Toimivaa tietotekniikkaa 10-20 vuoden kuluttua?

Miksi tietotekniikka on niin paljon hankalampaa kuin reaalimaailma?

Kun nykyään suunnitellaan tehdaslaitoksia, asiakkaalle toimitetaan sekä fyysinen että virtuaalinen laitos. Tietotekniikalla toteutettua virtuaalista laitosta käytetään tuotannon, kunnossapidon ja kehittämisen välineenä.

Vaikka toisin voisi kuvitella, fyysisen laitoksen rakentaminen on helpompaa kuin virtuaalisen. Rakennusten ja koneiden maailmassa asiat on standardoitu. Riittää käyttää valmiita komponentteja ja prosesseja - ja asiat hoituvat.

Tietotekniikan maailmassa on toisin. Standardeja kyllä on, mutta ne ovat usein kypsymättömiä ja keskenään ristiriitaisia.

* * *

Otetaanpa esimerkki. ISO 15926 -standardi pyrkii auttamaan prosessiteollisuutta integroimaan ja jakamaan dataa eri tietokonejärjestelmien välillä.

Käytännön ongelmia kuitenkin riittää. Tyypillisessä laitostoimituksessa on kymmeniä tai satoja eri toimijoita ja alihankkijoita, joista kullakin on omat käsityksensä siitä miten tietojärjestelmät määritellään ja toimivat.

Ongelmia syntyy jo peruskäsitteiden määrittelystä, esimerkiksi siitä mitä "paine" tarkoittaa (maksimi, keskimääräinen, miten mitattuna jne.).

Alan toimijat ovat sitä mieltä, että voi kestää vielä 10-20 vuotta ennen kuin tietotekniikan standardointi alkaa purra ja järjestelmiä voidaan toteuttaa ja kehittää kestävältä pohjalta. Kunhan aluksi päästäisiin ensin edes määrittelemään peruskäsitteistö ja niiden keskinäiset suhteet.

* * *

Sama tietotekniikan ongelma putkahtaa esille valtionhallinnossa, jossa on lanseerattu kokonaisarkkitehtuurin käsite. Taustalla on aiheellinen huoli julkishallinnon tietoteknisten ratkaisujen kestävyydestä ja tehokkuudesta.

Erityisen olennainen on huoli yhteentoimivuudesta, jonka ei voi sanoa oleva hyvällä tolalla. Vain kehittämällä toistensa kanssa yhteensopivia ratkaisuja voi valtionhallinnon tietotekniikan katsoa olevan kestävällä pohjalla.

* * *

Kuten teollisuudessa saadut kokemukset antavat ymmärtää, tietotekniikan yhteentoimivuus on kaikkea muuta kuin helppoa. Tuloksien saavuttamiseen voi mennä 10-20 vuotta. Ymmärretäänkö asian haastavuus?

Spotify ja ilmaisen musiikin hinta

En nykyisin altistu mainoksille läheskään niin paljon kuin vielä pari vuotta sitten. Siitä lähtien kun lopetin Hesarin tilauksen ja laitoin postilaatikkoon mainoskiellon olen säästynyt isolta määrältä mainospostia. Nettimaailmassa taas mainokset saa tehokkaasti piiloon Firefoxissa Adblock Plus -ohjelmistolla.

Mutta Spotify on tuonut taas mainoksia kuuluville. Maksamalla kuukausimaksun pääsisi niistä eroon, mutta tähän asti olen tyytynyt ilmaisversioon.

Spotify on kyllä varsin mainio peli, ihan kuin maailman isoin iTunes-kokoelma olisi avattu kenen tahansa selattavaksi ja kuunneltavaksi. Melkein liian hyvää ollakseen totta.

Periaatteessa jotain joutuu maksamaan: tililtä napsahtavan kuukausimaksun tai melko ärsyttävien mainosten katselun ja kuuntelun.

Miten tehokkaita Spotifyn mainokset mahtavat olla? Aika paljon niitä jo kuitenkin alkaa olla, muutaman kappaleen välein, yhä enemmän suomenkielisiä eikä pelkästään "Jonathan from Spotify". Ilmeisesti mainosmyynti toimii, mainostajia on teleoperaattoreista nettikauppoihin ja lääkefirmoihin.

Voisiko Spotify olla isompi menestystarina kuin ensi näkemältä uskoisikaan? Jos niin on, menestys riippuu siitä kuinka hyvin äänimainokset purevat ja kuinka hyvin Spotify saa mainokset kohdistettua kuuntelijoille.

Spotifyn kuuntelijoiden musiikkimaku ja maantieteellinen sijainti voisi olla avain täsmämainontaan, samalla tavalla kuin Google tarjoilee hakutulosten ohjeen aiheeseen sopivia mainoksia.

Ja entä sitten kun Spotify toimii kännyköissä? Voisiko Spotifyn tarjoamista mainoksista tulla aikaan ja paikaan sidottuja, tyyliin: "Hei, tässä Jaska Jaskan grillistä hei, anteeksi että keskeytän kuuntelemisen mutta pistäydypä kulman takana maistamassa uutta chilipekonihodaria, maistuu hyvältä pakkaskelilläkin."

No, ehkä tässä vielä jossain vaiheessa käy niin että jätän Spotifyn kuuntelemisen ja palaan iTunesin pariin. Ihan tarpeeksi musiikkia on tullut vuosien mittaan hankittua sinnekin.

Mutta mutta... Ainakin tällä hetkellä Spotify on kyllä lyömätön. Tv:stä tulleen Egotrippi-konsertin innostamana kaivoin esiin Egotripin tuotannon Spotifysta ja ei kun kuuntelemaan, hitti toisensa perään. Melkoisen mukavaa.

Mutta sitten iski pieni katumus ja niinpä menin ja ostin iTunesista yhden Egotripin levyn. Milloinhan viimeksi olen jotain musiikkia ostanut? No, nyt sen kuitenkin tein. Mutta heti perään mietin, tuleeko tuota iTunesiin ladattua levyä nyt kuitenkaan kuunneltua.

Ehkä - siinä vaiheessa kun Spotifyn mainokset alkavat tosissaan ärsyttää. Jollain tavalla musiikista on maksettava, loppujen lopuksi.

TKTK - helvetillinen ohviisi

Saatteeksi: Kirjoitin alla olevan jo jokin aikaa sitten, mutta sain kyseisen kirjan luettua loppuun vasta nyt. Teoksen paras osuus on ensimmäinen kolmannes; toinen kolmannes toistaa aiempia teemoja; viimeinen kolmannes menee epäuskottavuuden puolelle "erikoistehosteineen".


Ostin divarista kirjan nimeltä "Poikkeus säännöstä", jota olen lueskellut pieninä annoksina. Kirjoittaja Christian Jungersen on melkoinen taituri. Lähes 700-sivuinen järkäle oli vuoden romaani Tanskassa 2004.

Kirja kertoo fiktiivisen Tanskan kansanmurhien tiedotuskeskuksen (TKTK) toiminnasta, joka päälle päin näyttää ylevältä ja humanistiselta. Keskuksen viisi työntekijää ja heidän välinen dynamiikkansa paljastuu kaikessa raadollisuudessaan pikku hiljaa. Jokainen pelkää sekä henkensä että oman työpaikkansa puolesta.

"Paholaisen älykäs kerrontatekniikka" (kuten takakannessa kehutaan) saa lukijan samaistumaan yksi kerrallaan kuhunkin kirjan päähenkilöön. Vaikka kukin heistä on kaikkea muuta kuin hyvä ihminen, jokainen heistä tuntuu lukijasta tutulta: tuo voisin olla minäkin. Pikku hiljaa lukija matkaa inhimillisen pahuuden ytimeen TKTK:n mikrokosmoksessa.

* * *

Mutta miten asia liittyy suomalaiseen työympäristöön? Hutut ja tutsit ja heidän tanskalaiset toimistotyöläisvastineensa TKTK:ssä ovat fiktiota, mitä siitä voisi oppia?

Kirja tietysti liioittelee. Mutta panee miettimään, miten helppoa on asettua kirjan kuvaamien ihmisten nahkoihin ja ymmärtää heidän toimensa sisältä päin. Meissä itse kussakin asuu pieni narsisti, vastuun pakoilija, työpaikkakiusattu ja psykopaatti.

Tietenkään meidän ei tarvitse kohdata panttivantikaappauksen aikaansaaman psykoosin uhreja tai elää todellisuudessa jossa olemme työpaikkakiusattuja toisessa sukupolvessa. Eikä ole tarpeen spekuloida kärsiikö joku DID-oireyhtymästä eikä siksi muista (pahoja) tekemisiään jälkeenpäin.

Mutta... Jotain yllättävän tuttua tanskalaisessa helvetissä silti on.

* * *

Itselleni tulee kirjaa lukiessani mieleen, että Jungersen on lukenut perusteellisesti työpaikkojen psykologiaa koskevaa kirjallisuutta ja kääntänyt kaiken päälaelleen.

Ehkä Jungersen on lukenut Arbinger-instituutin julkaisemat teokset "Leadership and Self-Deception: Getting out of the Box" ja "The Anatomy of Peace", joissa kummassakin pyritään ongelmanratkaisuun havaitsemalla omat sokeat pisteet. Jungersen näyttää, miten vaikeaa (tai mahdotonta) se käytännössä on.

Luin jokin aika sitten psykologi Jonathan Haidtin teoksen "The Happiness Hypothesis". Haidtin mukaan ihminen on kaksijakoinen olento, kuin ratsastaja norsun selässä. Ratsastaja kuvittelee ohjaavansa norsua, mutta tosiasiassa se useimmiten vain pysyttelee norsun kyydissä ja sepittää juonta asioille, joita norsu tekee ilman ratsastajan kontrollia.

TKTK:n työntekijät sepittävät juonta kauheille tekemisilleen. He käyttävät sujuvasti psykologian termejä ja ajatusmalleja oman epäinhimillisen toimintansa oikeuttamiseksi.

* * *

Jungersenin teos on samalla demonstraatio filosofi Martin Buberin esittämistä käsitteistä "Minä-Sinä" ja "Minä-Se". Kyse on siitä, miten ihminen suhtautuu maailmaan: näemmekö toiset ihmiset ihmisinä vai objekteina. Buberin mukaan ihmisyys (ja minuus) voi syntyä vain "Minä-Sinä" suhteen kautta. Ajatusmalli "Minä-Se" puolestaan tuottaa konflikteja ja ristiriitoja muiden ihmisten esineellistämisen takia.

Mutta ongelmana on se, että koska olemme vain ratsastajia norsun selässä, emme itse tajua mitä teemme ja miten vahingoitamme toisia. Voimme jopa ajatella että teemme hyvää samalla kun syyllistymme kauheuksiin.

* * *

Jungersenin teos on kerta kaikkiaan ajatuksia herättävä puheenvuoro.

Tarvittaisiinko Suomeen laskennallisen tieteen tutkimuslaitos?

Pari viikkoa sitten koin ahaa-elämyksen kertoessani opiskelijoille laskennallisesta tieteestä. Yleensä olen joutunut selittämään juurta jaksain, mitä laskennallinen tiede tarkoittaa, mutta nyt tuli ihan uudenlainen kysymys: "Miten niin laskennallinen tiede? Eikö kaikki tiede ole laskennallista?"

Hetkisen mietittyäni oli pakko myöntää, että näin nykyään tosiaan on. Sanoin, että laskennallinen tiede on termi, jolla on aikoinaan pyritty korostamaan tietotekniikan kasvavaa roolia tieteessä, kontrastina kokeelliseen ja teoreettiseen tutkimusmenetelmään. Mutta nykyään muutos on tapahtunut kautta linjan ja kaikki tiede on laskennallista. Ilman tietotekniikkaa ei tiedettä juuri voi tehdä.

Aina silloin tällöin joku on ehdottanut, että Suomeen perustettaisiin laskennallisen tieteen tutkimuslaitos. En ole tällaisista ehdotuksista innostunut, mutta nyt on alkanut tuntua että ideassa olisi järkeä.

Toki laskennallista tiedettä tehdään jo kaikkialla, onhan meillä monia tutkijakoulujakin - esimerkiksi COMP - jotka jo nimessään viittaavat laskennalliseen tieteeseen. Mutta näissä tehdään etupäässä soveltavaa tutkimusta, siis käytetään tietotekniikkaa jonkin tai joidenkin tieteenalojen ongelmien ratkomiseen.

Mutta varsinaista laskennallisen tieteen tutkimusta, sitä tehdään varsin vähän Suomessa (kuten muuallakin). En tarkoita tässä pelkästään sellaisia asioita kuten matemaattinen mallinnus ja numeeriset menetelmät, vaan laajempaa aiheen käsittelyä, erityisesti liittyen tutkimusdatan käsittelyn problematiikkaan sekä ohjelmoinnin pullonkauloihin. Näistä jälkimmäinen on mielestäni erityisen kriittinen ja puuttuva osaamisalue Suomessa.

On yllättävää, miten vähän ohjelmoinnin, ohjelmistojen ja laskennan osaamista kehitetään Suomessa. Se mitä tehdään tapahtuu jonkin muun tutkimuksen kyljessä. Tämä on johtamassa siihen, että eri sovellusalojen tutkimuksessa käytetään tehottomia, epäluotettavia ja ennen kaikkea huonosti ylläpidettäviä ratkaisuja. Toisin sanoen: pyörää keksitään jatkuvasti uudestaan.

Tällä tiellä ei voi pitkään jatkaa ilman että se näkyy tutkimuksen laadussa. Tai ehkä se on jo alkanut näkyäkin. Onneksi emme ole vielä pudonneet osaamisessa kehitysmaakastiin, mutta pelkään että niin voi tapahtua nopeasti jos emme tartu toimeen.

Palkittu suomalainen nettipeli estää koulukiusausta

Koulukiusaamiseen on puututtu. Voitaisiinko sama tehdä työpaikoilla?

Euroopan Rikoksentorjuntaneuvosto palkitsi 9.12. suomalaisen KiVa Koulu -nettipelin. Turun yliopistossa kehitetty peli on vähentänyt kiusaamista peruskouluissa kaikilla vuosiluokilla. Nettipeliä voi käyttää tätä nykyä 300 000 koulujen oppilasta.

Tyttäreni opettaja kertoi koko luokan innostuneen KiVa Koulu -pelistä. Niinpä annoin kotikoneella oikeudet päästä nettiosoitteeseen www.kivakoulu.fi. (Pelin käyttö edellyttää koulusta saatavia tunnuksia.) Tyttäreni pomppi innoissaan tuskin malttaen odottaa, että pääsee näyttämään miltä peli näyttää.

Nettipeli on toteutettu Turun yliopiston psykologian laitoksen ja Oppimistutkimuksen keskuksen yhteistyönä. Kyseessä on kysymys-vastaus -muotoon puettu roolipeli, jossa käydään läpi koulun arkipäivän tilanteita ja niihen liittyviä valintoja, esimerkiksi sitä jätetäänkö joku oppilas yksikseen vai pitäisikö hänet ottaa mukaan touhuihin.

Nettipeli on hieno juttu ja erinomaista maineen parannusta Suomelle. Lisää tällaista!

Samalla tulee mieleen, olisiko mahdollista saada konseptia toimimaan aikuisten maailmassa? Entiset koulukiusaajat (ja ehkä kiusatutkin) kun saattavat olla nykyisiä työpaikkakiusaajia.

Hyvä johdatus työpaikkakiusaamisen ytimeen on kirja "Poikkeus säännöstä". Kirjoittaja Christian Jungersen on melkoinen taituri. Lähes 700-sivuinen järkäle oli vuoden romaani Tanskassa 2004.

Kirja kertoo fiktiivisen Tanskan kansanmurhien tiedotuskeskuksen (TKTK) toiminnasta, joka päälle päin näyttää ylevältä ja humanistiselta. Mutta kaikki pelkäävät sekä henkensä että työpaikkansa puolesta.

Kirja tietysti liioittelee. Silti panee miettimään, miten helppoa on asettua kirjan kuvaamien ihmisten nahkoihin ja ymmärtää heidän toimensa sisältä päin. Meissä itse kussakin asuu pieni narsisti, vastuun pakoilija ja psykopaatti.

Jungersen on lukenut perusteellisesti työpaikkojen psykologiaa koskevaa kirjallisuutta ja kääntänyt kaiken päälaelleen. Teos on demonstraatio filosofi Martin Buberin esittämistä käsitteistä "Minä-Sinä" ja "Minä-Se". Kyse on siitä, miten ihminen suhtautuu maailmaan: näemmekö toiset ihmiset ihmisinä vai objekteina.

Buberin mukaan ihmisyys (ja minuus) voi syntyä vain "Minä-Sinä" suhteen kautta. Ajatusmalli "Minä-Se" puolestaan tuottaa konflikteja ja ristiriitoja muiden ihmisten esineellistämisen takia.

Ongelmana on se, että emme itse tajua mitä teemme ja miten vahingoitamme toisia. Voimme jopa ajatella että teemme hyvää samalla kun syyllistymme kauheuksiin.

KiVa Koulu -nettipeli on nerokas. Se tuo luontevalla tavalla näkyväksi arkipäivän sinänsä pienten tekojen pahat vaikutukset. Kumpa sama kyettäisiin tekemään myös työpaikkojen maailmassa.

Ensimmäinen suomenkielinen blogini

Tähän asti olen kirjoitellut blogitekstejä vain englanniksi, enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Ensimmäinen blogini - nimeltään Universal Rule - häviää näinä päivinä (vuoden 2009 loppu) pois netistä palveluntarjoajan lopetettua blogialustan (Radio Userland) tukemisen, joten otanpa tilaisuudesta vaarin ja aloitan uuden.

Mutta heti on todettava että kirjoituksia tulee tänne ilmestymään harvakseltaan.