Vuosi 2011 - innostusta, hämmennystä ja tilastoja

Vuoden 2011 aikana tänne Valopolkuun kertyi 315 postausta, tai 316 jos tämä lasketaan mukaan. Näistä tuollaiset parikymmentä oli muista aiheista kuin kirjoista, loput liittyivät johonkin kirjaan.

Joskus mietin, pitäisikö näitä kirja-aiheisia postauksia täällä ollenkaan sanoa kirja-arvioiksi, sillä ne ovat enemmänkin henkilökohtaisia pohdintoja joita tietty kirja herätti, ei mitään formaaleja arvioita tai kirjallisuuskritiikkiä. Mutta toisaalta itse arvostan juuri sellaista pohdintaa joka ei vain kerro rutiininomaisesti kirjan "speksejä" vaan käyttää kirjaa lähtökohtana ajatteluun, kirjoittamiseen.

Jarno kommentoi omaa erilaista käsitystään arvioimastani kirjasta, ja tuo kommentti sai miettimään mistä kirjan lukemisessa oikeastaan on kyse. Sama kirja voi periaatteessa herättää ihan erilaisen reaktion ja käsityksen riippuen siitä tilanteesta, joka päänupissa vallitsee. Joskus sitä on vastaanottavainen, joskus ei millään pääse kirjan kanssa väleihin.

Kirjoja on kieltämättä tullut luettua aika paljon tänä vuonna, ja varmaan myös vuonna 2012. Moni kirja on jättänyt pysyvän jäljen päänuppiin, mutta paljon on sellaisiakin jotka lähes saman tien olisivat unohtuneet ellen niistä jotain olisi tänne kirjoittanut.

Siltä varalta että jonain päivänä päänuppi tästä entisestään pehmenee voi olla hyväkin että on edes joku paikka josta voi tarkistaa onko tietty kirja tullut luettua vaiko ei. Tosin ihan kaikkia lukemiani kirjoja en ole tänne repostellut, syystä tai toisesta, usein siksi että kirjasta ei ole ollut mitään sanomista, tai sitten on ollut liian vaikeaa lähteä ajatuksia availemaan.

Vuoden 2011 kolme luetuinta postausta käsittelivät kaikki valokuvausta, joka taitaa olla suomalaisten suosikkiharrastus aina vaan: Lintukuvauksen käsikirja, Maailman parhaat luontokuvat ja Digikuvaus & seniori.

Ei muuta kuin kamera käteen! Vai pitäisikö sittenkin sanoa että kirja käteen, sillä valokuvausta käsittelevistä kirjoista noissa postauksissa kerrottiin.

Kävijöitä täällä blogissa on ollut ihan mukavasti, vuoden 2011 aikana yhteensä 11 354 vierailua ja keskimäärin vierailulla on aikaa vietetty vähän yli minuutti. Ylivoimainen vierailujen lähde on ollut Google-haut, mikä on luonnollista ajatellen blogin aihepiiriä: kirjoista kiinnostuneet tänne hakeutuvat.

Toivon rauhallista uutta vuotta 2012, sellaista jossa riittää aikaa niin lukemiselle ja kirjoittamiselle kuin myös ihmisenä olemiselle, hämmästellen kummastellen tätä maailmaa...

Kokemuksia suomalaisilta keskitysleireiltä

Allan Asplundin kirjoittama Kokemuksia suomalaisilta keskitysleireiltä (Like, 2011; ISBN 978-952-01-0688-1) järisyttää käsitystä suomalaisten toiminnasta jatkosodassa. Alunperin teos ilmestyi Ruotsissa vuonna 1949, sillä Suomessa kustantajat eivät halunneet sitä julkaista.

Teoksen suomensi Asplundin pojanpoika Bubi Asplund, joka myös kirjoitti teoksen alkusanat. Asplund suomensi teoksen sellaisenaan, mukaan lukien kirjan "antifasistiset" poliittiset palopuheet. Tämä tekee teoksesta uskottavan oman aikansa ajankuvana.

Keskitysleireille passitettujen suomalaisten kärsimys oli suurta, melkein kuin "roolimallissa" eli natsi-Saksassa, vaikkakin vähemmän järjestelmällisiltä ja siksi jopa julmemmilta tuntuvat suomalaisten toimet.

Kirjan kertomista tapahtumista on vaiettu Suomessa, ainakin tähän asti. Näin kertoo Wikipedia: "Teoksen suomentaja Bubi Asplund sai kirjan isältään jo koulupoikana. Hän luki sen ja yritti keskustella aiheesta historianopettajansa kanssa, mutta keskustelua ei syntynyt."

Allan Asplund toivoi teoksen alkusanoissa vuonna 1949, että "aikanaan elinolosuhteista suomalaisilla keskitysleireillä julkaistaan täydellinen selvitys". Mutta näin ei ole vielä tapahtunut, muutamaa harvaa tutkimusta lukuunottamatta.

Ruotsinkielinen alkuteos Upplevelser i finska koncentrationsläger on tarkoitus julkaista uutena painoksena alkuvuodesta 2012.

Nälkä, sitä nähtiin, ja mikä tahansa kelpasi ruoaksi: "Keskitysleirissä oli pula niin suolasta kuin kaikesta muustakin. Ratkaisimme suolaongelman ottamalla haltuumme tynnyrin, joka oli puolillaan mätiä silakoita. Kalojen päällä oli kasapäin kuolleita kärpäsiä, jotka luultavasti olivat herkutelleet kaloilla. Söimme kalat, vaikka ne haisivat pahalle ja maistuivat vielä pahemmalle. Tynnyrin pohjalta löysimme kerroksen suolaa, joka tuli tarpeeseen."

Mutta nälkä vain paheni: "Nälän hillitsemiseksi söimme mitä vain löysimme: pilaantuneita hevosen luita, perunankuoria, kaatuneiden hevosten turvista ja kavioista leikattua lihaa, suolia ja muita jäännöksiä."

Keskitysleirin päällikkönä oli kapteeni Kartano, josta Asplund piirtää hirvittävän kuvan: "[Kartano] - jota tavallisesti kutsuttiin nimellä Tarzan - esiintyi erittäin raa'asti meitä kohtaan ja uhkasi meitä vähän väliä teloituksella. Yksi hänen suurista huveistaan oli komentaa meidät pihalle riviin, jossa saimme seistä tuntitolkulla asennossa. Palelimme kesävaatteissamme tolkuttomasti seistessämme rivissä tulipalopakkasessa."

Joskus nälkään saatiin tilapäistä apua: "Kellarissa lattian alla oli ammuttu kissa, joka oli maannut siellä koko talven. Se oli jäätynyt kivikovaksi, mutta laitoimme sen tulisijaan, jossa se paistui mureaksi. Karvat ja nahka irtosivat, kun kissa paistui hiilillä."

Ruoaksi kelpasivat kissat, koirat, sammakot, käärmeet, ihan mikä tahansa. Asplund esitti reseptin rottien pyydystämiseen: "Syvään tynnyriin laitettiin paljon vettä. Lattialta laitettiin lankku tynnyrin reunalle, ja sen yläpuolella yli hylly, jossa oli luita tai muuta syötävää syötiksi. Päästäkseen hyllylle rottien oli hypättävä, ja ne joutuivat usein veden varaan tynnyriin, jossa ne hukkuivat. [...] Kun pääsee yli pahimmasta vastenmielisyydestään, rotanliha ei maistu lainkaan hullummalta."

Yhteishenkeä pyrittiin kaikesta huolimatta pitämään yllä järjestämällä opintoiltoja: "Ne antoivat silloin voimia jaksaa, ja niistä oli hyötyä koko loppuelämälle."

Sodan jälkeen monet keskitysleireillä olleet nousivat korkeisiin tehtäviin Suomessa: "Nyt kun näen tovereitani - hyviä, uhrautuvaisia ystäviä keskitysleireiltä - arvostetuissa tehtävissä yhteiskunnassa, mietin, että eiköhän se kova mutta opettavainen koulu, jonka he olivat käyneet läpi, ole omalta osaltaan vahvistanut heidän luonnettaan ja siten tehnyt heistä päteviä suoriutumaan luottamustehtävistä yhteiskunnassamme."

Yhteenveto: Melkoinen kirja, jonka julkaiseminen suomeksi on huomattava tapahtuma. Mutta auttaako historiasta lukeminen välttämään tekemästä samoja virheitä uudelleen?

Isänmaan tähden

Jenni Linturin romaani Isänmaan tähden (Teos, 2011; ISBN 978-951-851-308-0) oli vuonna 2011 sekä Finlandia-palkintoehdokas että Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon ehdokas. Aika hyvin esikoisromaanilta!

Kirja on nimellisesti sotaromaani, mutta ennen kaikea se on taitavan kirjoittajan työnäyte, jossa limittyvät nykyisyys ja toinen maailmansota. Päähenkilö, 79-vuotias Antti Vallas, käy läpi elettyä elämää, sitä kaikkea mitä hän joutui kokemaan palvellessaan natsi-Saksan SS-joukoissa.

Paikka paikoin Linturi on ehkä liiankin näppärä tarinansa punomisessa, henkilöiden limittämisessä toisiinsa, niin että lapset ja SS-joukkojen suomalaiset kohtalotoverit menevät Antin päässä sekaisin, hänen pudottuaan katolta ja kadotettuaan puhekykynsä.

Linturin teksti on niukkaa, mutta kudelmassa on myös sointia, runon mysteeriä: "Antti nosti katseensa. Hän näki työpöydän ja ikkunan sen takan. Hän puristi kädet reisiin. Työpöytä kutistui näkökentän keskellä. Kaappikello tikitti. Antti teki parhaansa pysyäkseen sen perässä. Se ei riittänyt. Hämärä kasvoi ja laajeni."

Ja erikoisefektejä sodasta, niitäkin piisaa. Varsin hyvin Linturi luo kuvaa ajasta, siitä millaista on ollut toimia osana Saksan sotakoneistoa 1940-luvulla.

Tässä on kirjailija joka näyttäisi pystyvän vaikka mihin. Hiukan ontto olo oli kirjan lukemisen jälkeen, mutta ei kovin pahasti kuitenkaan harmittanut. Hieno työnäyte tämä kirja kyllä on.

Rantakadun surmat

Colin Dexter pistää Morsen jälleen harhapoluille dekkarissa Rantakadun surmat (Otava, 2002; ISBN 951-1-18001-0). Nyt sävy ei ehkä ole ihan niin ironinen kuin aiemmissa kirjoissa, mutta melko lailla Morse saa hapuilla ja ihmetellä ennen kuin asioihin alkaa löytyä selvyyttä. Ja lukija saa arvailla, keksiikö vastauksen arvoitukseen ennen kuin se kirjassa paljastetaan.

Tässä tarinassa Morseen aletaan suhtautua jopa ihaillen, kaikista hänen harhailuistaan ja erehtymisistään huolimatta. Ja Lewis on mukana kuvioissa, tosin varsinkin alussa kaukana taustalla, kunnes tulee toiminnan aika.

Toisilleen helposti suutahtavat Morse ja Lewis ovat mainio taistelupari, joka kannattelee dekkareita. Samanlaisia, erilaisia hahmoja, joiden kautta Dexter saa syvyyttä tarinaansa.

Ei hassumpi dekkari. Ja se arvoituksen ratkaisu. Niin, se on näkyvissä kyllä, mutta vaikea sitä lukijan on varmaksi tietää ennen kuin palapeli on saatu koottua.

Kalavelkoja

John Harveyn dekkari Kalavelkoja (Otava, 2004; ISBN 9511194607) on ensimmäinen Resnick-dekkari johon tartuin. Vaikka tarina on oikeastaan aika kliseinen - pankkiryöstöjä, väkivaltarikollinen, menneisyyden haamut - niin Harvey onnistuu kuin onnistuukin luomaan omaperäisen tunnelman.

Resnick-dekkareiden päähenkilö on työssään vähän väsähtänyt etsivä, joka kuitenkin pikku hiljaa löytää avaimet tapahtumien ytimeen. Samalla Resnick kelailee menneitä vuosia, puolalaista sukuhistoriaansa ja valintoja joita ei voi jälkikäteen muuttaa.

Jonkin verran turhilta tuntuivat eräät kirjan loppupuolen äkkinäiset käänteet, jotka jäivät myös hiukan tyhjän päälle psykologisessa uskottavuudessa, mutta tästä huolimatta teos tuli luettua loppuun asti.

Kelpo dekkari, taattua brittilaatua, vaikkei kaikkein omaperäisintä.