Korkeakoulupolitiikan dynamiikat Suomessa II

Jatkan Jaakko Kaukon väitöskirjan Korkeakoulupolitiikan dynamiikat Suomessa pohdiskelua. Mitkä ovat tutkimuksen keskeiset substanssikysymykset ja havainnot? Pohdin aluksi dynamiikan teemoja. Itseäni kiinnostivat erityisesti kaksi dynaamiikan juonnetta: kansainvälisen politiikan dynamiikka ja uudistuva tutkimuspolitiikka, erityisesti ristiriita perustutkimuksen ja innovaatiopolitiikan välillä.

Perustutkimus on jäänyt politiikassa taka-alalle 1990-luvulta alkaen: "[P]erustutkimuksen kehittämistoimintaa ei tiede- ja teknologianeuvoston linjauksissa juuri näy eli politisoituneet toimintamahdollisuudet sijaitsevat soveltavan tutkimuksen puolella. Ainoana perustutkimukseen liittyvänä tiede- ja teknologianeuvoston raporteissa on ollut tutkijakoulutukseen panostaminen. Erityisprojektit kohdistuvat innovaatioihin ja tekniikkaan." Esimerkkinä tästä Kauko mainitsee SHOKien (strategisen huippuosaamisen keskittymät) perustamisen 2006-2008.

Mielenkiintoinen tutkimuksellinen kysymys on se, miksi rakenteellinen kehittäminen on ollut politisoituneena 1990-luvulta alkaen, mutta institutionaalisen rakenteen muutokset ovat olleet minimaalisia. Jonkinlaisen vastauksen Kauko tähän esittää lukkodynamiikan ja kitkadynamiikan käsitteiden kautta. Palaan tähän aiheeseen lopussa.

Monimutkaistuva järjestelmä herättää kysymyksiä. Tällaiseksi Kauko nostaa valtioneuvoston ja opetus- ja kulttuuriministeriön sekä yliopiston ja ministeriön välisten roolien uudelleen määrittelyn. Samaten: "[M]ikä on strategisen ohjauksen suhde tulosohjaukseen. Entä mikä on budjettiohjauksen suhde hallitusohjelmaan?" Kauko pyrkii löytämään näihin kysymyksiin vastauksia haastattelujen avulla.

Globalisaatio nousee keskeiseksi kansainvälisen politiikkajuonteen teemaksi, liittyen myös yliopistoihin jotka hahmotetaan kansainvälisessä kilpailussa osana kansallista rintamaa. Näin sanoi haastateltu virkamies: "[T]ämä globalisaatioon vastaaminen kansakuntana, niin yliopistothan on siinä nostettu ihan kaapin päälle, että Suomi menestyy tai kaatuu yliopistojen myötä, niin sellainen ajatteluhan on kauheasti vahvistunut."

Mutta vaikka yliopistojen merkitystä korostetaan, näyttävät ne osittain joutuneen taka-alalle innovaationpolitiikan vallatessa alaa. Joka tapauksessa kansallinen innovaatiojärjestelmä nähdään menestystarinana, mutta siihen liittyy myös uhkia. Lisäksi demokratiaa rajoittaa konsensusajattelu, mistä haastateltu virkamies sanoi: "[E]i meillä koskaan politiikasta ole kauheasti tykätty, että aina se on haluttu jotenkin pois. Ja demokratia on ikävää, koska siinä menee paljon aikaa."

Kauko toteaa haastateltavien näkevän perustutkimus- ja innovaatiopolitiikassa kaksi koalitiota: "Innovaatiopolitiikan ryhmittymässä ovat työ- ja elinkeinoministeriö, Tekes, Elinkeinoelämän keskusliitto, Sitra ja valtiovarainministeriö. Perustutkimuskoalitiossa ovat opetus- ja kulttuuriministeriö, Suomen Akatemia ja yliopistoista erityisesti monitieteiset."

Innovaatiopolitiikan koalitio on selvästi vahvempi, ja esimerkiksi Suomen Akatemian on koettu jääneen ikään kuin innovaatiopolitiikan ansaan. Lisäksi perustutkimuksen koalitio on sisäisesti erimielinen, mikä heikentää sen merkitystä.

Seuraavaksi siirryn hallintopolitiikan juonteen pohtimiseen. Yliopistolaitosta on pyritty karsimaan ja profiloimaan, mutta välttäen suoria toimenpiteitä, erilaisten epäsuorien keinojen kautta: 'Haastatellun mukaan rakenteellisen kehittämisen 1990-luvulla keksitty työnimi on "vapaaehtoinen saneeraaminen", joka kuvaakin nykyprosessin luonnetta varsin hyvin. Tarkoituksena on yliopistojen oma-aloitteisuus päällekkäisyyksien karsimisessa ja profiloitumisessa.'

Muutoksia on vaikeuttanut se, että tarvittaisiin vahva opetusministeri ajamaan linjaansa läpi: "Opetusministerin salkku nähtiin kuitenkin haastateltavien parissa sangen kevyeksi. Haastatellut tunnistavat, että pitkään aikaan opetusministerin paikalle ei ole valittu pidemmän linjan poliitikkoa." Tosin tähän on mahdollisesti tulossa muutosta, joidenkin haastateltavien mukaan.

Korkeakoulupoliittinen järjestämä on sellainen, jolla puolueet eivät juuri pysty erottautumaan toisistaan: "Poliitikkojen osalta korkeakoulupolitiikan hallintopolitiikka näyttää konsensuaaliselta ja yllätyksettömältä ja tämän vuosi myös epäkiinnostavalta, koska siihen ei liity äänestäjien intohimoja tai puolueiden eroja."

Tämä johtaa siihen, että korkeakoulupolitiikan rooli hallitusohjelman muodostamisessa ja opetusministerin valinta nähdään lähes farssina: "[K]un ollaan siinä ihan loppusuoralla [...] sitten ruvetaan kyselemään, että 'kuka siihen [opetusministerin paikalle] sitten tulee'?"

Hallintopolitiikassa on haasteena myös se, että "yliopistojen kollektiiviedustus pystyy olemaan yhtä mieltä rahasta ja pääsääntönä muissa asioissa intressit hajautuvat niin pahasti, että yhteisiä kantoja on hankala muodostaa."

Kaiken huipulla on vielä keinojen ja päämäärien ristiriita: "Poliittisia linjauksia pystytään tuottamaan, mutta niistä ei pystytä keskustelemaan. Taloudelliset keinot päätetään erillään politiikasta eikä niitä katsota kokonaisuutena." Kauko ottaa tässä yhteydessä käyttään termin kitkadynamiikka, joka tyypillisesti johtaa uudistusten mahdottomuuteen: "[M]uutosdynamiikka politisoi muita juonteita ja kitkadynamiikka estää politisointeja muissa juonteissa. [...] Jos kansainvälinen vuorovaikutus vaikuttaa toimintamahdollisuuksien politisointia edistävästi, on hallintopolitiikan kitkadynamiikalla täysin päinvastainen vaikutus muihin politiikkajuonteisiin."

Väitöskirjan kuva 6 sivulla 199 tiivistää mainiosti teoreettisen kehyksen korkeakoulupoliittisen järjestelmän dynamiikan muutoksesta. Kitkadynamiikan ja konsensuaalisen muutosdynamiikan välillä tapahtuu siirtymiä kansainvälisen politiikan juonteen ja hallintopolitiikan juonteen avulla. Vastaavasti uudistusdynamiikasta siirrytään lukkodynamiikkaan aluepolitiikan juonteen kautta, ja uudistusdynamiikan sisällä vaikuttaa tutkimuspolitiikan juonne.

Yhteenveto: Tärkeä, ajankohtainen ja paljon ajatuksia herättävä väitöskirja, joka ansaitsee laajempaa tunnettuvuutta. Toivon, että tästä syntyy pohdintaa ja keskustelua. Tosin voi olla, että kitka- ja lukkodynamiikka ottavat tässäkin asiassa ohjakset käsiinsä.

Korkeakoulupolitiikan dynamiikat Suomessa

Jaakko Kaukon väitöskirja on opinnäytteeksi harvinaisen selkeää luettavaa: Korkeakoulupolitiikan dynamiikat Suomessa (Helsingin yliopisto, Käyttäytymistieteiden laitos, 2011). Ja kun tutkimuksen aihetta voi pitää suorastaan elintärkeänä Suomen tulevaisuudelle, mikäs sen parempaa luettavaa kesäksi kuin tämä.

Kirjan ensimmäinen luku lähtee liikkeelle lainauksella haastateltavalta, ja tämän kelpaa lainata tähänkin:

"Siinä on pääministeri puheenjohtajana ja kaikki keskeiset ministerit. Ja edustus vielä: siellä on Tekesin pääjohtaja ja VTT:n pääjohtaja ja yliopistojen edustus ja minun ymmärtääkseni aika hyvä valmisteluprosessi. Sitten siellä nuijitaan päätöksiä pöytään, joita valtioneuvosto ei sen jälkeen noudata. Ne samat tyypit, jotka istuvat siellä!"

Lainauksessa puhutaan tutkimus- ja innovaationeuvoston suhteesta valtioneuvoston päätöksiin, ja päästään suoraan tutkimuksen keskeiseen pohdintaan, siihen miksi näin tapahtuu: miksi "ministerit eivät noudata itse keskeisessä korkeakoulupolitiikan toimielimessä hyväksymiään linjauksia"? Tai ainakin voi pyrkiä tutkimaan, miten asiasta voidaan saada selvää ja miksi näin väitetään.

Kaukon tutkimuksessa tarkastellaan toimijoiden välisiä vuorovaikutussuhteita, ja nimenomaan kansallisella tasolla, menemättä organisaatioiden sisäisiin rakenteisiin. Kaksi keskeistä tekijää - politiikan dynamiikan kaksi ulottuvuutta - ovat tilanne ja mahdollisuus. Tässä politiikka tilanteena "liittyy ajatukseen otollisesta hetkestä, jolloin politiikan linja voidaan murtaa". Vastaavasti politiikka mahdollisuutena liittyy toimijoiden havaitsemiin poliittisiin mahdollisuuksiin ja niiden perusteella muodostettuun käsitykseen toiminnan vaihtoehdoista.

Kuten tästä käy ilmi, tutkimuksen asetelma on varsin abstrakti eikä siinä pyritä kuvailemaan korkeakoulupoliittisen järjestelmän (monimutkaista) rakennetta vaan sitä dynamiikkaa joka on havaittavissa - ja niitä keinoja joilla tätä dynamiikkaa voidaan tutkia. Tutkimuksessa käytetään sekä kansallisen korkeakoulupolitiikan toimijoiden (organisaatioiden) tuottamaa kirjallista materiaalia että 25 keskeiseksi määritellyn toimijan haastatteluja.

Tutkimuksen metodiikkaa voi toki kritisoida, mutta mielestäni se näyttää varsin selväpäiseltä ja ainakin tarjoaa hyvät lähtökohdat tarvittaessa täydentää tutkimuksen keskeisiä havaintoja, jos joku vastaavaan urakkaan jatkossa tahtoo lähteä. En kuitenkaan aio tarttua metodologisiin kysymyksiin vaan poimia muutamia väitöskirjan mielenkiintoisia havaintoja.

Kauko viittaa Baumgartnerin ja Jonesin jaksottaisen tasapainon malliin ja pohtii tästä näkökulmasta muutoksen vaiheittaisuutta ja katkonaisuutta: "Muutokselle suosiollisen hetken syntymistä jaksottaisen tasapainon malli selittää näennäisellä vakaudella. Vakaus johtuu mallin mukaan siitä, että kansalliselle agendalle mahtuu yleensä vain hyvin vähän asioita. Agenda on yleensä varsin pakattu, sillä tarjontaa on paljon. Lisäksi asian agendalle saattaminen eli politiikan teko koetaan monimutkaiseksi."

Kauko pohtii asialistan asettamista (agenda setting) ja tähän liittyviä elementtejä, muun muassa policy-ikkunaa (policy window), policy-yrittäjiä (policy entrepreneur) ja asioiden paketointia (coupling): "Koska policy-ikkuna on auki lyhyen aikaa, policy-yrittäjät vyöryttävät siitä sisään ongelmia, toimintaehdotuksia ja näistä tehtyjä paketteja. Paketoinnin lisäksi policy-yrittäjillä on tärkeä rooli myös koko järjestelmän pehmittämisessä (softening up)."

Kauko noteeraa tähän liittyvä oivalluksen ja pohdiskelee sitä: "[P]oliittisen järjestelmän päätöksenteko ei etene [...] asialistan asettamisesta vaihtoehtojen etsimiseen. Sen sijaan, vaihtoehtoja on ilmassa useita ennen kuin ongelmaakaan on esitetty. [...] [P]äätöksenteossa ratkaisut etsivät enemmänkin ongelmia kuin ongelmat ratkaisuja."

Jotta muutoksia todella tapahtuisi, "institutionaalisen rakenteen tulee olla linjassa ulkoisten tekijöiden kanssa: pitkien historiallisten kehityskulkujen ja poliittisen järjestelmän". Kaukon tutkima uudistusdynamiikka "luonnehtii hetkeä, jossa poliittinen tilanne on otollinen ja toimintamahdollisuudet ovat politisoituneet". Tällaisella hetkellä institutionaalista rakennetta voidaan muuttaa edelleen: "Korkeakoulupoliittisen järjestelmän uudistamista ajavat policy-yrittäjät, jotka esittävät lempiratkaisujaan esillä oleviin ongelmiin."

Entä mitkä ovat väitöskirjan keskeiset havainnot edellä kuvatuista lähtökohdista käsin? Tähän palaan myöhemmin.

Lisäys: Pohdinta jatkuu täällä.

Runouden kuntokoulu

Risto Ahti ja Markku Toivonen ovat kirjoittaneet ihmeellisen kirjan, joka sai ymmärtämään kirjoittamista uudella tavalla: Runouden kuntokoulu (Gummerus, 1988). Miksi en tätä kirjaa aiemmin ole löytänyt?

Kirja sopii niin runouden kirjoittajalle kuin lukijalle, ja ymmärsin vihdoin vähän enemmän siitä miten runous toimii, mihin perustuu sen kyky ylittää ihmisten välinen kuilu. Ja miksi runous on olennaisella tavalla erilaista kuin proosa. Ja mikä mielenkiintoisinta: kiinnostuin runoudesta ajatusten esittämisen tapana. Voi tosin olla, että kokeiluista ei mitään tule, mutta kirjaa lukiessani tulin rustanneeksi kaksi lyhyttä runoa, eikä kokemus ollut hassumpi.

Kirjoittajat toteavat: "Kaikki, mitä ihmisessä on, voidaan valjastaa taiteen palvelukseen." Samalla tulee selkeästi erottaa kokeva minä ja kirjoittava minä, sillä on haitallista jos nämä sekoittuvat.

Ahti ja Toivonen luonnostelevat mielenkiintoisella tavalla runon teoriaa, ja samalla koko ajan peilaavat sitä käytäntöön, siihen miten runot syntyvät heidän omassa työssään. Kirjoittajilla on kyky poimia erittäin hyviä esimerkkejä ajatuksiaan valaistakseen. Kirjasta käy ilmi tavattoman syvällinen, kokemukseen perustuva ymmärrys siitä mitä runo on, mitä runo on ollut ja mitä se ehkä voisi olla.

Ja vaikka ei kirjoittaisikaan runoja, ei niiden lukeminen ole mahdotonta kenellekään: "Ihmiset yrittävät koko ajan vaihtelevalla menestyksellä kääntää tunteidensa ja kokemuksensa monisyistä kieltä sanojen kielellä." Sama kuilu - ja samat sanojen väliset mahdollisuudet - meillä kaikilla on tutkittavana.

Yksi kiinnostavimmista kirjan pohdinnoista liittyy siihen, millä tavalla vanha kiinalainen runous - Li Po vain yksi tekijä mainitakseni - eroaa länsimaisesta. Meillä sanat ovat abstrakteja, ja pohdimme niiden taakse piilotettua totuutta; kiinalaisessa runoudessa sanat vastaavat suoraa kokemusta luonnosta.

Olemme ehkä jääneet puolitiehen? Miten sanonta menikään, "Noviisille kivi on kivi ja silta on silta. Oppia saannelle kivi on enemmän kuin kivi, silta on enemmän kuin silta. Mestarille kivi on kivi ja silta on silta."

Tämä on kirja, johon on palattava uudestaan ja uudestaan.

Kirjallisuus liikkeessä

Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja 2011 on nimeltään Kirjallisuus liikkeessä: Lajeja, käsitteitä, teorioita (ÄOL, 2011). Takakannen tekstissä sanotaan, että kirjassa "sovelletaan uusia kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia lasten- ja nuortenkirjallisuuteen ja tuttuihin klassikkoteoksiin". Ja hyvin sovelletaankin!

Henriikka Tavi pohtii runouden opettamista yläasteen pojille (ja miksei tytöillekin), joiden mielestä runot ovat roskaa: "Hän ei halua, että joku uskottelee hänelle, että jokin sellainen on kallisarvoista ja hienoa, joka todellisuudessa on helppoa ja halpa-arvoista – sellaista, mitä kuka tahansa osaisi tehdä."

Kyse on siis siitä, ettei osata hahmottaa, mikä on runo: "Moderni runo, vailla mitan tai riimin tunnuspiirteitä, on hahmoton. Se vaikuttaa miltä tahansa tekstin pätkältä, joka on satunnaisesti kasattu." Tähän Tavi toteaa, että epäily voi olla myös runoutta rakentava voima, ja että opetuksessa voidaan hyödyntää tee se itse -henkeä: "... runouden opetus voisi oppia runopiireissä vallitsevasta tekemisen ja toimimisen innosta."

Kirja sisältää paljon helmiä - jokainen artikkeli puolustaa paikkaansa tässä tasokkaassa kokoelmassa. Mainitaanpa vielä Aino-Maija Lahtisen artikkeli "Eettinen lähestyminen kirjallisuuteen", jossa pohditaan romaanikirjallisuuden käsittelyä eettisen kasvatuksen välineenä, esimerkiksi Paul Austerin tuotantoa (Sattumuksia Brooklynissa ja Timbuktu) ja Philippe Clauderin romaania Harmaat sielut.

Mainio kirja, joka sisältää huomattavan määrän viittauksia kirjallisuuteen, ja myös paljon semmoista jota en tiennyt olevan olemassakaan, alkaen kansikuvaksi valitusta "kuvarunosta". Kehitys kehittyy...

Kaksi Hammettin dekkaria: Veristä satoa ja Dainin suvun kirous

Kalevi Nyytäjä suomensi Dashiel Hammettin dekkarit Veristä satoa ja Dainin suvun kirous. Kirjat ilmestyivät vuonna 1929 ja suomennettuina 1975-76. Hammettia on paljon kehuttu, ja tunnettu hän lienee erityisesti teoksista tehtyjen elokuvien myötä, Maltan haukka etunenässä. Kirjoittajana häntä on kiitelty uudenlaisen lajityypin luojana, "kovaksikeitetyn dekkarin".

Teokset Veristä satoa ja Dainin suvun kirous ovat siinä mielessä sidoksissa toisiinsa, että Dain-kirjassa viitataan lyhyesti teoksen Veristä satoa tapahtumiin.

Kirjojen päähenkilö tuntuu olevan sama, vaikkakaan kummassakaan dekkarissa ei käy ilmi, mikä hänen todellinen nimensä on. Kirjassa Veristä satoa leikitellään käyntikorteilla, joita etsivä jakelee ympäriinsä, esittäen milloin mitäkin roolia, esimerkiksi ammattiyhdistysaktiivia.

Se käy ilmi, että kyseessä on Continental-etsivätoimiston etsivä, joka saa pomoltaan toimeksiantoja milloin mihinkin. Mikään idealisoitu sankari ei ole kyseessä, vaan lyhyehkö, hiukan pyylevä, keski-ikäinen mies joka elämäntavoiltaan kuuluu selvästi sydän- ja verisuonitautien riskiryhmään.

Hammett tuntuu leikkivän päähenkilön roolilla: Veristä satoa -kirjassa käyntikorteilla ja Dain-kirjassa vuoropuheluissa, joita etsivä käy erään kirjailija-roolihenkilön kanssa. Sekä etsivä että kirjailija epäilevät toistensa sanomisia ja sepittämisiä, mistä voi päätellä että teoksen päähenkilö ei ehkä ihan värittämättä tarinaansa kerro.

Kirjat kertovat kieltolain ja gangsterien ajasta, siis hyvinkin raa'asta periodista Amerikan historiassa. Kovaksikeitetty tarina, mutta rivien välistä voi lukea ettei päähenkilö tunteeton ole. Kummassakin kirjassa päähenkilö yrittää saada vääryyksiä oikaistuksi, toisessa rikollisten valtaamassa kaupungissa ja toisessa vainotuksi joutuneen Dainin suvun jäsenen suhteen.

Melkoinen soppa kummassakin kirjassa syntyy kun etsivä ryhtyy asioita penkomaan ja ihmisiä tuuppimaan. Ja kirjan luettuaan jää ihmettelemään, miten tässä näin nyt kävikään, ja mitä tarina loppujen lopuksi tarkoitti.

Mikä Hammettin kirjassa on silmiinpistävää on dialogin ja toiminnan luonteva sujuvuus. Vaikka Hammett selvästi on tietoinen kirjailijan luomien roolihahmojen keinotekoisuudesta - hän jopa leikittelee tällä seikalla - on naseva kerronta mukaansa tempaavaa. Dialogi, jossa keskustelijat ottavat toisistaan mittaa ja joskus päätyvät aivan yllättäviin lopputuloksiin, on kertakaikkisen nerokasta.