Kirjallisuuden ymmärtämisestä

Olen viime kuukausina lukenut paljon kirjallisuutta, niin suomalaista kuin ulkomaalaista, pääosin kuitenkin suomen kielellä. Eräänlainen alkusysäys tähän oli Pekka Vartiaisen teos Länsimaisen kirjallisuuden historia, joka ansiokkaasti ja perusteellisesti pohdiskeli kirjallisuuden - ja nimenomaan kaunokirjallisuuden - kehittymistä 1900-luvun puoliväliin asti.

Luin myös Milan Kunderan teoksen Romaanin taide, joka tarjosi kirjailijan omaperäisen näkökulman romaanin kehitykseen taidemuotona. Kunderan mielestä romaani on kriisissä, koska siitä on tullut formaatti, kaavoihinsa kangistunut tuote joka ei enää uudista itseään. Kunderan mukaan romaanin historiasta löytyy kehityspolkuja, jotka olisivat voineet johtaa uudenlaiseen, elävään romaanitaiteeseen, mutta niitä ei lähdetty kulkemaan. Esimerkiksi Kafka tätä yritti, mutta seuraajia ei löytynyt.

Tästä perspektiivistä nähden on mainiota, että sellaisia kirjailijoita kuin Saramago löytyy, jotka tarttuvat romaaniin ja tekevät siitä uuden näköisen piittaamatta formaatin vaatimuksista. Ehkäpä romaanilla on tulevaisuutta. Tosin J. M. Coetzeen romaani Elizabeth Costello antaa ymmärtää, että umpikujaa ei ole olemassa ratkaisua, mutta tästä voi lukija olla toista mieltä.

Vartiaisen ja Kunderan innoittamana olen kesän aikana lukenut kymmeniä kirjoja, useimmat niistä erinomaisia, tosin mukana on ollut muutama pettymyskin. Ja alan vähitellen aavistaa, mitä nykyajan romaanitaide yrittää sanoa, millaisten kysymysten kanssa se painiskelee.

Samalla olen uudestaan havahtunut muun muassa Dostojevskin ja Gogolin teosten merkitykseen, kuten myös suomalaisten klassikoiden ansioihin. Nähdä saa, kuinka pitkälle innostus kirjallisuuteen kestää, mutta hyvällä mielellä on nähtävä tähänastiset lukukokemukset. Kyllä maailmasta - vielä näin kummallisesta kuin nykymaailma - voi kertoa romaanin avulla.

Sain juuri käsiini Pierre Bayardin teoksen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut, joka esittää edellä kirjoittamaani nähden vastakkaista näkemystä. Bayardin mielestä kirjojen lukeminen kokonaan on vaarallista, koska se estää omaa ajattelua. Hänen mielestään kirjoja tulisi pääsääntöisesti vain selailla, ja jättää suurin osa teoksesta lukijan oman mielikuvituksen varaan. Melko provosoiva näkökulma äkkiseltään ajatellen.

Jossain määrin ehkä olen samaa mieltä. Olen ottanut ajattelun haasteen vastaan sillä tavalla, että pyrin kirjoittamaan ajatuksiani auki teoksen luettuani. Silloin tulee käynnistettyä omaakin aivotoimintaa.

Asiantuntijasta esimieheksi

Acatiimi-lehdessä 4/10 kirjoittaa professori Jorma Lehtimäki niistä haasteista, joita asiantuntija kohtaa joutuessaan esimiestehtäviin. Aihe on erityisen ajankohtainen yliopistouudistuksen myötä: "Yliopistojen oikeudellisen aseman muutos edellyttää esimiestyön osaamisen vahvistamista."

Lehtimäki korostaa johtamisen erityisvaatimuksia ja sitä vaaraa joka syntyy jos esimiestehtävää yritetään hoitaa ilman ymmärrystä sen erityisestä luonteesta: "Johtaminen on toimintaa, jossa saadaan aikaan tuloksia ihmisten avulla ja kanssa. Usein johtaminen jaetaan asia- ja ihmiskeskeiseen johtamiseen. Yliopistoissa esimiehisyys rehtoreita, joitakin dekaaneja ja erillislaitosten johtajia lukuunottamatta on pääsääntöisesti sivutoimista, asiantuntijatehtäviä painottaen pakonomaisesti hoidettua. Moni yliopistoesimies ei tunnistakaan esimiesrooliaan, vaan jatkaa tutkijana kuin mitään muutosta ei olisi tapahtunut. Olisi kuitenkin ymmärrettävä, ettei esimiestyö ole vain jotain lisää aikaisempaan asiantuntijatehtävään, vaan aivan uusi vastuualue, joka vaatii erityistä ammattitaitoa."

Itse kuvaisin asiaa sanomalla, että asiantuntijasta esimieheksi siirtyminen edellyttää pois oppimista: pois siitä että tekee asiat itse, pois siitä että ymmärtää asiat paremmin kuin muut, pois siitä että haluaa loistaa valokeilassa, pois siitä että haluaa itselleen kunnian tekemisistä. Ja akateemisessa ympäristössä tämä on erityisen haastavaa - olisiko jopa mahdotonta?

Lehtimäellä on erinomainen kuvaus siitä mitä hyvä esimiestyö pitää sisällään: "Mitä itse odotan esimieheltäni? Hän on kiinnostunut työstäni, pitää huolta työyhteisömme toimintaedellytyksistä, antaa elintilaa toteuttaa ajatuksiani, toimii keskustelukumppanina hankalissa tilanteissa, osoittaa uusia mahdollisuuksia, huolehtii työtehtävien tasapuolisesta jakaantumisesta ja oikeudenmukaisuudesta palkkauksessa, antaa positiivista palautetta silloin kun siihen on aihetta (ei siis vain makeilua, jolla toivoo saavansa vielä enemmän irti työntekijästä) ja antaa negatiivisenkin palautteen positiivisesti, ei vaadi enempää kuin mistä työntekijällä on mahdollisuus suoriutua mutta ei myöskään anna vain turhauttavan helppoja tehtäviä, on yhteisöllinen ja sosiaalinen (työn ohella muutakin yhteistä), ottaa huomioon yksilölliset ongelmat (esimerkiksi perheeseen liittyvät)."

Mainio on myös Lehtimäen kuvaus yliopistojen monimutkaisesta rakenteesta: "Vaikka tutkimuksen ja opetuksen metodeilla on yhtäläisyyksiä yli tieteenalarajojen, ovat eri tieteiden substanssit niin toisistaan poikkeavia, että yliopistot ovat hyvin monialaisia organisaatioita. Varsinkin tutkimustoiminnassa yliopistot ovat kuin oppiaineittaisten pienyritysten konsortio. [...] Perusyksikköjä yhdistävänä yliopiston yleisenä toiminta-ajatuksena on inhimillisen pääoman lisääminen pätevää tietoa tuottamalla."

Wikipediassa johtamisen määritellään tavalla joka kuvastaa käsitteen moniulotteisuutta: "Johtaminen on tavoitesuuntautunutta vuorovaikutteista sosiaalista toimintaa. Johtamisella ohjataan ihmisten toimintaa. Johtamisen avulla pyritään siihen, että joukko ihmisiä toimii paremmin ja tehokkaammin kuin ilman johtamista. Johtaminen on toimintaa, jossa on tarkoitus saada aikaan tuloksia ihmisten avulla ja ihmisten kanssa."

Tuossa ei oikein johtoajatusta löydy, olisiko ollut liikaa kokkeja sopan parissa. Mutta toisaalta määritelmän sekavuus kuvastaa asian haasteellisuutta.

Teoksessa Johtaminen terveydenhuollossa - käytännöt, vastuut, valvonta (Petri Parvinen et al.; Talentum, 2005) pohdiskellaan asiantuntijaorganisaation johtamista seuraavasti: "Ihanteellisessa asiantuntijaorganisaatiossa maalaillaan näkymiä, joissa yhteistyö korostuu kilpailun, vuoropuhelu konfliktin ja luova vapaus kontrollin sijaan. Todellisuus saattaa olla melko erilainen, jos käsissä on ryhmä toisiaan inhoavia tai omaa etuaa optimoivia toimijoita. Johtajan olisi varmasti mieluisampaa antaa kunkin toimijan tehdä asiat omalla tavallaa, mutta kokonaisuudesta tuskin tulisi kenenkään kannalta toimiva ratkaisu ja viimeistään ajatus kaatuu resurssien niukkuuteen. Yksi johtajan keskeisimmistä tehtävistä asiantuntijaorganisaatiossa onkin resurssien tehokas allokointi."

Jos esimies jatkaa asiantuntijan roolissa omalla kapealla spesialiteettialueellaan, tulos on huono: "Ongelmaksi muodostuu silloin se, ettei kukaan varsinaisesti johda; asiantuntija tekee edelleen täsmälleen samanlaisia töitä kuin hänen niin sanotut alaisensa. Tällöin hän ei johda vaan toteuttaa."

Terveydenhuolto on alueena varmasti haastavimpia mitä tulee asiantuntijoiden johtamiseen, mutta samat haasteet ovat esillä muuallakin.

Mutta millaista sitten olisi hyvä esimiestyö ja johtajuus? Gary Hamelin mukaan johtaminen on yhä liian vanhakantaista: "Se, mikä toimi sata tai viisikymmentä vuotta sitten, ei toimi nopeasti muuttuvassa, vaikeasti ennakoitavassa, globaalisti riippuvaisessa maailmassa, jossa ihmiset haluavat elämältä ja työltä aivan eri asioita kuin esi-isät aikoinaan."

Hamel nostaa keskiöön uudenlaiset johtamisen tavoitteet: "Tärkeintä on luoda työympäristö, jossa ihmiset haluavat luoda lisää arvoa. Silloin ihmiset antavat työlle mielikuvituksensa ja intohimonsa. [...] Työkokonaisuudet pitää rakentaa niin, että myös kunnia hyvästä työstä tulee sille, jolle se kuuluu. Kiitos ei saa kertyä vain esimiehille."

Vielä pari sanaa pilvilaskennasta

Pohdiskelin jo aiemmin pilvilaskennan näkymiä laskennallisen tieteen kehittymisessä. Tässä jatkoa, pari ajatusta siitä mitä Suomessa on asiaan liittyen tapahtumassa.

* * *

Suomessa julkistettiin vuonna 2009 kansallinen tutkimusinfrastruktuurien tiekartta, jossa laskennallisen tieteen tarvitsemalla infrastruktuurilla on keskeinen rooli. Tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan nopeuttaminen on elinehto Suomella. Meillä on tähän mahdollisuus laskennallisen tieteen ja data-intensiivisen tutkimuksen kautta.

Ajantasainen tutkimuksen auttaa myös Suomea parantamaan kansainvälistä vaikuttavuutta. Nykyaikainen tietotekniikka tuo kansainvälisyyden jokaisen tutkijan konkreettiseksi mahdollisuudeksi.

Tietotekniikan keskeisen roolin vahvistuminen entisestään tuo suuria haasteita infrastruktuurin toteuttajille. Miten vastaamme datan räjähdysmäisen kasvun mukanaan tuomaan haasteeseen? Miten teemme mahdolliseksi yhdistellä eri tutkimusalueilta peräisin olevia aineistoja uuden ymmärryksen luomiseksi?

Tietotekniikan mahdollistama uudenlainen aineistojen yhteiskäyttö edellyttää aineistojen keräämisen ja digitoinnin koordinointia sekä hyviä tietoliikenneyhteyksiä ja yhteisiä palveluja.

* * *

Pilvilaskenta tarjoaa hyödyllisen ajatusmallin, joka vie tietoteknistä kehittämistä oikeaan suuntaan. Mutta helppoa muutos ei ole.

Miten ratkaistaan käyttäjien tunnistaminen? Miten datan hallinnointi hoidetaan luotettavasti? Miten tehdään mahdolliseksi tutkijoille yhdistellä eri tutkimusalueiden malleja, simulaatio-ohjelmistoja ja data-aineistoja sekä tekemään laskennallisen tieteen vaatimaa kansainvälistä yhteistyötä verkossa?

* * *

Suomessa CSC:lle on annettu valtuudet lähteä kehittämään seuraavan sukupolven superlaskenta- ja datankäsittely-ympäristöä vuosina 2012-2014. Tavoitteena on maailman tehokkain tietotekniikkaympäristö tutkimuksen ja julkishallinnon tarpeisiin.

Tulevasta datakeskuksesta tehdään maailman ekotehokkain ja sen ympärille luodaan korkealaatuinen palveluvalikoima. Tähän kehitystyöhön liittyen Suomeen tuodaan uusimpia menetelmä- ja teknologiatrendejä, joilla pystytään nopeuttamaan tutkimustulosten tuottamista, innovaatiosykliä ja päätöksentekoa.

Uusi datakeskus tuo mukanaan paljon uusia haasteita mutta myös mahdollisuuksia. Kustannustehokkuus tulee olennaisesti paranemaan samalla kun voidaan entisestään vahvistaa asiakkaille tarjottavaa räätälöityä asiantuntemusta.

Näillä näkymin Suomessa tulee olemaan vuonna 2015 suorituskyvyltään ja luotettavuudeltaan maailman kärkeen kuuluva laiteinfrastruktuuri, jossa samalla pyritään nollahiilijalanjälkeen.

Samassa ympäristössä on tarjolla massiivista superkone- ja klusterikapasiteettia, luotettavaa ja tehokasta datan tallennuskapasiteettia sekä sovelluksia jotka mahdollistavat uuden tiedon tehokkaan tuottamisen. Yhteiskäyttöisyyden ansiosta suomalaisilla tutkijoilla ja opiskelijoilla on käytössä maailmanluokan ympäristö joka tekee laajamittaisen yhteistyön ja tutkimustiedon jakamisen mahdolliseksi.

Haasteet ovat myös mittavia, kuten järjestelmien elinkaareen ja tietoturvaan liittyvien kysymysten ratkaiseminen. Mutta mitäpä tietotekniikka olisi ilman haasteiden ratkaisemista?

Kirjan nimistä

Kemppinen pähkäili Markus Hotakaisen teoksen Suomen säähistoria nimeämistä, siis sitä että teoksen sisältö ei vastannut niihin odotuksiin joita lukijalle (Kemppisellä) syntyi teoksen suhteen.

Kirjojen nimeäminen on melkoinen haaste, että lukija saa suunnilleen mitä olettaa eikä aivan hirveästi pety. Hotakaisen kirjaa näkemättä ja lukematta on vain todettava, että kirjan otsikon mukaisesta aiheesta olisi kyllä mainiota saada käsiinsä kirja - mutta se lienee semmoinen urakka ettei kenelläkään ole siihen mahdollisuuksia ryhtyä.

Joskus liika nerokkuus kyllä kostautuu. Tarkoituksellinen esimerkki tästä on Steve Krugin teos Älä pakota minua ajattelemaan, joka kertoo siitä miten www-sivujen kehittäjät ovat liikaa nerokkaiden ideoidensa pauloissa. Tästä teoksesta tein aikoinaan kirja-arvionkin, kopioinpa sen tuohon alle.

Romaani Kafka rannalla on mielestäni kyllä nimetty väärin, ainakin itselleni teoksen suhteen syntyi odotuksia joihin se ei missään nimessä vastannut. Kafkan uusiksi pilkotun, unenomaisen maailman sijasta kirja olikin formaattimainen nuorisoromaani, joka edusti enemmänkin Harry Potter -estetiikkaa kuin Kafkan kykyä kirjoittaa romaani kokonaan uudelta pohjalta.

Ja vieläkään en osaa päättää, onko Idiootti kirjan nimenä idioottimainen.

* * *

Älä pakota minua ajattelemaan (Steve Krug; Readme.fi, 2006)

Steve Krugin lyhyt teos tarjoaa täyttä vastinetta rahalle. Kirjan avulla vältät tekemästä pahimpia mokia verkkosivuja suunnitellessasi. Vaikka toimivien sivujen tekeminen on vaikeaa, Krug osaa kertoa, mikä usein menee vikaan. Krug toimii niin kuin saarnaa: teos on selkeä ja helposti ymmärrettävä.

Toisin kuin usein luullaan, www-sivujen käytettävyyden ongelmissa vika ei ole useinkaan tekniikassa tai tekijöiden osaamisessa, vaan siinä miten verkkosivuista ajatellaan. Minne katosi käyttäjä?

Sivujen suunnittelusta tulee helposti reviiritaistelua ja eri näkemysten keskinäistä kisaa. Jokaisella meistä on omia mieltymyksiä. Jos kaikki preferenssit huomioidaan, tuloksena on sillisalaatti josta käyttäjä ei tule hullua hurskaammaksi.

Suunnittelussa juututaan usein tietoteknisiin nurkkakuntaisiin väittelyihin. Käyttäjän tarpeet unohtuvat tykkänään. Mutta näin ei saisi olla. Www-sivuja suunniteltaessa pitää keskittyä siihen, miten käyttäjä löytää haluamansa asiat mahdollisimman helposti. Yksinkertaista, mutta niin vaikeaa käytännössä.

Kafka rannalla

Romaani Kafka rannalla (suom. Juhani Lindholm; Tammi, 2009) on ensimmäinen Haruki Murakamin teos johon tartuin, ja odotukset olivat korkealla, varsinkin kun teos on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa, tunnetusti laadukkaassa sarjassa, ja lisäksi se on saanut lukuisia ylistäviä kirja-arvioita ja kirjallisuuspalkintoja, mm. suomalaisen Tähtifantasia-palkinnon.

Mutta loppujen lopuksi, kirjoittajan taidosta huolimatta, teos jäi pettymykseksi.

Koska esimerkiksi Helsingin Sanomien arvio teoksesta oli hyvin positiivinen, joudun ihmettelemään miksi oma käsitykseni on niin erilainen. Joka tapauksessa, näin toteaa HS:n Harri Römpötti: "Kafka rannalla on moninainen ja maukas, huumorillakin maustettu keitos, joka ei paljasta salaisuuksiaan helposti. Murakami on itse luonnehtinut romaaniaan sisäkkäisten arvoitusten kokoelmaksi, joka ei tarjoa valmiita ratkaisuja."

Ehkä Römpötti löysi teoksesta jotain sellaista mihin itse en osannut kiinnittää huomiota: "Mielikuvituksen väkevissä voimissa piilee Murakamin tarinassa vaaroja, mutta vielä suurempi uhka ovat mielikuvituksettomat ihmiset. Murakamilla suvaitsemattomuus, ahdasmielisyys ja pikkumaisuus kumpuavat juuri mielikuvituksen puutteesta - ja edustavat pelottavinta pahuutta."

Kun tässä kerran mielikuvitus tuli esille, lienee syytä pohtia mielikuvituksellisten elementtien käyttöä romaanissa. Omasta mielestäni pelkkä mielikuvitus ei riitä, vaikka sen puute kieltämättä voikin olla melkoinen rasite. Mutta pelkän mielikuvituksen varaan ei voi romaania rakentaa. Kertomuksen tulee pystyä luomaan silta todelliseen maailmaan, annettava avaimet lukijalle - ennen kaikkea, auttamaan ihmistä ymmärtämään itseään.

Se mikä romaanissa Kafka rannalla tuntuu mättävän on formaattimaisuus. Kirja tuntuu tekemällä tehdyltä tietylle kohdeyleisölle - japanilaiselle nuorisolle ja nuorille aikuisille - ja niinpä se noudattaa videopelien ja elokuvien estetiikkaa. Kohdeyleisöstä voisi käyttää termiä "Harry Potter -sukupolvi". (Ja ehkä kohdeyleisönä on samalla myös tämän nuorison kanssa tekemisiin joutuvat, esimerkiksi heidän vanhempansa.)

Formaattinsa mukaisesti teoksessa on aika ajoin erikoisefektejä, joilla lukija pyritään pitämään tarinassa mukana. Ikään kuin kirjoittaja ei luottaisi sinänsä mielenkiintoisen tarinan vetovoimaan vaan laittaa siihen ylimääräistä, joka ikävä kyllä liudentaa teoksen vaikuttavuutta melko tavalla.

Teos kertoo 15-vuotiaasta japanilaisesta pojasta, joka karkaa kotoaan ja toteuttaa kohtaloaan. Kyseessä on vanhan Oidipus-tarinan uudistettu versio, jota on maustettu tieteiskirjallisuuden ja populaarikulttuurin nikseillä. Mutta tarina ei aivan pysy koossa, juuri erikoisefektien keinotekoisuuden takia, mikä on harmi sillä kirjoittajalla tuntuu olevan paljon sanottavaa.

Kafkan kanssa teoksella ei juuri ole tekemistä, ainakaan en suoraan ymmärtänyt muuta kuin yhteyden päähenkilön käyttämän Varis-nimen kautta. (Kafka on sattumoisin ollut äskettäin uutisissa.)

Ehkä olisin suhtautunut teokseen positiivisemmin jos en olisi juuri sitä ennen lukenut Saramagon erinomaisia teoksia, joissa käytetään myös mielikuvituksellisia keinoja yhteiskunnan ja ihmisyyden olemuksen valottamiseen.

Mutta siinä missä Saramago pystyy keinojen avulla tunkeutumaan syvemmälle todellisen maailman olemukseen, Murakami tuntuu etääntyvän todellisuudesta maailmaan joka kuvastaa keksittyä eikä todellisen kaltaista olemassaoloa. Sinänsä keksityssä maailmassa ei ole vikaa kirjallisena välineenä, mutta Murakamilla ei tunnu oikein olevan sanottavaa joka kuvastuisi hyödyllisellä tavalla siihen todelliseen maailmaan jossa ihmiset elävät.

Ehkä ajatuksia Murakamin suhteen täytyy vielä kypsytellä, mutta pakko on epäillä että Murakami on kirjoittanut teoksensa myymisen näkökulmasta, ei sanomisen tarpeesta.

Loppusanat: Jonkin aikaa kirjaa mietittyäni olen hiukan positiivisempi sen ansioiden suhteen, kuitenkin siitä näkökulmasta etten ole teoksen aiottua kohdeyleisöä. Japanilaisille teoksella voi olla paljonkin sanottavaa, yhteiskunnassa jossa muotista erottautumisella ja mielikuvituksen käytöllä ei ilmeisestikään ole kovin paljon hyväksyntää. Eli tästä lähtökohdasta teoksella on selviä ansioita, vaikka mielestäni ne eivät silti tee teoksesta missään mielessä mestariteosta, niin paljon siinä on puutteita.

Yllä puhuin myymisestä, mutta ehkä kirjoittajan ote tekstiin ei ole niinkään myyvä, kuin opettavainen, hän yrittää saada lukijansa kiinnostuneeksi siitä mitä hänellä on sanottavaa. Murakami taistelee ahdasmielisyyttä ja suvaitsemattomuutta vastaan ja sen puolesta, että ihminen voisi kasvaa omaksi itsekseen, olkoon kyse sitten opiskelusta tai ihmissuhteista. Ei tätä kovin pahana tavoitteena kirjailijalle voi pitää.