Ilmastonmuutos käytännössä - Hillinnän ja sopeutumisen keinoja

Anne Virtanen ja Liisa Rohweder ovat toimittaneet perusteoksen ilmastonmuutoksen vaikutuksesta Suomeen: Ilmastonmuutos käytännössä - Hillinnän ja sopeutumisen keinoja (Gaudeamus, 2011). Teos lähtee kestävän kehityksen - siis taloudellisen kasvun - lähtökohdasta: "ilmastonmuutoksen hillintää toteutetaan siten, että se hyödyntää samanaikaisesti sekä ympäristöä, taloutta että hyvinvointia."

Myös vaihtoehto eli degrowth mainitaan: "Tämän ajattelutavan keskeinen tavoite on taloudellisen kasvun kutistaminen. [...] Degrowth-ajattelu on vastakkainen kestävän kehityksen kanssa, sillä vaikka kummassakin tavoitteena ovat ympäristöongelmien hillitseminen ja ympäristön tilan parantuminen, niin kestävä kehitys perustuu talouskasvun ajatukseen ja degrowth-näkökulma kasvun vähentämiseen."

Haasteita riitää: "Kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen sille tasolle, että yli kahden asteen lämpötilan nousu voidaan välttää, vaatii yhteiskunnilta paljon ja huomion kiinnittämistä ei-fossiilisiin polttoaineisiin."

Tieteellinen tieto sekä teknologiset ja taloudelliset instrumentit eivät yksinään riitä: "[N]äiden soveltaminen käytäntöön välittyy kulttuurin ja yksittäisten ihmiset ja yhteisöjen maailmankatsomuksen kautta." Helppoa haasteeseen tarttuminen ei ole: "Ilmastonmuutos poikkeaa olennaisesti muista tähän mennessä kohdatuista ympäristöongelmista, sillä ilmastonmuutoksen riskit, laajuus ja epävarmuudet ovat aikaisempia kriisejä huomattavampia ja sen kielteiset vaikutukset ovat nyt maailmanlaajuisia."

Kirjassa todetaan: "[A]inoastaan toimimattomuus ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on anteeksiantamatonta - niin nykyisten kuin tulevien sukupolvien näkökulmasta."

Siispä: tärkeä kirja tärkeästä aiheesta. Teksti voisi olla joiltakin osin elävämpää ja konkreettisempaa, mutta itse asia kirjasta välittyy. Ja ehkä asiallinen teksti on loppujen lopuksi paras keino vaikuttaa ihmisten maailmankatsomukseen.

Kirjoittamisesta

Stephen King kirjoittaa kirjoittamisesta? Ja hyvin kirjoittaa! Teos Kirjoittamisesta - Muistelmia leipätyöstä (Tammi, 2006) on aivan erinomainen kuvaus ammattikirjoittajan työstä.

Samalla King kertoo siitä, mitä kirjoittaminen työnä ihmiselle voi merkitä, tai tulisi merkitä. Mutta loppujen lopuksi: onko kirjoittajalla muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa?

Kirjan takakannessa kehutaan "Miten tullaan Stephen Kingin kaltaiseksi menestyskirjailijaksi?" - Hyi, hyi! Tästä kirjassa ei ole kyse, vaan siitä, mitä kirjoittaminen itsessään on, mitä sanat ovat ja miten niitä voi käyttää. Menestys, jos se on tullakseen, on kokonaan toinen juttu, ja sen King sivuuttaa muutamalla summittaisella sanalla.

King korostaa lukemisen merkitystä kirjailijan työssä: "Jos sinulla ei ole aikaa lukea, sinulla ei ole aikaa (eikä työkaluja) kirjoittaa. [...] Lukeminen on kirjailijan elämän luovuuden ydin."

Kirjan lopussa on luettelo Kingin suosikkikirjoista, joita on listassa lähes sata. Olin lukenut niistä vain 11, joten tässäpä paljon uutta luettavaa.

Ja Kingin kirja kannattaa lukea, jos on vähääkään kirjoittamisesta kiinnostunut.

Hyönteiset vuodenaikojen vaihtelussa

Professori Gilbert Waldbauer kertoo "hyönteisten ainutlaatuisen tarinan ymmärryksellä ja rakkaudella kaikkea elämää kohtaan" kirjassa Hyönteiset vuodenaikojen vaihtelussa (Art House, 1998). Teos on täynnä oivalluksen hetkiä siitä miten hyönteiset ovat sopeutuneet elämään maapallolla. Alunperin kirja ilmestyi 1996 nimellä Insects through the Seasons.

Teoksen voi olettaa olevan osin ajastaan jäljessä, esimerkkinä kirjan toteamus että "tiede tuntee yli 1.2 miljoonaa erilaista elävää eläinlajia", josta hyönteisiä on 900 000 eli 75%. Toisaalta Waldbauer noteeraa tuntemuksen senhetkisen rajallisuuden: "Varovaisten arvioiden mukaan noin 9 miljoonaa hyönteislajia saattaa vielä olla löytämättä."

Tiedä häntä miten tässä asiassa voi Wikipediaan luottaa, mutta tätä kirjoittaessani siellä todetaan hyönteislajien määräksi yli miljoona ja arvioidaan niitä olevan 6-10 miljoonaa. No, aika hyvin tämä 15 vuotta sitten ilmestynyt teos on siltikin ajan tasalla!

Waldbauerin oma tutkimuskohde on cecropiakehrääjä, joka onkin varsin mielenkiintoinen otus tutkittavaksi, ja kirjasta käy ilmi Waldbauerin syvällinen paneutuminen cecropiakehrääjän elämään.

Mutta kirja ei puhu vain cecropiasta vaan hyönteisistä yleensä, ja samalla myös muista eläimistä, sillä monella niistä on hyönteisiä vastaavia sopeutumiskeinoja esimerkiksi jälkeläisten hoidossa. Ja toisaalta hyönteiset ovat aivan erityislaatuisia, ympäristöönsä erinomaisesti sopeutuvia olentoja; useimmat maapallon eläinlajit ovat hyönteisiä.

Waldbauer kuvaa perhosten - ja monien muiden hyönteisten - täydellisen muodonmuutoksen kiehtovalla tavalla: "Koteloasteella tapahtuva muuntuminen on tehnyt toukalle ja aikuiselle mahdolliseksi seurata erilaisia evoluutiopolkuja, ja niin on syntynyt kaksi elämänvaihetta, joissa saman hyönteisen sekä rakenne että elämäntavat ovat tyystin erilaiset."

Entä mitä cecropiakehrääjälle tapahtuu lepovaiheessa kotelokopan sisällä? Näin Waldbauer: "Lepovaiheen aikana kotelon täyttää epämääräinen tahmea ja kellanvihreä massa, joka on muodostunut hitaan, matomaisen toukan jaloista, silmistä ja muista elimistä. Nyt suurin osa näistä rakenteista on kuitenkin hajonnut toukan muuntuessa koteloksi. Lepäävän kotelon sisällä ei ole havaittavissa juuri lainkaan rakenteita. Mutta tämä on vain harhaa, sillä näennäisesti muodoton massa sisältää jo aikuisen hyönteisen rakenteiden alkeet. [...] Tahmea massa järjestyy uudelleen muodostaen lopulliset jalat, siivet ja muut aktiivisen ja vilkkaasti lentävän yöperhosen elimet."

Kerta kaikkiaan lumoava tiedekirja!

Kolme miestä veneessä

Kirjoitin ennen juhannusta Maarit Verrosen kumikanoottikirjasta. Jatketaan veneilyllä; tämän kirjan Verronenkin näköjään oli lukenut, ja suositteli.

Jerome K. Jeromen klassikko Kolme mistä veneessä (Basam Books, 2000; suom. Tero Valkonen) haskuttaa lukijaa tänäänkin, vaikka se ilmestyi jo 1889.

Kirja kertoo kolmesta kaveruksesta (ja koirasta, joka on päähenkilö sekin), jotka saavat päähänsä lähteä kahden viikon venereissulle Thamesille. Nämä laiskimukset pohtivat elämä olemusta, ja saavat aina välillä aikaa yhtä ja toista kaaosta joen varrella.

Jerome K. Jeromen sanomisia lainataan aika usein, esimerkiksi tätä: "Minä pidän työstä, se kiinnostaa minua. Pystyn katselemaan sitä tuntikausia." Samaa teemaa jatkaa tämä: "Suhtaudun työhöni myös huolellisesti. Osa töistäni on ollut omistuksessani jo vuosikausia, eikä niissä ole minkäänlaista kulumisen merkkiä."

Mutta: ei muuta kuin lukemaan!

Pieni kumikanoottikirja

Maarit Verrosen Pieni kumikanoottikirja (Tammi, 2011) on "pieni teos suuresta rakkaudesta Hemmoon, pieneen suureen esineeseen [...] Hemmo on yksilö. Se painaa 9 kiloa, mahtuu rinkkaan ja kulkee mukana myös jalan ja julkisilla liikuttaessa".

Verronen kertoo kumikanootistaan ja retkistä joita hän on tehnyt sen kanssa Vantaanjoen vesistöalueella. Näin Verronen luonnehtii kumikanoottimelontaa: "Se on itsessään niin hassua, ettei mikään ole merkittävästi hassumpaa."

Kirja on - hyvässä mielessä - kevyt, mutta samalla painava:"... maailma saattaisi olla parempi paikka, jos meikäläisiä hönttejä olisi enemmän. Elämä olisi hauskempaa, ihmiset onnellisempia ja saisivat ehkä vähemmän tyhmyyksiä aikaan. Kumpi sitten olisikin syy ja kumpi seuraus, olisiko paremmassa maailmassa enemmän tilaa kumiveneilylle, vai tekisikö enempi kellunta maailmasta paremman."

Jotenkin tuli mieleen, että Verrosen kirjaa voi hyvin arvioida Italo Calvinon teoksen Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle viidestä näkökulmasta: keveys, nopeus, täsmällisyys, näkyvyys ja moninaisuus.

Kirja on kevyt - ja mitä muuta ilmaa täynnä oleva kumikanootti voikaan olla? - mutta koskettaa syviä kysymyksiä, kuten ihmisen suhdetta ympäristöönsä ja ihmisen pyrkimystä löytää elämälleen sisältöä. Kirja on myös nopea, sillä se menee asiasta toiseen ripeään tahtiin, turhia venkoilematta ja selittelemättä, mikä tekee sen lukemisesta löytöretken jossa kaikkea ei ole kaluttu loppuun asti.

Ja täsmällinen, sitä kirja on, niin kuvatessaan kumikanootin käyttöä kuin ympäristöstä löytyneitä asioita tai vaikkapa kumiveneen ympäristökuormituksen määrittämistä. Ja näkyvyys - tarina on hyvinkin visuaalisesti kerrottu, ja se käyttää näköaistia hyväkseen tarinan kertomisessa.

Ja moninaisuus: teos penkoo asioita hyvin monesta näkökulmasta, joista monet ovat varsin yllättäviä, kuten esimerkiksi se kun Verronen huomaa virheitä kartassa ja rupeaa hakemaan selitystä tai korjausta tilanteeseen.

Kuinka sattuikaan, tätä kirjoittaessa oli päivän lehdessä juttu veneilijöistä, jotka lähtevät merelle pelkän puhelinluettelosta otetun kartan avulla. Puhelinluettelon kartta Verrosellakin on käytössä retkillään, mutta kumikanoottikäyttöön tämä tuntuu riittävän erinomaisesti. Ja eihän kumikanootilla avomerelle pidä lähteä, minkä Verronen erinomaisesti tuo esiin kertoessaan kumikanootin käsiteltävyyden vaikeuksista.

Toisin sanoen: tämä kirja on pieni helmi, ja vaikka en saanutkaan hillitöntä halua ostaa oma kumikanootti, kyllä tässä melkoisen löytöretken tuli tehneeksi kirjaa lukiessaan, varsinkin kun osa Vantaanjoen maisemista on ennestään tuttuja.