuljettaa itseämme kuin ajopuuta?"

Aulanko antaa lukijalle tehtävän: "Pitäisikö jonkin asian olla elämässäsi toisin? Mikä muutos sinun pitäisi tehdä, mieluiten heti? Kirjoita itsellesi muistiin yksi tai kaksi ensimmäisenä mieleesi tulevaa asiaa, vaikkapa kirjan marginaaliin."

No, kirjastokirjan marginaaliin en ruvennut piirtelemään, vaikka se kyllä vähän houkutti, mutta tulin kuitenkin miettineeksi, ja kyllä heti pari asiaa löytyi, ja niitä rupesinkin hoitamaan. Sinänsä pieniä juttuja, mutta turha lykätä.

Erilaisista ihmiskäsityksistä Aulankolla on paljon sanottavaa: "[E]i ole yhdentekevää, millaisen käsityksen mukaan elää. Se vaikuttaa kaikkeen, mitä pidän oikeana ja vääränä, mitä hyvänä ja pahana, mitä minulle merkitsee vastuu, ja oikeudet."

Aulanko kritisoi ajatusta, jonka mukaan "itsensä toteuttaminen" voisi olla elämän tarkoitus. Tämä ajatus vie tuuliajolle. Aulanko viittaa Hillelin runoon, josta lainaan loppua: "Mutta jos teen sen vain itseni vuoksi, mikä minä silloin olen?"

Itsensä johtaminen, se on usein vaikeaa. Aulanko kertoo siitä, miten hän pääsi irti kahvin juomisesta, eikä enää tarvitse kahvia. Aulanko vihjaa, että tarvitaan kolmisen viikkoa "ehdollistumaan" uudelleen, kun haluaa saada aikaan elämänmuutoksen. Sen jälkeen uusi toimintamalli on vakiintunut.

Ja miksi kaiken elämässä pitäisi olla mukavaa? Eikö olisi parempi hyväksyä väistämättömät asiat ja toimia sen pohjalta? Sillä vaikka omat asiat olisivat kuinka hyvin, aina on toisia joilla jokin asia on paremmin, ja siinäpä sitä sitten kadehdit. Näin Aulanko: "Elämä on kuin räsymatto, taideteos, jossa kuuluukin olla monenvärisiä raitoja. Siellä ovat vierekkäin ilo ja suru, onni ja murhe, tyytyväisyys ja pettymys, elämä ja kuolema, toiveikkuus ja toivon menetys."

Jos elämän tarkoitus on hukassa, lopputulemana on noidankehä. Eikä tässä auta se, että moderni yhteiskunta lietsoo kaikenlaisia, usein kuluttamiseen liittyviä riippuvuuksia: "Yhteiskunnan intresseissä on mainostaa sellaista, mikä vähentää jännityksiä ja saa meidät keskittymään omiin päähänpinttymiimme niin, että meidät huomaamattamme tainnutetaan."

Aulanko viittaa monessa kohtaa Viktor Franklin kirjoituksiin. Pitää tutustua, sen verran fiksuilta ajatukset vaikuttavat. Frankl on kirjoittanut: "[I]hmisen elämä [ei] löydä täyttymystään vain toiminnassa ja ilossa vaan myös kärsimyksessä."

No, mitäpä tuohon sanoisi. Kyllä!?

Ihan vain saivartelemisen vuoksi mainitsen tässä lopussa, että Aulanko viittaa EU:n kurkkujen käyryyttä koskevaan määräykseen. EU:n ns. "kurkkudirektiivi" on kuitenkin myytti - ja kyseinen myytti kumotaan EU:n komission sivuilla. No, kyseisessä kirjan kohdassa on teemana materialistuminen ja samanlaistuminen, ja varmaan EU:lla voi tämän teeman kanssa olla tekemistä kurkuista huolimatta.

Yhteenveto: Erinomainen, tosin paikka paikoin vähän hajanainen, katsaus elämän tarkoitusta pohdiskelevaan filosofiaan, muumejakaan unohtamatta.

Maigret ja gangsterit

Olen joskus vuosia, vuosia sitten lukenut yhden tai kaksi Georges Simenonin Maigret-dekkaria, mutta en niistä ihmeemmin innostunut. Nyt palasin Maigretin pariin dekkarilla Maigret ja gangsterit. Kirjassa ollaan suuren luokan rikollisten jahdissa, kun amerikkalaiset gansterit pelaavat pelejään Pariisissa.

Simenonin tuotteliaisuudesta kerrotaan Wikipediassa seuraavasti: "Georges Simenon oli 1900-luvun määrällisesti tuotteliaimpia kirjailijoita: hän kirjoitti yli 400 romaania tai novellia ja kirjoitti työskennellessään noin 70 sivua päivässä."

Näkyykö tämä tekstissä? No, priimaa tuppasi tulemaan, ainakin tämän dekkarin osalta. Aina voi valittaa siitä, että jotkin yksityiskohdat eivät ole täysin yhtäpitäviä kirjan eri osissa tai sitä että paikkojen kuvailu on joskus hyvinkin suuripiirteistä ja tietyt asiat toistuvat toistumistaan, mutta pääsääntöisesti Simenon hoitaa urakkansa mallikkaasti. Eipä kovin monta suomalaista dekkaristiakaan löydy joka hoitaisi homman yhtä tyylikkäästi.

Tässä dekkarissa on toimintaa ehkä enemmän kuin Maigret-tarinoissa yleensä, gansterien Pariisiin tuomaa. Ja Maigret ottaa kunnia-asiakseen selvittää tapahtumat, ei tulisi kuuloonkaan että rapakon toisella puolella sanottaisiin ettei Ranskan poliisi tajunnut mitään siitä mitä oli tapahtumassa.

Mainio, tosin lyhytkestoinen, lukukokemus. Ja ihmetellä täytyy Simenonin kirjoitustahtia, kun tämmöistä tulosta syntyy.