Pitkon siivut

Aamulehden kolumnistin Matti Pitkon napakoita oivalluksia on koottu reilut 300 sivua teokseen "Pitkon siivut - Parhaat palat vuosilta 2002-2009".

Paavo Lipponen nimittää Pitkoa kirjan tervehdyssanoissa "Suomen epäpoliittisimmaksi poliittiseksi kommentaattoriksi", tarkoittaen kaiketi sitä että Pitko on jaksanut löytää huumoria poliitikoista puoluekantaan katsomatta. Ja kyllä, Pitkolla on kirjassa terveisiä myös Lipposelle.

Vaikka jotkut ovatkin sitä mieltä että poliitikot ovat itse tehneet poliittisesta huumorista mahdottoman toimimalla kummallisemmin kuin kukaan voi keksiä, Pitko kyllä keksii. Oivalluksia satelee siihen malliin, että lukija kuvittelee huumorin olevan helppoa. Mutta tyhjältä tuntuu heti kun yrittää itse keksiä jotakin vastaavaa, edes yhden jutun. Ei onnistu.

Otetaan pari esimerkkiä. Ensi helppo, joukkoliikenteestä: "Mikä ei kuulu joukkoon: Pendolino, etana vai hämäläinen. Oikea vastaus on Pendolino. Muut ovat hitaita, mutta eivät aina myöhässä."

Ja toinen, pohjoismaisen yhteenkuuluvuuden hengessä: "Nobel-säätiön tutkimuksessa on paljastunut, miksi kutsutaan viisaita ihmisiä Ruotsissa. Heitä kutsutaan turisteiksi."

Mutta mennäänpä politiikkaan: "Pääministeri Matti Vanhanen tapaa Javier Solanan. Miehet keskustelevat Paavo Lipposen uudesta urasta Brysselissä. Tumma puku, snorkkelit."

Sitten tunnelmia vuoden 2003 lopulta: "Linnan juhlissa näkyy maamme ulkopoliittinen linja. Paavo Lipposen liivi kiristää, mutta Erkki Tuomiojan takki on tyhjä."

Eikä unohdeta ihmisoikeuksiakaan: "YK:n ihmisoikeuksien päivänä vain tohtori Paavo Väyrynen hieman nikottelee. YK:n julistuksen mukaan Paavo Väyrynenkin olisi vain ihminen."

Ja lopuksi arkipäivän todellisuutta: "Nykyisin ei mennä ensiapuun Hatanpäälle, vaan Acutaan. Se sijaitsee hieman Itellasta eteenpäin, mutta ennen Destiaa."

Tosiuskovainen

Eric Hofferista voisi ehkä käyttää termiä "itseoppinut filosofi", eikä häntä oikein voi sijoittaa mihinkään valmiiseen muottiin. Itse oppinut, tosiaan.

Hänen kirjoistaan kaikkein positiivisimman maineessa on vuonna 1951 ilmestynyt Tosiuskovainen (Otava, 1968; suom. Auli Tarkka), mutta kovin kitkerä tämäkin kirja on, ehkä ei kuitenkaan niin negatiivinen pohjavireeltään kuin myöhemmin ilmestyneet.

Hofferia voi pitää hyvinkin ajankohtaisena kirjailijana muun muassa liittyen viimeaikaiseen kuohuntaan arabimaissa. Tämän kaltaiset kansanliikkeet ovat juuri Hofferin keskeisintä teemaa, ja hänellä on monta varoituksen sanaa sanottavanaan, erityisesti liittyen siihen että kansanliikkeissä vaikuttavien ihmiset todellinen motivaatio kumpuaa negatiivisista lähteistä, kaikenlaisista turhautumista, ja lopputulos ei ole kaunis alkuvaiheen hyvistä tavoitteista huolimatta.

Näin Hoffer kirjoittaa: "Yksi joukkoliike muuttuu helposti toiseksi. Uskonnollinen liike voi kehittyä yhteiskunnalliseksi vallankumoukseksi tai kansalliseksi liikkeeksi; yhteiskunnallinen vallankumous taistelevaksi nationalismiksi tai uskonnolliseksi liikekeksi; kansallinen liike yhteiskunnallsieksi vallankumoukseksi tai uskonnolliseksi liikkeeksi."

Entä miten joukkoliike saa alkunsa? Näin Hoffer: "Joukkoliikkeitä ei yleensä synny ennen kuin vallitseva järjestys on saatettu häpeään. Tämä ei ole automaattinen seuraus vallassa olevien törkeistä erehdyksista ja väärinkäytöksistä, vaan kaunaisten sanankäyttäjien harkutun työn tulos. Siellä missä ilmaisukykyisiä ei ole tai missä he ovat vailla kaunaa, vallitseva järjestelmä voi epäpätevänä ja turmeltuneenakin pysyä vallassa kunnes se itsestään kaatuu ja hapertuu. Toisaalta kiistämättömän ansiokas ja elinvoimainenkin järjestelmä voidaan pyyhkäistä pois ellei se onnistu voittamaan puolelleen ilmaisukykyistä vähemmistöä."

Tuo äskeinen sopii hyvin arabimaihin - ja miksei myös tämän päivän Suomeen?

Visajoutsen

Kaleva uutisoi: "OP-Pohjolan uusien Visa-korttien suosituin kuva-aihe on edelleen kuva joutsenesta, jolla on laulujoutsenen pää ja kyhmyjoutsenen ruumis."

En tiedä toisista OP:n Visa-kortin omistajista, mutta minun oli ihan pakko valita tämä kuva heti kun kuulin "visajoutsenen" syntytarinan. Pankki keksi uuden lintulajin Suomeen!

Maija Poppanen (uusi suomennos)

P. L. Traversin kirjottama klassikko Maija Poppanen (WSOY, 2010) on saanut uuden erinomaisen suomennoksen, mistä kiitokset Jaana Kapari-Jattalle. Kuvittaja Marika Maijala on myös onnistunut hienosti - kirjasta voisi käyttää sanaa kokonaistaideteos, niin hieno se on.

Luin kirjan ääneen - se piti hankkia luettavaksi sen jälkeen kun lapset olivat katsoneet elokuvaversion, josta he tykkäsivät kovasti. Ja kirja piti heitä lumoissa myös, vaikkakin oli kovin erilainen kuin elokuva.

Maija Poppanen on kirjassa arvoituksellisempi, ristiriitainen, ja kärjekäs hahmo, ei niin karamellimaisen suloinen kuin elokuvassa.

Mutta elokuvassa on omat ansionsa, hieno musiikki ja hyvä käsikirjoitus, otetaan nyt esimerkiksi pankkiromahduskohtaus joka on ajankohtainen tänäkin päivänä.

Klassikko, ajassa kiinni tänäänkin.

Zen ja pelkistämisen taito II

Kehuin luettavanani olevaa kirjaa Esityksen suunnittelu - zen ja pelkistämisen taito (WSOYpro, 2009), ja siinä riittää kehuttava enemmänkin.

Esityksen suunnittelussa on paljon sellaista, jonka kuvittelemme tietävämme tai josta on muodostunut käytäntö - ja tuloksena on kiduttavan epäselviä ja paikoillaan polkevia esityksiä.

Ajatellaan vaikkapa yksinkertaistamista. Kirjasta löytyy kehoitus "älä koskaan käytä yli kuutta sanaa kalvoa kohden", joka tuntuu aika äärimmäiseltä - mutta on tosiasiassa erinomainen ohje. Tähän liittyy mainio tarina, seuraavassa oma versioni siitä.

Perheellä oli kalakauppa, ja sen hoitajaksi siirtynyt poika teetätti liikkeen oven ylle kyltin, jossa luki "Me myymme tuoretta kalaa". Hän sai kyltistä useita parannusehdotuksia.

Ensimmäinen totesi, että me-sana on tarpeeton, koska kuka muu kalaa möisi. Siispä kyltissä pitää lukea "Tuoretta kalaa myynnissä". Tästä taas tuli kommentti, että mitä muuta varten kala olisi tarjolla kuin myytävänä. Siispä uusi versio: "Tuoretta kalaa". Ja tästä taas tuli kommentti, jonka mukaan sanan "tuore" mainitseminen saa miettimään, millaista kalaa sitä muuten olisi myynnissä, pilaantunuttako? Siispä uusi kyltti: "KALAA".

Ja tämäkin on itse asiassa tarpeeton, koska kalan tuoksu levisi kaupasta korttelin päähän ympäristöön, joten ostajat löysivät kyllä tiensä oikeaan paikkaan.

Siis: neljästä sanasta päästiin nollaan. Tästä on hyvä lähteä miettimään, kuinka paljon ylimääräistä tavaraa esityskalvoilla onkaan. Karsi, karsi!

Perusongelma kalvojen laadinnassa on se, että yhdellä materiaalilla yritetään hoitaa kolme asiaa: esityskalvot, omat muistiinpanot ja kuuntelijoille jaettava oheismateriaali. Näiden ei koskaan pidä olla sama kalvosetti!

Kalvot ovat osa esitystä, tukemassa suullista kertomusta, eivät viemässä huomiota siitä pois, ja pahin mitä voi tehdä on laittaa kalvoille paljon tekstiä joka estää kuulijoita kuuntelemasta esiintyjää.

Samaten kalvoja ei koskaan pidä jakaa kuuntelijoille etukäteen. Jos jotain materiaalia jakaa, sen pitää olla tätä varten erikseen suunniteltu dokumentti, jossa tarjotaan lisätietoja ja syventävää aineistoa aiheesta.

Kirjassa on paljon loistavia esimerkkejä kalvoista, jotka alunperin ovat tunkkaisia, epäselviä ja mauttomia, mutta jotka karsimalla ja tarkalla harkinnalla muuttuvat ytimekkäiksi ja iskeviksi.

Mutta miksi sitten huonot esitelmät ovat edelleenkin niin yleisiä, vaikka periaatteet parantamiseen ovat yksinkertaisia? Merkittävä syy tähän on kulttuurinen: esiintyjää ei pidetä vakavasti otettavana (asiantuntijana) ellei hänen kalvoissaan ole roppakaupalla tekstiä ja todistusaineistoa.

Jos kalvolla on vain kuusi sanaa - tai parhaimmillaan vain yksi, tai ei sitäkään - tulee mieleen ajatus laiskasta esityksen valmistelusta. Ja tämä siitä huolimatta että tiivistäminen olennaiseen se vasta vaikeaa onkin, ei materiaalin kasaaminen nippuun, johon ajattelua ei juurikaan tarvita.