Tammen Keltainen kirjasto

Lienee syytä kirjoittaa pari (kehuvaa) sanaa Tammen Keltaisesta kirjastosta. Wikipedia toteaa: "Keltainen kirjasto on Tammen laatukirjasarja, jonka ensimmäinen teos, Alan Patonin Liian myöhään vesipääsky, ilmestyi 1954. [...] Keltaisen kirjaston perusti Tammen vuonna 1982 eläkkeelle jäänyt toimitusjohtaja Jarl Hellemann. Teossarjassa on 24 Nobel-palkittua kirjailijaa, joista muutamien teoksia on ilmestynyt sarjassa jo vuosia ennen palkinnon myöntämistä."

Keltainen kirjasto on merkittävä osa suomalaista kirjallisuuskultuuria. Näin siitä totesi Kansallinen audiovisuaalinen arkisto vuonna 2009: "Keltainen kirjasto on ollut modernin laatukirjallisuuden keskeinen julkaisusarja Suomessa 55 vuoden ajan. Monesta siinä julkaistusta kirjasta on tehty huomattava elokuva."

Yle uutisoi 55-vuotispäivästä näin: "Tällaisten suurien nimikkeiden tuominen Suomen markkinoille merkitsi myös aivan uusien yhteyksien luomista maailmalle. [...] Maailmalla listaa ihmeteltiin, sillä siellä ei ollut totuttu siihen, että yhdellä kustantajalla oli niin paljon yleisesti tunnettuja nimiä." Mistä sarjan menestys sitten johtuu? "Yleisen kirjallisuustieteen professori Hannu Riikonen Helsingin yliopistosta pitää Keltaisen kirjaston pitkän iän salaisuutena teosten jatkuvaa korkeaa tasoa ja ansiokasta ajankohtaisen kirjallisuuden seuraamista."

Mutta mikä on oma kontaktini Keltaiseen kirjastoon? Aloitin sarjan kirjojen lukemisen 1970-luvun lopussa ja 1980-luvulla, peruskoulun yläasteella ja lukiossa. Jossain vaiheessa jopa ajattelin että yrittäisin lukea läpi kaikki sarjassa ilmestyneet teokset, joita oli tuolloin vasta vähän yli sata. Nyt teoksia on jo yli 400, joten tämän haaveen saa jo lopullisesti unohtaa.

Tässä muutamia kirjailijoita joihin tutustuin Keltaisen kirjaston myötä: Nikos Kazantzakis, Ernest Hemingway, Graham Greene, John Steinbeck, Yasunari Kawabata, Italo Calvino, J. D. Salinger, Aldous Huxley, William Faulkner, James Joyce, Franz Kafka, Saul Bellow, Truman Capote, Kurt Vonnegut, Doris Lessing, Yashar Kemal, Pablo Neruda.

Kirjat avasivat ovia moneen suuntaan, niin varhaisempiin kirjallisuuden merkkiteoksiin kuin uudempaan, esimerkiksi siihen miten tieteiskirjallisuus (esim. Vonnegut ja Lessing) voi olla yhtä lailla korkeakirjallisuutta kuin mikä muu lajityyppi tahansa.

Peruskoulun yläasteella innostuin kirjallisuudesta niin paljon että päätin ryhtyä kirjailijaksi. Kirjoittajana merkittävin esikuvani oli Ernest Hemingway - jota luin, tietenkin, Keltaisen kirjaston ansiosta.

Jossain vaiheessa Keltainen kirjasto lähes unohtui. En sitä enää kummemmin noteerannut enkä seurannut mitä kirjailijoita sarjassa julkaistiin. Sen toki noteerasin, että hämmästyttävän usein sarja ennakoi suomennostensa kautta myöhempiä Nobel-palkintoja.

Niin, myös oma unelmani kirjoittamisesta muuttui toisen näköiseksi. Mutta kiinnostus kirjallisuuteen ei ole kadonnut, ja siitä on annettava suuret kiitokset Keltaiselle kirjastolle.

Nyt en enää haaveile koko kirjasarjan lukemisesta, tai edes yksittäisten kirjailijoiden teosten systemaattisesta lukemisesta. Mutta hyvää kirjallisuutta Tammi jaksaa edelleen julkaista, harkitulla 7-8 teoksen vuosivauhdilla.

Kuka tarvitsee pilvilaskentaa ja kenelle se riittää?

Maailma muuttuu ympärillämme yhä verkostuneemmaksi ja dynaamisemmaksi. Pilvilaskennan - englanniksi "cloud computing" - vaikutukset näkyvät työympäristössämme koko ajan enemmän. Pilvilaskennasta on puhuttu jo vuosia - ja sitä ennen metakonesta ja gridistä - ja siirtyminen pilveen alkaa olla arkipäivää. Tästä huolimatta pilvipalvelujen tehokas hyödyntäminen on haastavaa, eikä ole selvää millä alueilla pilvilaskennasta tulee loppujen lopuksi olemaan eniten etua.

Pilvilaskenta edellyttää, että sovelluksista kehitetään siirrettävämpiä kuin ne nykyisin ovat. Tämä on monesti suuri haaste, sillä perinteiset sovellukset ovat riippuvaisia teknologioista jotka eivät välttämättä istu hyvin pilven ajattelumalliin. Esimerkiksi käyttäjien ja datan hallinnointi voidaan joutua miettimään kokonaan uudelta pohjalta.

Pilvilaskennalla on saavutettavissa merkittäviä etuja sekä palvelujen joustavuudessa että tehokkuudessa. Joissakin sovelluksissa puhdasoppinen pilvilaskennan hyödyntäminen ei välttämättä edes kannata, esimerkiksi silloin kun kyseessä on vaatimuksiltaan hyvin raskas erityissovellus jolla on pieni käyttäjäkunta.

* * *

Pilvilaskenta-termin loppuosa "laskenta" ei välttämättä istu hyvin esimerkiksi talous- tai opintohallinnon kaltaisiin sovelluksiin. Termi "cloud computing" tarkoittaa tietojenkäsittelyä yleensä, ei pelkästään niin sanottua laskentaa. Mutta tässä käsittelen sellaista aluetta, jossa laskennalla on suuri merkitys, nimittäin laskennallisen tieteen sovelluksia.

Laskennallisessa tieteessä käytetään matemaattisia malleja vaativien ja monitieteisten ongelmien ratkaisemiseen tietokoneella. Laskennallinen tiede on viime vuosikymmeninä tehnyt mahdolliseksi simuloida maailmaa äärimmäisen yksityiskohtaisella tasolla, pyrkien ymmärtämään luonnonilmiöitä, suunnittelemaan uudenlaisia laitteita ja järjestelmiä sekä ennustamaan tulevaisuutta.

Olkoon tuotannonala mikä tahansa, teollisuus hyödyntää laskennallista tiedettä suunnittelussa ja päätöksenteossa. Laskennallisen tieteen avulla voimme kehitellä uusia energialähteitä, rakentaa turvallisempia kulkuneuvoja ja ennustaa säätä aiempaa tarkemmin.

Laskennallinen tiede ei ole enää myöskään pelkästään tutkijoiden asia. Julkisuudessa on taitettu peistä ilmastomallien oikeellisuudesta, mikä on yksi esimerkki alueen popularisoitumisesta.

* * *

Tieteellisessä tutkimuksessa laskennallinen tiede on lyönyt läpi kaikilla aloilla, ilman sitä ei tutkimusta juuri voi enää tehdä.

Biolääketieteessä hyödynnetään laskennallista tutkimusta monella tavalla. Tiedon louhinnan avulla pyritään löytämään uusia keinoja esimerkiksi syövän hoitamiseen. Muutaman vuoden - tai ehkä vuosikymmenen - päässä häämöttää ennustava lääketiede. Jokaiselle meistä voidaan ennakoivasti suunnitella toimenpiteitä, joilla terveyttä ja hyvinvointia edistetään.

Laskennallista tutkimusmenetelmää hyödynnetään yhä enemmän humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä, esimerkiksi analysoimalla tietokoneilla tekstin sisältöä, esimerkiksi sanavalintoja. Arkeologiassa voidaan paikkatietoon perustuen tehdä laskennallisia simulaatioita ihmisten pitkän aikavälin käyttäytymisestä käyttämällä lähtötietoina monista eri lähteistä peräisin olevia aineistoja.

Laskennallisen tieteen sovelluksissa tarvitaan suurta - joskus maailman suurinta - laskentakapasiteettia sekä valtavien tietomäärien hallinnointia tietotekniikan avulla. Sovelluksia kehitetään eteenpäin usein hyvin nopeassa syklissä, mutta toisaalta tutkimusaiheen parissa voidaan viettää vuosia, jopa vuosikymmeniä, mikä aiheuttaa suuria vaatimuksia tietoteknisen ympäristön elinkaaren hallintaan.

* * *

Laskennallisen tieteen tutkimuskohteita on valtavasti, ja ne poikkeavat suuresti toisistaan, joten tietotekniselta ympäristöltä vaaditaan joustavuutta. Toisaalta ratkaisujen täytyy olla tehokkaita, koska sovelluksissa käytettävissä oleva laskentateho, tiedonsiirtonopeus ja tallennuskapasiteetti ovat merkittäviä kilpailutekijöitä kansainvälisessä tutkimuksessa.

Miten pilvilaskenta sopii laskennallisen tieteen sovelluksiin? Ja millaisia haasteita on näköpiirissä jotta pilvestä saadaan täysi hyöty?

Kertomus näkevistä

Jokin aika sitten luin Nobel-kirjailija José Saramagon romaanin Kertomus sokeudesta. Teoksen teemoja jatkaa komeasti romaani Kertomus näkevistä (suom. Erkki Kirjalainen; Tammi, 2007).

Teos on mielikuvituksekas poliittinen satiiri, jolle on aivan heti löydä suoraa vertauskohtaa, vaikka Gogolin Kuolleet sielut ja Dostojevskin Idiootti tulivat jossain määrin mieleen.

Tarina on herkullinen: vaaleissa äänestysprosentti on lähes 100, mutta äänistä 83 prosenttia on tyhjiä. Syntyy poliittinen kriisi vailla vertaa (ja täynnä tragediaa). Saramagon keskeinen kysymys on: mitä tapahtuu, kun ihmiset oppivat tulemaan toimeen ilman poliitikkoja ja poliittista koneistoa?

Portugalilainen kirjailija José Saramago eli lähes 90-vuotiaaksi, mutta hänen luomisvoimansa ei hellittänyt. En olisi uskonut, että vaalilautakunnan toiminnasta saisi kirjoitettua sivukaupalla viihdyttävää ja kiehtovaa proosaa, mutta siinä Saramago onnistuu, heti teoksen ensi riveiltä alkaen.

Tosin voi olla, että kestää aikansa ymmärtää kirjoittajan sanoma, jos ei ole hänen tyyliinsä kirjoittaa aiemmin tutustunut. Näin tästä todetaan Wikipediassa: "Saramagon kieli ja lauserakenne ovat vuolaita ja jäljittelevät ihmisen ajatuksia: yksi virke voi olla koko sivun mittainen. Keskusteluissa vuorosanat on eroteltu toisistaan ainoastaan pilkulla ja isolla alkukirjaimella, joten toisinaan on vaikeaa saada selville, kenen sanoma mikäkin vuorosana on."

Voi myös jokin hetki vierähtää ennen kuin pessimismiä valaisevasta myötäelävästä huumorista pääsee selville. Ja kuten aina satiirin ja ironian ollessa käytössä, lukija helposti kompastuu omiin ennakkoluuloihinsa.

Vaikka Kertomus näkevistä on jatkoa romaanille Kertomus sokeudesta, tämä ei käy ilmi ennen kuin puolivälissä romaania, kun yhtäkkiä aletaan puhua aiemmista tapahtumista.

Teoksen loppupuolella tarinan langanpäät vedetään yhteen, minkä Saramago tekee uskomattomalla taituruudella, puhuttelemalla lukijaa ja pohtimalla miten kertomus tulisi saattaa loppuun, mitkä tekijät siihen vaikuttavat ja mikä olisi todennäköisin tapa jolla asiat kehittyisivät eteenpäin, ja mitä lukija tästä todennäköisesti ajattelee.

Coetzeen "Elizabeth Costello" - millainen kirja sitten olikaan

Kerroin aiemmin vaikutelmista, joita netistä löytyneet arviot latasivat J. M. Coetzeen kirjalle Elizabeth Costello (Otava, 2005). Tuolloin en ollut teosta vielä lukenut.

Etelä-Afrikkalainen Coetzee palkittiin kirjallisuuden Nobelilla vuonna 2003. Odotuksen kirjan suhteen olivat siten luonnostaan suuria.

Kun kirjaa verrataan Dostojevskin mestariteoksiin, täytyy siinä kaiketi jotain olla sisällä. Teos Elizabeth Costello on jaettu kahdeksaan lukuun, "oppituntiin", sekä jälkikirjoitukseen, jotka kytkeytyvät löyhästi toisiinsa. Nimellinen päähenkilö on iäkäs australialainen naiskirjailija, joka kommentoi maailmaa suorasukaiseen tyyliin erilaisissa tilaisuuksissa, jonne hänet syystä tai toisesta on kutsuttu.

Teoksen eläinten oikeuksia käsittelevästä katkelmasta nousi kohu, sillä siinä verrataan natsien keskitysleirejä siihen miten ihmiset kohtelevat eläimiä kaikkialla, koko ajan. Voiko näitä kahta asiaa verrata, on yksi teoksen keskeisistä teemoista.

Mutta mikä on Coetzeen kanta asiaan jää loppujen lopuksi auki, kuten muissakin teoksen esille nostamissa kysymyksissä. Ehkä - kuten on arvioitu - teos loppujen lopuksi on tutkielma romaanin, kaunokirjallisuuden, humanismin tulevaisuudesta - jota ehkä ei ole, ehkä olemme umpikujassa.

Muita teoksen käsittelemiä teemoja ovat uskonnon merkitys ihmisille - kuoleman ja uskonnon. Ja se missä määrin kirjallisuus tekee hyvää - tai pahaa - ja mikä tulisi olla kirjallisuuden tehtävä maailmassa. Mutta kuten yllä mainitsin, tässä Coetzee tuntuu vihjaavan, että kirjallisuudella ei ole annettavaa, että olemme umpikujassa.

Teoksen kuusi ensimmäistä lukua eivät oikein vakuuttaneet: tässäkö tämä on? Sinänsä kyllä sujuvaa tekstiä, mutta ei mitenkään eriskummallisen valaisevaa tai omaperäistä. Mutta kaksi viimeistä lukua, ne tarjosivat mysteerin jota en millään pysty ymmärtämään.

Erityisesti askarrutti viimeinen luku, jossa kirjan päähenkilö joutuu kummallisen - "kafkamaiseen", joku voisi sanoa - kiirastuleen, kirjoittamaan "tunnustusta" siitä mihin uskoo, ja esittämään tämän tunnustuksen koko ajan vaihtuvalle tuomaristolle. Mistä on kyse, mitä kirjailija - siis Coetzee, ei hänen luomansa hahmo - tahtoo tällä sanoa?

Ja mitä tarkoittaa vieläkin omituisempi teoksen jälkikirjoitus, josta en saanut millään otetta, vaikka selvää suomen kieltä (oikeammin: suomennettua) se oli.

Pakko myöntää: tämä kirja jäi askarruttamaan. Mutta onko kirja hyvä, onko siinä syvyyttä, sitä en osaa sanoa. Ehkä tämä jonain päivänä vielä selviää.

Ameriikan raitti

No, nyt se on luettu, nimittäin Antti Tuurin Pohjanmaa-romaanisarja. Viimeiseksi jäi Ameriikan raitti, ja se olikin varsin hieno tapa päättää sarja.

Tässä kirjassa muutamia "unohtuneita" langanpäitä kudottiin yhteen, muun muassa se mitä "John" Hakalalle - tuttu romaaneista Uusi Jerusalem ja Maan avaruus - tapahtui elämänkaaren loppupuolella.

Tuurin kertoja-päähenkilö on sama tuttu ja turvallinen kertojanääni, tällä kertaa veropakolaiseksi pakotettu (tai ajautunut) Floridan helteisiin, sinne syntyneen suomalaisyhteisön joukkoon. Eikä kaikki tälläkään kertaa suju odotetulla tavalla.

Minkä jo tiesin, koska luin sarjan päätösromaanin Lakeuden kutsu aivan ensimmäiseksi. Mutta koska näiden teosten nimellisien tapahtumavuosien väli on aika pitkä, kaikki ei millään tavalla ollut tuttua tai ennustettavissa.

Jotenkin osui kohdalleen se, että kun kirjan henkilöt yrittivät pärjätä keskellä Floridan kesän helteitä, täällä Suomessa oli ennätyshelteet. Ja mielenkiintoista oli myös se millä tavalla Tuuri toi amerikkalaisesta perspektiivistä uudenlaisen näkemyksen suomalaiseen nykyaikaiseen elämänpiiriin.

Samaa hän oli tehnyt jo teoksissa Uusi Jerusalem ja Maan avaruus, 1900-alkupuolen perspektiivistä ja Kanadan suomalaissiirtolaisten parissa. Luultavasti en noiden kirjojen osalta täysin osannut ymmärtää Tuurin kirjallisen saavutuksen suuruutta, mutta hiljalleen se on alkanut selvitä.

Tähän liittyen oli äskettäin uutinen, jossa kehotettiin selvittämään kanadansuomalaisten juuria: "Kanadassa elää suurin Pohjoismaiden ulkopuolinen suomalaisyhteisö. Kanadansuomalaisuus on muuttunut sadan vuoden aikana entistä monikulttuurisemmaksi. Alkuperäiset siirtolaiset ovat jo ikäihmisiä, joiden muistot ja kokemukset olisi hyvä kerätä pian talteen."

Tästäkin näkökulmasta Tuuri on tehnyt erinomaista työtä, tuonut ymmärrettäväksi ajan ja aikakauden joka muuten olisi jäänyt unohduksiin.

Pakko se on myöntää: komea sarja romaaneja, kaikki ehdottomia lukutapauksia, parhaimmillaan yhtenä kokonaisuutena, ei niinkään yksittäisinä romaaneina.

Mitähän seuraavaksi lukisi?