Ei lyijyä valkokankaalle

Stuart M. Kaminskyn mainio Toby Peters -dekkarisarja alkaa kirjasta Ei lyijyä valkokankaalle (WSOY, 1984; suom. Erkki Hakala; ISBN 951-0-12470-2). Luin muut kolme suomennettua sarjan kirjaa ennen tätä, joten monet kirjan asetelmista olivat jo tuttuja, mikä hiukan himmensi lukunautintoa. Mutta hyvin Kaminsky tarinaansa auki kerii.

Kaminsky oli erittäin tuottelias kirjailija, ja myös elokuvan historian tuntija, mikä näkyy dekkarin monissa elokuvahistoriaan viittaavissa käänteissä. Kuten muissakin lukemissani Toby Peters -dekkareissa tässä liikutaan 1940-luvun Hollywoodissa.

Omalaatuista elokuvatähteä Errol Flynniä yritetään kiristää, jolloin Peters kutsutaan apuun. Kohta ei kiristyskään enää riitä vaan Flynn yritetään murhata. Kun Peters yrittää selvitellä totuutta moninaisten käänteiden takana joutuu hän yhä syvemmälle tapahtumien sokkeloon. Kuka loppujen lopuksi on kaiken takana?

Mielestäni sarjan seuraavat osat ovat parempia kuin tämä ensimmäinen, mutta toisaalta sarja kyllä kannattaa aloittaa tästä. Mistään korkeakirjallisuudesta ei tietenkään ole kyse, mutta mukavia välipaloja nämä kyllä ovat, varsinkin vanhojen Hollywood-elokuvien ystäville.

Sistersin veljekset

Patrick deWitt on kirjoittanut lännentarinan, joka kyseenalaistaa koko genren ja samalla tuo siihen uusia merkityksiä: Sistersin veljekset (Siltala, 2012; suom. Tero Valkonen; ISBN 978-952-234-060-3). Tappajakaksikko Sistersin veljekset, englanniksi "Sisters brothers", toteuttaa toimeksiantoa Kaliforniassa 1850-luvulla, kun kultakuume on iskenyt.

Kirja on vaellusromaani ja lännentarina, mutta samalla kirjassa pohdiskellaan elämän tarkoitusta. Veljeksistä vanhempi on toiminnan mies, joka käyttää nuoremman veljensä äkkipikaisuutta hyväkseen surmatöissä. Nuorempi veli taas on pohdiskeleva, tekojaan katuva, mutta samalla isoveljensä puolustaja.

Veljesten rakkaudesta tässä kirjassa on kyse loppujen lopuksi, ja samalla myös väkivallasta, ratsastamisesta, kullankaivajista ja kaiken maailman huijareista. Ja kyllä tässä kullan kiilto silmissä on ennen kuin tarina on loppuun asti kerrottu.

Monien lännenelokuvien asetelma on käännetty päälaelleen, kun päähenkilöksi on valittu paksumpi veljeksistä, hän joka on elämästä jotenkin syrjässä ja yrittää tehdä hyvää, mutta joutuu kerta toisensa jälkeen veljensä manipuloimana turvautumaan väkivaltaan. Sankareista ei tässä puhuta, tai ehkä sittenkin, sillä loppujen lopuksi kirjassa on kyse siitä voiko oman elämänsä suunnan muuttaa.

Melko vino on tämän länkkärin maailmankuva, mutta samalla se on kuva tästä maailmasta jossa juuri nyt elämme. Opimmeko menneestä, tai tästä hetkestä, ylipäänsä mitään?

Kojootin jälki

Tony Hillerman oli itselleni täysin tuntematon kirjailija, mutta ei hassumpi löytö: Kojootin jälki (Otava, 1991; suom. Jyri Raivio; ISBN 951-1-11494-8). Dekkarissa liikutaan navajo-kulttuurin parissa, päähenkilöinä komisario Joe Leaphorn ja konstaapeli Jim Chee, jotka selvittelevät rikostapausta kumpikin omalla tahollaan.

Navajo-heimopoliisi on surmattu ampumalla autoonsa ja auto sytytetty tuleen. Lähistöltä löytyy juopunut navajo, jonka hallusta löytyy surma-ase. Onko tapaus niin suoraviivainen kuin miltä näyttää vai onko mukana jotain muutakin?

Hillerman kirjoittaa mukavan maanläheisesti. Valtakulttuurin ja navajo-kulttuurin törmäys tuodaan esille hienovaraisesti, sisältä päin. Mielenkiintoista kyllä jotkin navajojen kultuuriin piirteet tuntuvat kovin suomalaisilta, mutta ehkä se on vain näennäistä.

Sen verran mukavasti kirjoitettu dekkari - eikä vailla yllätyksiä ja ennen kaikkea mukavan tunnelmallinen - että taidan kyllä palata Hillermanin pariin vielä uudestaan.

Miracle of Education: The Principles and Practices of Teaching and Learning in Finnish Schools

Hannele Niemi, Auli Toom ja Arto Kallioniemi ovat toimittaneet monipuolisen katsauksen opetukseen suomalaisissa kouluissa: Miracle of Education: The Principles and Practices of Teaching and Learning in Finnish Schools (Sense Publishers, 2012; ISBN 978-9460918094). Artikkeleissa viitataan moneen otteeseen Suomen PISA-selvityksessä saavuttamiin oppimistuloksiin. Pyrkimyksenä on ymmärtää mikä suomalaisessa järjestelmässä toimii ja missä olisi parannettavaa.

Kirja lähtee liikkeelle PISA-tuloksien esittelyllä Pasi Reinikaisen artikkelissa ”Amazing PISA results in Finnish comprehensive schools”, ja hyvin asia esitelläänkin. Artikkeli on pätevä katsaus siihen, mitä PISA oikeastaan on mitannut, ja millaisia tuloksia eri maissa on saavutettu.

Kristiina Kumpulaisen ja Timo Lankisen artikkeli ”Striving for educational equity and excellence” käsittelee suomalaisen järjestelmän erityispiirteitä: “[U]nlike in many other countries, in Finland student start school fairly late – at the age of seven – and spend less time at school. The students have fairly little homework and are rarely tested at the national level. In Finland, the schools create their own curriculum based on the national core curriculum. The teaching profession is highly valued and trusted. The teachers are not subjected to evaluation either. All these features highlight the uniqueness of the Finnish basic education system compared to many other countries.”

Muualla kirjassa todetaan, että kansallisen testauksen puuttuminen on PISA-tutkimuksessa parhaiten pärjänneiden maiden yhteinen ominaisuus. Ilmeisesti on niin, että opettajien osaaminen ja siihen luottaminen on avainasioita hyvässä opetuksessa. Lisäksi löytyy pohdintaa siitä, että kun opetuksessa on joskus pyritty oppilaiden välisen vuorovaikutuksen lisäämiseen, niin ei tule unohtaa opettajan keskeistä roolia. Esimerkiksi tiedeopetuksessa opettajan tehtävä on totuttaa oppilaat tieteelliseen ajatteluun.

Suomalaista systeemiä voi luonnehtia reiluksi: “The objective of the Finnish basic education is to guarantee sufficient equity in education throughout the country. Equity of education stands for equality of opporturnities.”

Kehitettävääkin löytyy. Erja Vitikka, Leena Krokfors ja Elisa Hurmerinta pohtivat opetuksen sisältöä artikkelissa “The Finnish national core curriculum”, ja tuovat esille information ja tietämyksen muuttuneen roolin: “[K]nowledge, which is deemed culturally valuable, has also undergone a profound change, but the national curriculum has yet to follow.”

Matkalla tullaan suuremmiksi - valitut runot 1995-2012

Eppu Nuotion runot ja Virpi Pennan kuvitus, tästä syntyy hieno lastenkirja: Matkalla tullaan suuremmiksi - valitut runot 1995-2012 (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-6586-4). Tämä oli perheessämme iltasatukirjana, ja kyllä kiinnostusta riitti, joku ilta piti kirjasta lukea kahteenkin otteeseen.

Runojen riimittely on mukavaa ääneen lukiessa, ja useissa runoissa on varsin omaperäisiä rytmejä joita ehkä vasta ääneen lukemalla alkaa löytyä.

Koska runot ovat noinkin pitkältä ajalta, muuttuu niiden tyyli jonkin verran kirjan edetessä, mikä tosin ei hirveästi haittaa kun sitä muutama sivu kerrallaan lukee. Runoissa on mukava tunnelma, arkisista asioista syntyy tunnetta, sellaisista jutuista jotka lapselle ovat tärkeitä.

Ja sadunomaisuutta on myös, joskus kuusella on kieli jolla se maistelee sadetta, joskus taas linnut pitävät konserttia hirven sarvissa. Mukavia oivalluksia.

Eikä yhtään hassumpaa luettavaa aikuisellekaan. Niin, ja vielä on sanottava että kuvitus oli mainiota, lapset halusivat ehdottomasti nähdä jo etukäteen millaisia kuvia on huomispäivänä alkavassa iltasatuosuudessa.