Kukoistavan Himasen käsikirjoitus

Tässä jatkoa viime viikolla aloittamaani pohdiskeluun filosofi Himasen teoksesta "Kukoistuksen käsikirjoitus" (WSOY, 2010).

* * *

Timo Harakka osuu naulan kantaan Talouselämän 19.3.2010 kolumnissa otsikolla "Viimeinen taistolainen". Harakan mielestä Himasen ajatuksissa kukkii totalitarismin siemen. Kansa jaetaan oikein ajattelevaan eliittiin sekä rahvaaseen, joka tulee saada käännettyä pois väärästä tietoisuudesta.

Himanen hahmottelee kirjassaan kukoistuksen diktatuuria, jossa talouden ja kulttuurin eliitti on valittu pelastamaan maailma. Naivilta kuulostavien ajatusten takana on pelottava tulevaisuuden kuva. Harakka toteaa nasevasti: "Kukoistat tai itket ja kukoistat!"

* * *

Pelkään että Himanen ei ole ajatustensa kanssa yksin. Vallanpitäjiä ajatukset kiehtovat, koska ne tarjoavat argumentteja otteen kiristämiseen vallankahvasta. Himasen lääkkeet eivät auta vahvistamaan demokratiaa eivätkä varsinkaan suitsemaan suuryhtiöiden yhä kasvavaa valtaa päätöksenteossa.

Monet muutkin kuin Harakka ovat tarttuneet Himasen kirjaan. Esimerkiksi J. Sakari Hankamäki on nostanut kriittisesti esille teokseen liittyviä teemoja. Tosin hän kritisoi Himasen teosta lähinnä vain oman tuotantonsa näkökulmasta.

Siinä Hankamäki on oikeassa, että suuryhtiöiden kasvava vallankäyttö vaatii vahvaa yhteiskuntaa joka on valmis puolustamaan jäsentensä etua. Himaselta tämä näkökulma unohtuu tyystin. Ehkä syynä on se, että hänen henkilökohtainen brändinrakennuksensa tarvitsee mesenaatteja joita ei sovi loukata.

* * *

Ymmärrys on nyky-Suomessa ulkoistettu suuryhtiöiden konsulteille. Himasen hahmottamassa maailmassa halutaan viedä loputkin kansalaisten vallasta. Heidät nähdään väärinajattelijoiksi joilta puuttuu oikea kukoistuksen asenne.

Ja samalla Himaselle syntyy paikka valokeilassa eräänlaisena ylimpänä propagandistin. Tyyliin "Olin Saksassa liittokansleri Angela Merkelin emännöimässä tilaisuudessa puhumassa 50 maan ministereille ja teollisuuden edustajille." Huippukontaktiensa hoitamisen ohessa Himanen auttaa rahvasta oikean ajattelun tielle.

Himasen maailmassa yhteiskunta jaetaan kahteen kastiin, meihin ja heihin: kukoistavaan eliittiin ja väärinajattelevan rahvaaseen. Esimerkiksi Hankamäki kuulunee Himasen hahmottamassa maailmassa väärinajattelijoihin.

Himasen lääkkeet ovat rajut. Tällaista reseptiä en soisi Suomen ottavan käyttöön.

Meritähti ja hämähäkki

Joulukuussa lueskelin hauskaa kirjaa "The Starfish and the Spider: The Unstoppable Power of Leaderless Organizations" (Ori Brafman ja Rod Beckstrom, 2006). Osa seuraavista ajatuksista lähti liikkeelle kirjan teemoista.

Vertaus meritähden ja hämähäkin välillä karikatyrisoi kahta erilaista organisoitumisen mallia: keskitettyä "pääkonttorista" ohjattua ja hajautettua vertaistuotantoon perustuvaa mallia.

* * *

Usein huippulaatu ja keskitetty päätöksenteho rinnastetaan. Eikä kieltämättä kuulostaisi hyvältä jos lentokoneen miehistö päättäisi kesken kaiken lähteä tekemään vähän kehitystyötä. Mutta yhä useammin huippulaatu pystytään yhdistämään hajautettuun toimintamalliin ja päätöksentekoon. Samassa organisaatiossa voi olla sekä keskitettyä että hajautettua toimintaa. Todellisuudessa monet organisaatiot hyödyntävät kumpiakin toimintamalleja, esimerkiksi autovalmistaja Toyota on pyrkinyt siirtämään päätöksentekoa ja kehitystyötä kokoonpanolinjojen yhteyteen.

Tulisi siis löytää toimiva hybrimalli hierarkkisen/keskitetyn ja hajautetun/vertaistoiminnan kulttuurien väliltä. Jos esimerkiksi Toyota, eBay ja IBM onnistuvat tässä niin miksei muutkin?

Sivuhuomautus: Toyotan viimeaikainen negatiivinen julkisuus on nostanut autoteollisuude laatuasian otsikoihin - mutta luulenpa että pitkällä tähtäimellä Toyota nousee ahdingosta entistä vahvempana. Hyvä muistutus siitä että laatu ei ole itsestäänselvyys.

* * *

Monet yritykset toimivat alueella jossa ainakin osa toiminnoista vaatii ehdotonta luotettavuutta. Tähän tarvitaan normistoa ja toimintakulttuuria jossa keskitytään jatkuviin hallittuihin parannuksiin.

Pelkkä nykyisen asteittainen parantaminen ei riitä. Muutoksiin voi yrittää reagoida joko pyrkimällä yhä enenevään keskittämiseen ja vallan keräämiseen - tai pyrkimällä hyödyntämään vertaistoimintaa.

Näen että on tärkeää löytää tapoja joilla pääsemme sisälle yhdessä tekemiseen. Keskeistä on olemassa olevien resurssien hyödyntämistä yhteiseksi hyväksi.

Julkiset (ja muut) rahoittajatahot voivat auttaa sitouttamisessa, tosin aina lisärahoitus ei ole edes tarpeen. Ministeriöt, Sitra, Tekes, EU jne. voivat toimia kehitysprojektien kautta tekemisen "kätilöinä" ja auttaa hahmottamaan yhteistä tavoitetilaa.

* * *

Olen jossain määrin ihmetellen seurannut filosofi Himasen teoksesta "Kukoistuksen käsikirjoitus" (WSOY, 2010) käytyä viimeaikaista keskustelua. Esimerkiksi Hankamäki on nostanut esille muutamia sinänsä keskustelun arvoisia teemoja.

Pidin kovasti vuonna 2005 ilmestyneestä Hankamäen teoksesta "Työttömän kuolema", mutta vierastin lähtökohtaa, jossa yhteiskuntaamme tarkasteltiin ikäänkuin loisen ja isäntäeläimen näkökulmasta: suhde on aina vahingollinen toiselle osapuolelle.

Tilannetta voi tarkastella myös symbioottisen suhteen näkökulmasta. Tällöin yhteiskunnan tilanteen ja mahdollisuudet voi tulkita positiivisemmin, niin että kumpikin osapuoli saa hyötyä vuorovaikutuksesta. Mielestäni Himanen tätä yrittää, mutta koen argumentoinnin osin köykäiseksi.

Kuitenkin luettuani Himasen teoksen www-versiota on pakko myöntää, että itsekeskeisen julkisfilosofin tekstissä on ajoittaisia helmiä. Ihan toivottomasta hakoteillä hän ei ole. Ajatukset symbioottisesta yhdessä tekemisen kulttuurista ovat paikallaan, vaikka kovin paljon Himanen ei pysty antamaan aineksia siihen, miten asia käytännössä saataisiin toimimaan. Ja ikävä kyllä hän antaa köykäisellä argumentaatiollaan mainion tilaisuuden muille tuhota sinänsä hyvätkin ajatukset.

Slow - Elä hitaammin!

Tämän kirjoituksen alkuperäisenä ideana oli olla kirja-arvio, mutta toisaalta tämä ei sitä ole, vaan käsittelee vähän sitä sun tätä; tosin niin kirja-arviot tekevät yleensäkin, kertovat enemmänkin arvioijan senhetkisestä mielentilasta kuin kirjasta itsestään.

Yritin tuossa edellä päästä kiinni slow-mielentilaan. Mutta ei se taida helposti onnistua. Sen verran kiireistä tuppaa itse kullakin olemaan. Mainitaan nyt sentään se kirja: "Slow - Elä hitaammin! Manifesti verkkaisen elämän puolesta" (Carl Honoré, 2006).

Aivan erinomainen teos, tosin turhan nopealukuinen. Ja kun tuo tuli sanottua, lienee syytä toimittaa alta pois vielä toinenkin puujalkavitsi: slow-liike kasvaa nopeasti.

* * *

Mutta mitä slow oikein tarkoittaa? Kirjassa etsitään määritelmää slow-liikkeelle adjektiivien kautta. Sanat nopea ja hidas eivät kuvaa vain muutoksen vauhtia vaan olemassaolon tapoja ja elämänfilosofioita.

Lainaus kirjasta: "Nopea tarkoittaa kiireistä, kontrolloivaa, aggressiivista, hätäistä, analyyttistä, stressaantunutta, pinnallista, kärsimätöntä, aktiivista ja määrän laadun edelle asettavaa. Hidas on sen vastakohta: rauhallinen, huolellinen, vastaanottavainen, tyyni, intuitiivinen, kiirehtimätön, kärsivällinen, pohdiskelevä, laatua määrän sijaan arvostava."

Kirjoittaja toteaa, että - ristiriitaista kyllä - hidas ei aina ole hidasta: "Jonkin tehtävän suorittaminen hitaalla tavalla johtaa usein nopeampiin tuloksiin." Hitauden filosofian voi tiivistää yhteen sanaan: tasapaino. "Ole nopea silloin kuin nopeus on järkevää ja hidas silloin kun hitaus on tarpeen."

* * *

Kuten arvata saattaa, pidän Slow-kirjasta, vaikka se onkin vähän kiireisen oloinen. Mutta kirjan sisältämät ajatukset kestävät rauhallisempaakin tarkastelua.

Kirjoittaja kertoo havahtuneensa nykymaailman kummallisuuteen kuullessaan uudesta tuotteesta: iltasadut tiivistettynä yhteen minuuttiin. Nyt siis voi hoitaa lasten iltasadun kertomisen yhdessä minuutissa, hienoa! Vai onko sittenkään?

Nykymaailman hektisyydessä käy helposti niin, että kaikki mikä hidastaa vauhtiamme tuntuu viholliselta. Useimmilla meistä on kiire koko ajan jostakin johonkin, emmekä ehdi enää pysähtymään tähän hetkeen, tähän asiaan, tähän elämään.

Kun tulevaisuus aina odottaa, nykyisyyttä ei kohdata koskaan. Aina on kiire seuraavaan, koskaan ei voi nauttia olemisesta ja tekemisestä itsestään. Ja millainen on tekemisen (ja olemisen) lopputulos tämmöisessä maailmassa?

* * *

Samaa asiaa käsittelee Mihaly Csikszentmihalyi toisesta näkökulmasta (onnellisuus) kirjoissa "Flow - elämän virta" ja "Hyvä bisnes". Csikszentmihalyin mukaan tavoitteen saavuttaminen ei tee onnelliseksi. Vain tekeminen sinällään voi sen tehdä, silloin kun haasteet ja osaaminen ovat luovalla tavalla tasapainossa.

Flow-ilmiöön liittyvä tutkimus on osoittanut, että työn valmiiksi saaminen, palkinnon voittaminen tai tutkinnon suorittaminen ei tee onnelliseksi. Työn tekeminen, taitojen äärirajoilla toimiminen ja uuden oppiminen tuo onnellisuutta. Onnellisuus on kussakin hetkessä itsessään, ei tulevaisuuden unelmissa.

Jos hitauden ottaa tosissaan - kuten Slow-kirja kehottaa tekemään - onni löytyy jokaisesta hetkestä. On kyettävä valitsemaan, milloin on oltava nopea ja milloin hidas.

Jos aina kiirehtii, kaikki kärsii. Oivalluksia ja onnen hetkiä löytyy lentoaseman jonosta, lasten kanssa touhuamisesta, raportin kirjoittamisesta. Onni (ja elämä) on tässä.

Tieteiskirjallisuus ymmärryksen avartajana

Tieteiskirjailija Arthur C. Clarken kerrotaan sanoneen, että poliitikkojen tulisi lukea tieteiskirjallisuutta, ei länkkäreitä tai salapoliisitarinoita. Ben Bova, tieteiskirjailija myöskin, ehdotti kolumnissa, että ehkä kylmä sota, energiakriisi, koulutusjärjestelmän epäonnistumiset ja monet muut nykyiset ongelmat olisi vältetty, jos johtajat lukisivat tieteiskirjallisuutta.

Mutta koska näin ei ole, päättäjät yllättyvät kriisitilanteessa kerta toisensa jälkeen. Erityisesti poliitikkojen päätöshorisontti ulottuu vain seuraavaan vaalipäivään asti.

Bovan mukaan tieteiskirjallisuus on kokeellinen laboratorio jossa voi tutkia uusien ideoiden vaikutuksia ihmisiin ja kokonaisiin yhteiskuntiin. Itse jatkaisin tätä ajatusta toteamalla, että ihmiskunta on muutamassa kymmenessä vuodessa siirtynyt tieteisyhteiskunnan aikakauteen.

Tiede on muuttanut maailmaa rajusti, ja tiedettä tarvitaan muutosten hallitsemiseen. Mutta pelkkä tiede ei riitä, vaan tarvitaan ymmärrystä myös siitä miten muutokset vaikuttavat ihmisiin - ja tämä on juuri se mitä tieteiskirjallisuus tarjoaa.

* * *

Kuulin äskettäin radiosta haastattelun, jossa esiteltiin uutta Bloom box -nimistä keksintöä. Maitotölkin kokoisen laatikon kerrottiin voivan tuottaa riittävästi energiaa yhden kotitalouden tarpeisiin. Kyseessä on polttokenno, jonka väitetään tuottavat sähköä hyvin korkealla hyötysuhteella suoraan polttoaineesta.

Jos Bloom boxin tekniikka todella toimii, voi energianjakelujärjestelmä mullistua. Paikallisesti tuotetussa sähkössä ei synny lainkaan siirtohävikkejä. Mutta luulenpa että tämän kaltaisen tekniikan yleistymisessä on vielä monta mutkaa matkassa.

Mutta Bloom box on vain yksi keksintö muiden joukossa. Kulman takana on monta vastaavaa ideaa odottamassa julki tuloaan. Mikä on seuraava innovaatio joka saa yhteiskunnat natisemaan ja poliittiset päättäjät hikoilemaan kriisissä?

* * *

Länsimaisen yhteiskunnan menestyksen taustalla on ideoiden vapaa leviäminen. Perussääntönä näyttää olevan, että sensuuri on aina haitallisempaa kuin mikään tiedon vapaasta saatavuudesta seuraava lieveilmiö. (Ehkä joitakin poikkeuksia on, mutta hyvin vähän.)

Sensuurin vaikutuksista voi nostaa havainnollistukseksi aikoinaan kukoistaneen islamilaisen kulttuurin, joka taantui ja muuttui sisäänpäin kääntyneeksi valtapolitiikaksi. Tosin en ole varma ymmärränkö kyseistä kulttuuria riittävän hyvin sitä kommentoidakseni.

Mutta ei hätää, tässäkin auttaa tieteiskirjallisuus. Luin pari viikkoa sitten Ursula Le Guinin romaanin Voices (ilmestynyt 2006). Teos käsittelee yhteiskuntaa jossa kirjat ja kirjoittaminen on kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Jos kulttuuri on pelkästään suullisesti kerrottua, millaiseen yhteiskuntaan tällöin päädytään? Le Guinin vastaus on hätkähdyttävä, suosittelen lukemaan.

* * *

Vasta Voices-kirjan luettuani selvisi, että kyseinen teos on luokiteltu lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi. Sitä parempi! Ja melko tyypillistä Le Guinille - hän kykenee puhuttelemaan kaikkia ikäluokkia ja sukupuolia pohtiessaan vaikeita kysymyksiä liittyen esimerkiksi uskontoon tai feminismiin.

Nykyään Le Guin on jo 80-vuotias, mutta silti jaksaa julkaista. Minulle Le Guin on keskeisimpiä maailmankuvaani vaikuttaneita kirjailijoita. Kiinnostuin tieteiskirjallisuudesta peruskoulun 7. luokalla, kun kirjastosta löytyi Le Guinin Maameren tarinat -sarjan teoksia, jotka oli juuri suomennettu.

Mikä näissä kirjoissa on erityisen ihmeellistä on tarinoiden monitulkintaisuus. Teoksista on käytetty adjektiiveja rakastettava, syvää viisautta tihkuva, katkeransuloinen ja seesteisen älyllinen. Ja kaikki tämä toimii sekä lapsen että aikuisen tasolla. Toisin kuin nykyiset Harry Potterit, Le Guin antaa lukijalle tilaa ajatella. Hän tuo esiin ihmisenä olemisen moninaisuuden, ja erityisesti ne sävyt joita mustavalkoinen maailmankuva ei kykene ymmärtämään.

Toivon että lapset tulevaisuudessakin pääsevät näkemään, miten monivivahteista ihmisen elämä on. Tieteiskirjallisuus avaa oven ihmiselle ominaiseen kykyyn muokata ympäröivää maailmaa ja sitä kautta itseään. Mitä jos...?

Ulkoistetun ajattelun yhteiskunta

Nyt se on tapahtunut. Maailmasta on tullut niin monimutkainen, etteivät poliittiset päättäjät ymmärrä mitä tapahtuu. Ymmärryksen puute korvataan konsulteilla kaikilla päätöksenteon tasolla.

Valtioneuvoston kanslia palkkasi amerikkalaisen konsulttitoimiston ideoimaan seuraavan vaalikauden hallitusohjelmaa. McKinsey & Company on laatinut suunnitelmia muun muassa Suomen terveydenhuoltojärjestelmän ja kilpailupolitiikan uudistamisesta.

McKinsey on jo aiemmin neuvonut Suomea. Vuonna 2007 julkaistu raportti "Suomen talous" sisälsi pitkän listan ehdotuksia joita Suomen hallitus on lähtenyt toteuttamaan, esimerkkeinä "Yritysten aseman vahvistaminen yliopistohallinnossa" ja "Yliopistovirkojen lakkauttaminen".

En sano että ehdotukset ovat huonoja - mutta kantaako konsultti vastuuta siitä, mitä ehdotetuista toimenpiteistä seuraa pitkällä tähtäimellä? Se ainakin seuraa ajattelun ulkoistamisesta, että konsulteille ja heidän sidosryhmilleen riittää jatkossa töitä.

* * *

Ulkoistetun ajattelun malli pätee myös IT-palvelujen kehittämisessä. Valtio on kyllä panostanut muun muassa IT-yhteensopivuuteen, mutta tuloksena on ollut entistä haastavampi tilanne.

Ratkaisujen ostajat joutuvat vaatimusten pyöritykseen eivätkä ymmärrä niistä mitään. IT-yritykset puolestaan tuntevat kentän kuin oman taskunsa ja myyvät ratkaisuja, jotka nimellisesti ovat avoimia ja yhteensopivia, mutta sitovat asiakkaan yhden toimittajan talutusnuoraan.

Kun ostaja ei ymmärrä mitä ostaa, tarvitaan konsulttia. Ja yllätys, yllätys - asiakkaalle myydään ratkaisu, jossa konsultin firmalla tai taustaryhmällä on keskeinen rooli toimittajana.

Ensin firman A edustaja valitaan suunnittelemaan järjestelmä asiakkaan tarpeisiin. Tämän jälkeen järjestetään tarjouskilpailu, jossa firman A tarjous todetaan parhaaksi. Mutta kun järjestelmää lähdetään toteuttamaan, käykin ilmi ettei se vastaakaan asiakkaan tarpeita ja vaaditaan huomattavasti lisätyötä jotta asiat saadaan kuntoon. Ja asiakas maksaa.

Ja sama juttu tapahtuu toisen järjestelmän osalta, jossa firma B valitaan konsultiksi, ja tämän jälkeen - no, sama kuvio toistuu toistumistaan.

* * *

Suomessa on huipputason osaamista IT-ratkaisujen toimittamisessa, mutta ratkaisujen ostajapuolella on suuri osaamisvaje. Olen käyttänyt tästä saalistaja-saalis -malliin viittaavaa vertauskuvaa: tilanne on sama kuin jos susia treenattaisiin koko ajan paremmiksi saalistajiksi ja lampaat saisivat pärjätä omillaan.

Niin kauan kuin tilanne säilyy ennallaan, valtionhallinnon IT-ratkaisut ovat susia jo syntyessään.

Suomeen tarvitaan valtion sisäisiä toimijoita, jotka ymmärtävät syvällisesti keskeisten hallinnonalojen eritystarpeita ja pystyvät edustamaan asiakkaita IT-palvelujen koko elinkaaren ajan.