Kiitokset Helmetille

Pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-järjestelmä on - kuten olen monesti maininnut - avain erinomainen. Erityisesti mahdollisuus varata aineistoa haettavaksi tietysti kirjastosta on huima mahdollisuus, joka on muuttanut lukutottumuuksiani suuresti.

Eikä enää tarvitse ostaa kirjoja niin paljon kuin ennen, ja rahdata niitä sitten taas divariin. Valikoima on joskus jopa hämmästyttävän laaja, ulottuen tiede- ja ammattikirjallisuuden liepeille, mikä on hienoa.

Otin talteen Helmetin aineistoluettelon, eli siis listan lainatuista teoksista viime vuosina. Listassa oli 640 nimikettä, alkaen Richard Scarryn kirjasta Ahkeruus on ilomme ja päätyen Hannu Hautalan ja Erkki Pulliaisen kirjaan Villi, kesytön Suomi. Siinäpä onkin varsin hyvä temaattinen kaari asiasta toiseen.

Mutta ei muuta: kiitokset Helmetille!

Pommorommo

Pommorommo on pieni aarre 54 vuoden takaa. WSOY julkaisi Aila Meriluodon kirjoittaman lastenkirjan vuonna 1956. Meriluoto totesi kirjasta myöhemmin: "Tää oli mun rakkaudentunnustukseni Laurille."

Lauri - joka kirjan lopussa esiintyy tällä nimellä - on Lauri Viita, Meriluodon puoliso jonka mielisairaus, skitsofrenia, vei mennessään. Mutta kirja on lastenkirja, josta sain Helmetin ansiosta käsiini alkuperäisen painoksen, ajan patinoimana ja hiukan kosteudesta kärsineenä.

Kirja alkaa seuraavasti: "Me ollaan viiden vanhoja ja meille aina tapahtuu, ja meidän käskettiin kirjoittaa kirja siitä että tapahtuu. Tai eihän me osata kirjoittaa, mutta me puhutaan semmoiseen koneeseen, ja siitä koneesta sitten joku kuulee ja kirjoittaa."

Kirjassa on hauskaa lapsenmielisyyttä, eikä ollenkaan aikuisen alentuvaan tyyliin, vaan lasta ymmärtäen ja aikuisten maailmaa ihmetellen, välillä niin tarkkaan ja osuvasti havainnoiden että suupieltä kutittaa. Kirjan on kuvittanut Kauko Salmi, mukavalla lapsenomaisella tyylillä, joka tekstiä mainiosti täydentää. Mutta kuvakirja tämä ei ole vaan kirjoitettu tarina, ja sellaisena mainio.

Toinen asia sitten on, missä määrin tarina enää nykypäivän lapsia kiinnostaa. Se on ajankuva, joskin melko ajaton, mutta silti ehkä enemmänkin tuon ajan aikaa ja lapsia (ja aikuisia) puhutteleva kuin tämän päivän maailmaan istuva.

Mutta teemat ovat tärkeitä, lapsena oleminen, mielikuvitus, asioiden tulkitseminen pienen ihmisen näkökulmasta, aikuisten vaikeus ymmärtää lapsia ja asettua heidän näkövinkkeliinsä ja käsitykseensä ajasta ja maailmasta. Sen Meriluoto osaa, herkästi havainnoiden. Samalla tulee piirrettyä myös kirjailijakuvaa Lauri Viidasta, joka "menee päänsä sisään" tekemään työtä, joka on vähän pelottava mutta sitten kuitenkin tosi mukava lasten kanssa touhuamaan.

Ja entä se Pommorommo? - Hys, sitä nimeä ei saa sanoa, se on pelottava ja ihmeellinen ja jos sen joskus pääsisi näkemään, niin... Mutta entäs jos kaikki onkin vain kirjasta karannutta, auki jääneen kirjan sivuilta, ja mitäs jos "Mummi Muhkea ja Riikka alkavat siivota ja sitten ne siivoovat ja siivoovat joka nurkan ja kaikki avonaiset kirjat löydetään ja suljetaan. Se on kyllä selvä. Mutta kuinka sinun sitten käy?"

Mielensäpahoittaja

Kyllä ei ole hassumpi tämä kirja! En yhtään mieltäni pahoittanut tätä lukiessani, olipa melkoisen virkistävä, vaikka hyvin vakavista ja suurista (ja surullisista) asioista tässä on pohjimmiltaan kyse: vanhenemisesta, kuoleman lähestymisestä, maailman muuttumisesta, terveyden heikkenemisesta. Mutta valoisasti, lämpimästi lähestyy kirjailija kohdettaan.

Teos on Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja (WSOY, 2010), joka pohjautuu alunperin Antti Litjan puhumiin kuunnelmiin (saatavilla samannimisenä cd:nä), mutta joista rakentuu melkeinpä romaani, tai ainakin tarina jolla on lähestulkoon romaanin mittasuhteet, vaikka lyhythän kirja tämä on. Voisi olla pitempikin, vaikka en minä kyllä mieltäni pahoittanut tästä lyhyydestäkään.

Kustantaja kuvaa teoksen päähenkilöä seuraavasti: "Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää." Melkoinen jäärä siis, joka lääkärin kehoituksesta (!) terveyssyistä on vihdoinkin päättänyt sanoa asioista suoraan, niinkuin hän ne kokee, jolloin eivät asiat patoudu sisälle ja aiheuta paineita.

Ja suoraan tässä puhutaankin, vaikka toisaalta myös vähän niinkuin sivulta, sillä monet keskeiset seikat tulevat kuitatuiksi ikään kuin sivulauseessa tai rivien välissä, esimerkiksi lämmin suhde pahasti Alzheimerin kourissa hoitokodissa elävään vaimoon ja kovasti takkuileva suhde poikaan, jota päähenkilö ikääntyessään - omien sanojensa mukaan - alkaa yhä enemmän itse muistuttaa, mutta ei kehtaa tätä myöntää.

Kirjassa on 40 lyhyttä noin kolmisivuista tarinan tapaista, joista melkein kaikki alkavat sanoilla "Kyllä minä niin mieleni pahoitin". Toistoa on, mutta toistosta nousee vähitellen myös teoksen kauneus. Formaatti kantaa pitemmälle kuin uskoisikaan, ja kyllä tätä oikeastaan romaaniksi voisi nimittää.

Päähenkilö puhuu konkreettista asiaa ja tarjoilee omaperäisiä havaintojaan maailmasta, esimerkiksi kaupoista ja kahvista, vaikkapa siitä mitä tarkoittaa mainoksessa "ei jälleenmyyjille", josta tosiaan pahoittaa mielensä: "Oletteko te siellä Prisman ja Citymarketin johdossa Helsingistä vai muuten vain idiootteja?" Ja kokeellista tutkimustakin tehdään kun on tarve: "Minä tein karkeustestin. Pistin sitä pannukahvia keittimeen ja keitinkahvia pannuun. Kyllä ei huomannut mitään eroa, samaa myytte, mutta jekutatte hyväuskoisia ihmisiä. [...] Eniten nykymaailmassa tienaa se tarratehdas, joka myy erilaisia tuotemerkkejä sille ihan yhtä ja samaa kahvia taikka dikipoksia valmistavalla virmalle."

Entä miksi pitää tehdä moottoriteitä, mihin muka on kiire? Tässä esimerkkejä oikeasta kiireestä: "Karjalan kannas vuonna neljäkymmentäneljä, kun aikoivat tappaa. Synnytyssairaala vuonna viisikymmentäkaksi, kun kuopus meinasi syntyä ennen aikojaan. Münchenin kymmenentuhannen metrin juoksun televisiointi, kun meillä ei vielä ollut vastaanotinta mutta Yrjänällä oli. Meidän Datsuni ei käynnistynyt ja oli pakko juosta. Vedin kaksitoista kilometriä Lasseakin nopeammin, kokonaan kaatumatta."

Säästövinkkejä löytyy, mottona "se on monta markkaa minkä elämässä pystyy säästämään". Tässäpä muutama ohje: "Sillä säästää myös, että nousee sohvalta. Television sijaan kannattaa lukea päivänvalon aikaan, kirjoja saa kirjastosta ilmaiseksi. Pidä huoli, että se on sellainen kirja, jossa ei satuilla ja kirjailija näyttää sellaiselta, jonka viitsisit kutsua kahville."

Ja vielä lisää kiireestä: "Kaupunkilaiset ja nuoriso elävät toista aikaa, kaikki alle seitsemänkymmentävuotiaat. Sen ajan nimi on kiire. Joka on oman pään keksintö. Kärsimättömyydeksi sellaista pitäisi sanoa. Joka taas on sitä että ihmiset eivät malta kärsiä vaikka kyllä kannattaisi. Kärsimyksen jälkeen pienikin helpotus tuntuu hyvältä. Mutta kun kaikki on koko ajan helppoa, niin mikään ei oikeastaan tunnu helpolta."

Parasta on oma kämmen vaimon lämpimässä kämmenessä: "Ei elämästä mitään jää eikä siitä mitään mukaansa saa. Kun sen tajuaa, tällaisen tavallisenkin minuutin arvo nousee aika kuulkaa paljon. Mutta ei ihminen parempaan pysty kuin mihin pystyy."

Kuvitteellisten olentojen kirja

Kirjan Kuvitteellisten olentojen kirja (suom. Sari Selander; Teos, 2009) tekijöiksi mainitaan Jorge Luis Borges ja Margarita Guerrero, mutta yleensä tämä mainitaan Borgesin kirjana, mikä myös tekstistä aika lailla huokuu läpi, sen verran ovelaa ja omaperäistä se on, rivien välissä lukijaa kummastuttavaa.

Kirja on olevinaan katsaus mielleyhtymiin mitä "kuvitteelliset olennot" aiheuttavat, siis ikään kuin käsikirja siihen mitä "ihmisen mielikuvitus on loihtinut esiin eri aikoina ja eri paikoissa". Ja niin kuin käsikirjassa ainakin, lähdeviitteitä on paljon ja ne jopa tuntuvat viittaavan olemassa olleisiin teoksiin ja tekijöihin (toisin kuin Borgesilla yleensä).

Tästä syntyy kiehtova todellisen ja kuvitellun kudelma, jossa ikään kuin tietokirjailijana käydään läpi ihmisten kuvitelmia eri aikoina, ja samalla luodaan uudenlaista kuvitelmaa. Voisi hyvin sanoa, että teoksen jokainen kohta on pieni novelli, tai proosaruno, tai miksi niitä nyt haluaakaan kutsua: kaunokirjallinen teos.

Teos ei päästä lukijaansa helpolla, ja on vaikea teoksen luettuaan sanoa mistä siinä oikeastaan oli kyse. Ehkä ihmisen loputtoman kekseliäisyyden ylistyksestä, tai ehkä päinvastoin kekseliäisyytemme rajallisuudesta ja pohjimmaisista lainalaisuuksista. En tiedä. Mutta hyvä näin.

Hanhipiilo

Jorma Kosken Hanhipiilo (Karisto, 2010) on sen tyyppistä kirjallisuutta, jota harvoin on tullut lukeneeksi: novelleja luonnosta ja ihmisestä; voisi kai käyttää myös termiä "eräkirjallisuus".

Tämän tyyppisessä kirjoittamisessa pitää olla katu-uskottavuutta, yksityiskohtien tulee olla juuri kohdallaan eikä melkein, ja vakuuttavaa järkeä Koski tekeekin. Mutta erätarinoiden sisällä on myös tarinoita ihmisistä, jotka ovat vähän kuin eksyksissä, etsimässä itseään.

Suuria viisauksia Koski ei tarjoile, muuta kuin ehkä sen, että suomalainen luonto voi tarjota vastapainoa ja vastauksia vaikeisiinkin elämänkohtaloihin ja elämäntilanteisiin. Ja samalla kirjoittamisessa on hiukan alavireinenkin sävy, vähän kuin menneen maailman kuvausta tämä on. Eränkäynti on vanhenevien ihmisten osaamista, ja saa nähdä miten perinne välittyy eteenpäin nuoremmille.

Mainio teos, luonnossa liikkuvalle uusia ajatuksia avaava, ja vaikka en ole metsästyksestä kiinnostunut, auttoi tämä avaamaan uutta näkökulmaa luonnossa liikkumiseen muutenkin.