Pradorin kuu

Neal Asherin romaani Prador Moon olisi jäänyt lukematta, jos en olisi törmännyt erinomaiseen novellikokoelmaan The Gabble - And Other Stories, jossa Asher osoittautui lyhyen proosan osaajaksi. Ja mikä mainiointa, Prador Moon on lyhyt kirja, eikä sorru niihin sudenkuoppiin mihin Asherin "paksut" romaanit, samojen asioiden toistoon ja puuduttavaan ryntäilyyn paikasta toiseen.

Ehkäpä voisi sanoa, että kirja on liian lyhyt pahasti puuduttamaan. Ja ennen kaikkea se on kiinnostava kuvaus kohtaamisesta ulkoavaruuden älykkään sivilisaation kanssa - asia josta itse Stephen Hawking on varoittanut: "heidän löytämisensä sijaan ihmisten pitäisi kaikin keinoin yrittää välttää heidän kontaktiaan".

Prador-sivilisaatio on tuttu Asherin aiemmista kirjoista, mutta nyt pääsemme näkemään miltä ensi kontakti vaikutti ja mitä siitä seurasikaan. Se missä Asher on hyvä on kokonaan toisenlaisen elämänmuodon kohtuullisen uskottavassa esittämisessä, "sisältä käsin", ja hän onnistuu antamaan Prador-sivilisaation toimista konsistentin kuvan, huolimatta siitä miten hirveä tuo ensikontakti on ihmisten kannalta.

Mutta kaikesta positiivisesta huolimatta on pakko todeta, että yhtään pitempää kirjaa aiheesta en olisi jaksanut lukea. Mutta voi silti kestää aikansa ennen kuin otan seuraavan Asherin kirjan käteeni.

Opas todistepohjaiseen päätöksentekoon

EU aina silloin tällöin yllättää, joskus positiivisesti, joskus negatiivisesti, joskus vain yllättää. Tässä lienee kyse tuosta kolmannesta vaihtoehdosta.

EU julkaisi dokumentin "Communicating research for evidence-based policymaking - a practical guide for researchers in Socio-economic sciences and humanities". Otsikko oli äärimmäisen kiinnostava, onhan Euroopan maille keskeistä että päättäjät tekevät järkeviä päätöksiä, ja tässä on tutkimuksen tuottamilla tuloksilla keskeinen ja (monessa mielessä) kriittinen rooli.

Mutta tämä kyseinen opas yllätti olemalla todellakin "practical", vähän niin kuin EU:n aikoinaan laatimasta kurkkudirektiivistä olisi julkaistu käytännönläheinen opas kurkun käyryyden mittaukseen.

Ei tämä opas huono ole, mutta toisaalta, tarvitaanko tällaisia itsestäänselvyyksiä kommunikoida? Alla on oppaan keskeinen kymmenkohtainen ohje siitä miten tutkimustuloksista tulee kommunikoida. No jaa. Tässäkö kaikki?

1. Form a communication and dissemination team who identify potential beneficiaries (audiences) and anticipate their questions
   
2. Create a promotional flyer
   
3. Produce a detailed identity brochure
   
4. Develop an attractive project website
   
5. Seek out dialogue with stakeholders
   
6. Engage the media
   
7. Write policy briefs
   
8. Arrange briefing sessions and dialogue panels
   
9. Organize a final conference
   
10. Produce a final publishable summary report
    

Johtajan ilo ja tuska

Olavi Toivolan kirja Johtajan ilo ja tuska - kokemus opettaa (Talentum, 2010) on mainion omaperäinen kirja johtamisesta. Vaikka Toivola toteaa, ettei hän lähtenyt kirjoittamaan muistelmia, teoksessa on huomattavan paljon kirjoittajan omaan taustaan ja työhistoriaan liittyvää tarinaa, eikä yhtään häiritsevässä mielessä, päinvastoin kirjoittaja pystyy näin mukavasti konkretisoimaan sanottavaansa menemättä kuitenkaan liian minäkeskeiselle linjalle.

Paikka paikoin Toivola kirjoittaa myös vähän itsestäänselvyyksiä, eikä aina erota olennaista epäolennaisesta, esimerkiksi silloin kun hän esittää pitkän listan oivallisen johtajan henkilökuvaksi:

• hän näkee tulevaisuuden trendit
  
• hän osaa muuttaa visionsa tavoitteiksi
  
• hän on rohkea suunnitelmissaan ja toiminnassaan
  
• hän ymmärtää ja uskaltaa panostaa kehitykseen
  
• hän on tehokas
  
• ...
  

Mikä tästä jää puuttumaan on kyky iskevään omaperäiseen ilmaisuun, se taito joka esimerkiksi Peter Druckerilla on. Mutta vaikka Toivolan teksti paikoitellen kaipaa tiivistämistä ja iskevyyttä, omaperäisyyttä siitä kuitenkin riittävässä määrin löytyy.

Toivola myös tarjoaa runsaasti linkkejä ja vinkkejä muihin ajattelijoihin, muun muassa Druckeriin, ja tätä kautta ankkuroi teoksensa muiden ajattelijoiden viitekehykseen. Laajasta sivistyksestä saa runsaasti todistusaineistoa, sekä myös älyllisestä uteliaisuudesta. Toivola lainaa tähän liittyen Pentti Sydänmaanlakkaa: "Jos haluat oppia jotain, sinun on etsittävä jotain ja oltava utelias."

Toivola on löytänyt kirjaansa mainioita oivalluksia eri lähteistä. Esimerkiksi sivulla 50 on Robert Townsendilta lainattuna tehtävänä "Testaa esimiehesi johtajataito". Kustakin kohdasta pitää antaa 0-10 pistettä. Kysymyksiä on kaikkiaan kymmenen. Ensimmäiset kaksi ovat "Hän on tavattavissa" ja "Hän on osallistuva". Tulos on esimiehen saama arvosana, josta Toivola toteaa: "Jos tulos jää alle viidenkymmenen, hakeudu muualle töihin."

Toivola korostaa tavoitteenasetantaa: "Jokaisella tavoitteella tulee olla numeerinen mittari. [...] Vain fakta on selkeä." Hän toteaa että tavoitteet ovat kuitenkin silloin tällöin verbaalisia, mutta ei jatka pidemmälle aineettomien asioiden mittaamisen metodiikassa. Mittaamisesta olisi voinut kertoa enemmänkin, esimerkiksi Hubbardin mainion kirjan pohjalta: How to Measure Anything: Finding the Value of "Intangibles" in Business (Wiley, 2007).

Toivola pohdiskelee myös elämäntaitoon liittyviä kysymyksiä, tosin vähemmän abstraktilla ja kokonaisvaltaisella tavalla kuin Maija-Riitta Ollila kirjassa Johtajan parempi elämä. Toisaalta Toivolalla on käytännön kokemusta joka Ollilalta puuttuu.

Elämiseen ja elämän tasapainoon liittyen Toivola maalaa johtajan työstä varsin raskaan ja vaativan kuvan. Työ vie vapaa-ajankin eikä 60-tuntinen työviikko ole mikään poikkeus. Tätä tasapainottamaan tarvitaan jotakin, ja tähän liittyen Toivola kirjoittaa: "Huomasin aikoinani tarvitsevani jotakin sellaista, mikä irrotti ajatukset työstä. Ellei sinulla jo ole mielihyvää tuottavaa harrastusta, aloita sellainen! Tee jotakin käsilläsi. Kaikki ovat hyviä jossakin."

Mutta kenelle kirja on sitten suunnattu? Monia johtamistaidon kirjoja voi ajatella kaikkien ihmisten käyttöön - Druckeria lainaten "jokainen on johtaja" - mutta Toivolan (ja jossain määrin Ollilan) teos on ehkä kuitenkin suunnattu organisaatioiden ylimmän johdon tarpeisiin, niille jotka kantavat vastuuta koko organisaation tekemisistä ja edustavat sitä ulospäin. Mutta onko tämä maailma jo mennyttä maailmaa? Tässä nykyisessä verkostojen maailmassa kun - Druckeria taas lainaten - jokainen on johtaja.

Tässä onkin teoksen keskeinen dilemma: se on kirjoitettu lähinnä perinteisen yritysjohtajan näkökulmasta, mutta nykymaailmassa teos edustaa jossain määrin jo katoavaa kansanperinnettä. Vaikka pääosin kirjan sisältämät ajatukset ovatkin ajattomia, niiden viitekehys taitaa olla jo hitusen ajastaan jäljessä. Toisaalta joku voi - täysin perustellusti - väittää vastaankin, esimerkiksi klassisella argumentilla "ei mitään uutta auringon alla". Luulenpa että kirjan puhuttelevuus riippuu hyvin paljon lukijasta ja hänen näkemyksestään johtajan kuvaan liittyen.

Muutoksen johtamiseen liittyen Toivolalla on mainioita lainauksia: "Keskeistä koko hommassa on uudistuminen, ei muutos." "Uudistuminen on luonnollista. Muutos on poikkeustapaus."

Muutoksen johtamiseen Toivolalla on selvä kanta: "Kerro aina ajoissa. Älä aliarvioi ihmisiä. Kun he ymmärtävät, miksi muutos on tarpeen ja mitä se merkitsee käytännössä, he saattavat yllättää olemalla varsin myönteisesti mukana sen toteutuksessa." Toivola määrittelee selkeästi myös ne raamit jolloin ollaan muutoksen johtamisen alueella: "Muutos edellyttää muutosjohtamista silloin, kun vanha kulttuuri, siihen liittyvät perinteet ja käytöstavat ja entinen toimintaprosessi ovat niin sanotusti katkolla. Kun uusi ja vanha ovat törmäyskurssilla, syntyy jännitteitä ja ristiriitoja." Mutta aina ei ole helppoa ymmärttää, milloin uudistuminen koetaan muutoksena: "Sinun on johtajana oltava hyvin herkkä tajuamaan, milloin jokin tapahtumaketju koetaan muutoksena."

Toivola viittaa kirjassaan Tuula Kianderiin: "Tiivistäen voisi sanoa, että johtamistyö on palvelutehtävä. Esimiehen tehtävänä on auttaa ihmisiä onnistumaan omassa työssään." Jotenkin tästä tulee mieleen Druckerin sanomiset mutta voi olla että olen väärässä. Erinomaisesti tiivistetty joka tapauksessa. Palvelutehtävän luonteesta johtuen Toivola kehottaa välttämättän organisaatiolaatikoita ja -kaavioita: "Käytä niiden sijasta yksinkertaista listaa, josta ilmenevät osastojen esimiehet sekä heidän alaistensa nimet ja tehtävät. Tämä ei ole organisaatioportaiden osalta yhtä havainnollista kuin perinteinen laatikkoleikki, eikä siis yhtä kiinnostavaa, mutta toimii."

Toivola pohdiskelee toimitusjohtajan tai tulosyksikön johtajan näkökulmasta suhdetta ylempään päättävään tahoon, ulkoon se sitten osakkeenomistajat, hallitus tai pääjohtaja. Tässä yhteydessä Toivola lainaa Benjamin Disraelia: "On paljon helpompaa olla kriittinen kuin oikeassa." Johtajan taitoon kuuluu osata perusasiat - esimerkiksi osakeyhtiölaki - ja lisäksi omata taito kuulla toisten osapuolten näkemyksiä rakentavalla tavalla. Toivola näkee yrityksellä myös laajemman yhteiskuntavastuun: "[V]akuutuin siitä, että jos huolehditaan kokonaisuudesta, myös omistajien hyöty toteutuu parhaiten. [...] Pohdi oma näkemyksesi näistä asioista jo varhaisessa vaiheessa. [...] [K]ysymykset tulevat usein äkkinäisesti ja yllättäen."

Luvussa "Henkilöstö" Toivola yltää Drucker-maiseen iskevyyteen, tätä kohtaa kelpaa lainata:

Siinä se on, tai siis he: alaisesi. Istu alas ja katso heitä. Odotat heiltä suoritusta. He puolestaan katsovat sinua takaisin ja odottavat. Hekin odottavat suoritusta. Erona vain on, että sinä johdat heitä, ja heidän sinulta odottamansa suoritus on johtaminen.

Toivola korostaa hyvän työilmapiirin merkitystä. Perusasiat ovat tärkeitä, esimerkiksi se että asioista tiedotetaan aina ensin omalle väelle. Eikä sovi unohtaa tervehtimistä, sitä että muistetaan luonnollinen kohteliaisuus päivittäisissä kohtaamisissa. On tärkeää seurata organisaation tilaa: "Kehitä mittari, kysele muutosten syitä. [...] Kannusta alaisiasi puhumaan."

Toivola on hyvällä asialla, ja hänen kirjansa on hyvä katsaus yritysten johtamiseen ja suomalaiseen johtamiskulttuuriin, jota usein turhaan parjataan. Ajoittaisesta pitkien (ja pitkästyttävien) luetteloiden esittämisestä huolimatta teos on palkitsevat ja omaperäinen lukukokemus kaikille jotka johtamisesta ovat kiinnostuneita.

Jarkko Sipilän dekkarit - arkipäiväistä mutta erinomaista

Pari viikkoa sitten minulle ei ollut mitään havaintoa Jarkko Sipilästä tai hänen kirjoistaan, mutta sitten joku jossain mainitsi hänestä - olisikohan se liittynyt johonkin palkintoon tai käännökseen muulle kielelle. Nyt olen lukenut yhden dekkarin (Seinää vasten), ja toinen on meneillään (Karu keikka). (Lisäys: tuli sekin jo luettua.)

Sipilää käsittelevältä Wikipedia-sivulta yksi lainaus tähän, se sopii mainiosti kirjailijaesittelyksi: "Sisäministeriön poliisiosasto myönsi Sipilälle poliisin ansioristin vuonna 2004."

Sipilä on ollut ajankohtainen kolme vuotta sitten. Nimittäin Helsingin kaupunginkirjasto otti hänet viikon kirjailijaksi 24.9.2007 ja tarjoili mainion kuvauksen siitä millainen kirjailija on kyseessä:

Sipilän tyyli on pelkistettyä ja toteavaa, ja hän kuvaa rikostutkintaa tarkasti ja asiantuntevasti. Työnsä puolesta Sipilä tuntee hyvin rikostutkinnan uusimmatkin menetelmät ja tuomioistuinkiemurat, hän tietää, miten mediaa käytetään hyväksi rikosten selvittämisessä tai miten Sörkan vankilan eri jengit toimivat. Näin hänen kirjojensa kautta lukijoille avautuu luotettava ja realistinen näkymä poliisin työhön. Sipilä paitsi kuvaa yksityiskohtaisesti rikostutkinnan monia vaiheita, myös tulee samalla välittäneeksi lukijoille poliisin asennemaailmaa sekä yhteiskuntakriittisiä kannanottoja esimerkiksi vankeinhoitolaitoksesta, poliisien määrärahoista ja riittämättömistä resursseista.

Realismi Sipilän romaaneissa on mielenkiintoista, ja on itse asiassa virkistävää lukea jotain tavallista. Minun on vain aina muistutettava itseäni, että olen lukemassa fiktiivistä romaania, en dokumenttia tai raporttia tapahtuneesta. Sipilän dekkareissa ei ole vain yhtä päähenkilöä, vaan niin kuin poliisiromaaneissa yleensä, päähenkilönä on koko tutkijaryhmä - rikoskomisario Kari Takamäen johtama tiimi, jonka jäsenet täydentävät toisiaan. Takamäki itse on hyvin realistinen ja tavanomainen hahmo. Ei siis alkoholisoitunut, eronnut tai vieraissa käyvä korruptoitunut tai muuten kyseenalaisesti toimiva paha poliisi, vaan ihan tavallinen pitkää päivää painava perheellinen mies, joita - mitä todennäköisimmin - suuri osa Suomen poliiseista on. Romaanien myötä myös tiimin jäsenet käyvät tutuiksi ja heidän hahmonsa syvenevät. Sipilä myös kirjoittaa henkilöidensä suihin luontevaa ja mainiota puhekieltä.

Olisin käyttänyt sanaa tavanomaista (tai jotain sen synonyymiä) Sipilän tekstin kuvailussa, jos en olisi tuohon yllä lainattuun kirjailijaesittelyyn törmännyt ja havainnut sen erinomaisen osuvaksi. Tavallinen, arkipäiväinen, rutiininomainen - mitään kaunokirjallista kikkailua ei Sipilä harrasta. Ja se on hyvä.

Mikä itseäni tässä mietityttää on se, miten tavanomainen voi olla myös erinomaista, siis siinä mielessä että vaikka Sipilän teksti on arkista ja paikoin jopa kankeaa (hän ei aina oikein tunnu hallitsevan henkilöhahmojensa esittelyä ja heihin viittaamista), tämä ei ollenkaan haittaa lukemista vaan päinvastoin jopa lisää tekstin tehoa. Ehkä syynä on se, että teksti tosiaan muistuttaa rikostutkintapöytäkirjaa ja saa lukijan tuntemaan, että kirjallisia keinoja vähän tunteva toimija (ehkäpä poliisi?) on tekstin kyhännyt omien tarkkojen kokemustensa pohjalta.

Hämmästyttävää kyllä, kaunokirjallisuuden rutiininomaisimman ja ehkä tuotteistetuimman lajityypin piirissä voi luoda uutta - ja käyttämällä kaikista keinoista epäomintakeisinta: rutiininomaisuutta ja arkipäiväisyyttä.

Sipilä on lajissaan mestari, ja erityisesti kunnioitan häntä siitä, että hän ei ole lähtenyt "erikoisefektien" pauloihin rytemään ja rynnimään vaan säilyttää tiukan asiallisen ja etäännyttävän kirjallisen otteensa johdonmukaisesti alusta loppuun.

Lopuksi vielä - ehkä mukavasti teemaan istuen - on todettava, etten millään muistanut lukemieni Sipilän kirjojen nimiä ja ne piti pariin otteeseen tarkistaa. Rutiininomaisia kirjoja, mutta erinomaisia lajissaan.

Inversioita

Iain M. Banksin romaani Inversions on kuin kaksi erilaista romaania, riippuen siitä onko lukija aiemmin perehtynyt hänen Kulttuuri-sarjansa tieteiskirjoihin.

Toisesta näkökulmasta teos on yhteiskunnallisesti kantaaottava romaani, joka kuvaa eurooppalaista keskiaikaa muistuttavaa yhteiskuntaa jossain päin maailmankaikkeutta. Olennaiset teoksen teemat liittyvät feodaaliyhteiskunnan murtumiseen, yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen ja siihen missä määrin on oikeutettua puuttua toisen yhteiskunnan luonnolliseen kehitykseen.

Teoksessa on myös toinen taso, joka paljastuu sinne tänne piilotettujen avainsanojen avulla - culture, special circumstances jne. - sekä Kulttuuri-sivilisaatiosta tuttujen laitteiden pilkistämisestä esiin, esimerkkinä "knife missile" -tekoälykonstruktio.

Kirja ei ole parasta Banksia, sillä teoksena se ei aivan toimi, palaset jäävät vaille lopullista vastausta, mikä kyllä on ollut Banksin tavoitteenakin. Mutta Kulttuuri-sivilisaation tietäen lukija voi kyllä jotain tulevasta päätellä.

Jos kirjasta haluaa enemmän taustatietoa, siitä löytyy paljon mainintoja netistä.

Ja jos Banksin tieteiskirjoihin ei ole aiemmin tutustunut, saattaa olla hyvä lukea ensin joku toinen Kulttuuri-sarjan teos ja vasta sitten tarttua Inversions-teokseen.