Yritys kumppanuudeksi

Millaista on Virossa? Sen voi tietää vain virolainen, mutta jonkinlaisen kurkistuksen virolaisuuteen tarjoaa Igor Korjuh suomennetussa kokoelmassaan Yritys kumppanuudeksi (suom. Jukka Mallinen ja Hanna Samola; Savukeidas Kustannus, 2010). Korjuh on virolainen mutta hänen äidinkielensä on venäjä, joka tekee hänestä ikään kuin kahden maailman kansalaisen, tai ehkä pikemminkin kahdesta maailmasta ulkopuolisen.

Korjuh on ilmeisen omaperäinen kirjoittaja, ja kokoelman ensimmäinen runo ehkä kuvaa hänen päätymistään runoilijaksi, mahdollisesti sen kautta että muutakaan ei löytynyt:

Mielikuvitus piirtää, mutta käsi ei pysty.
Melodia pyörii, mutta laulu ei kulje.

Miltei menetetty mies.

Jos runoja ei olisi,
joutuisi eksyksiin.

Kokoelmassa on runoja useista alkuperäiskokoelmista, ja vaikka onkin epäilemättä ollut vaikeaa kääntää suomeksi vironvenäläistä tekstiä, ei se lukijalle asti kovin suuressa määrin näy. Ehkä syy on siitä, että kokoelmaan valitut runot ovat juuri niitä helpommin käännettäviä tai suomalaisille avautuvia.

Osa Korjuhin runoista on klassisen tyylistä, voisi sanoa että jopa ajatonta, mutta mukana on myös äärimmäisen modernia, kirjallisuuden tutkimuksesta ponnistavaa ja - voisi melkein näin ajatella - PowerPoint-kalvosulkeisten maailmaan ironisesti suhtautuvaa. Kirjoittaja toteaa virolaisten ja venäläisten suuren kulttuurisen eron, jossa hän on itse välinputoajana, ja ammentaa tästä aiheita runoihinsa.

Korjuh pohtii nykymaailman tendenssiä rakentaa abstraktioita runossa Milloin huominen koittaa?, josta seuraavassa katkelma:

Miksi niin harvoin 
siirrymme yleisestä yksityiseen?
Miksi rakennamme
palasista kokonaisuuden?

Me puhumme rakkaudesta,
mutta vaikenemme rakastuneista,
puhumme rahasta,
mutta vaikenemmä kättemme känsistä.

Käännöskokoelman nimikkorunossa puhutaan runoilijan ja lukijan suhteesta, tästä siis nimi Yritys kumppanuudeksi. Seuraavassa on muutama ote tästä runosta:

voivatko runoilija ja lukija puhua samaa kieltä
onko runoilijalle tärkeää se mistä lukija elää
onko lukijalle tärkeää se mistä runoilija elää

– – –

ehdotan riippumatonta tutkimusta
on analysoitava viisi lukijan perustyyppiä
joiden kanssa runoilija voisi puhua heidän kielellään

ehdotan riippumatonta tutkimusta
on analysoitava viisi aihetta
jotka ovat kiinnostavia itse runoilijalle

ja vastattava kysymykseen

mitä retorisia konstruktioita pitää rakentaa
että runoilija ja lukija puhuisivat samaa kieltä

Paikka paikoin teksti on kuin tutkimusraportista, mutta toimii runona!

Runossa Pienen pojan kirje Korjuh pohtii nykyisen maailman monimutkaisuutta. Tässä ote:

Vain langat ympärillä. Vaikkakin näkymättömät, mutta
niin vahvat! Kirjoitat hakusanaksi
oma nimesi ja löydät kirjoituksesi ja kirjoitukset sinusta.
Ihmiset muistuttavat robotteja: rakentavat imagoa, takovat kontekstia.
Ja minä haluaisin nähdä pikemmin tämän
tyhjän näytelmän lopun. Mietin, milloin
ihmiset leikkaavat verkot,
joilla maailma on sidottu, ovat näytelleet kyllikseen 
– — –

Maan valo ja muisti

Teos Maan valo ja muisti - Eino Mäkisen valokuvia (toim. Kai Vase; SKS, 2008) on aivan erinomainen valokuvakirja, mutta kirjana siinä on paha vika: tekstien lukeminen ei onnistu helposti typografian takia.

Miksi teoksen teksteissä käytetään versaalia, siis ISOJA KIRJAIMIA? ONKO PAKKO HUUTAA? Nimittäin myös pienet kirjaimet ovat olemassa, ja ne tekevät lukemisesta olennaisesti helpompaa. Versaali kirjasin tekee vähänkin pitempien tekstien lukemisesta hankalaa; sanojen lukemisen sijasta täytyy katsoa kirjaimia.

Ehkä tämä kuvastaa sitä, että elokuvista ja valokuvista kertovassa teoksessa teksti saa toissijaisen roolin, ja tässä tapauksessa teksti todellakin on sivuroolissa. Mikä on harmi, sillä esseissä kerrotaan kiinnostavia asioita Eino Mäkisestä, jos tekstejä nyt jaksaa tavata läpi.

Tai oikeastaan tässä on kyse samasta asiasta kuin siinä, että maailma on täynnä tavaroita jotka näyttävät hyviltä mutta eivät toimi: ovenkahvoja joita ei osata käyttää, astioita jotka rikkoutuvat tai eivät pysy pystyssä, laitteita joiden kanssa menee hermot. Toisin sanoen: design haluaa tehdä itsestään numeron eikä palvella käyttäjiä.

Ja tässä on melkoinen ristiriita sen kanssa, millaisia valokuvia kirja sisältää: nöyrästi tarkoitustaan palvelevia, sellaisia jotka eivät tee numeroa itsestään mutta toimivat sekä dokumentaarisesti että taiteellisesti. Mäkinen ei temppuile sävyjen, perspektiivien tai kohteidensa kanssa, vaan ottaa ne sellaisina kuin ne ovat.

Mäkisen valokuvat ovat aivan loistavia. Mustavalkoinen valokuva on vaikea laji, ja tässä teoksessa on lisäksi vielä neliön mukaan rajattuja kuvia, jotka ovat äärimmäisen haastavia sommittelun suhteen, ja kaikki kuvat toimivat. Mäkinen on valokuvaajana ennen kaikkea ammattilainen, joka tietää miten kuvakulma valitaan, miten valoitus saadaan kohdalleen ja miten sommittelulla saadaan kuva toimimaan. Ja tämä näkyy kuvissa alusta loppuun.

Opin paljon sommittelusta Mäkisen kuvia katsomalla, esimerkiksi siitä miten kuvan reunassa osittain pois leikattu elementti täydentää kuvan - jos se olisi näkyvissä kokonaan tai poistettu kuvasta, kokonaisuus ei toimisi, mutta nyt se toimii. Tasapaino on hallussa.

Eikä tässä vielä kaikki. Teoksen kuvat kertovat suomalaisesta menneestä ajankuvasta ja perinteestä, elämästä ja elämisen taidoista ennen vanhaan, esimerkiksi tervanpoltosta, haaparuuhen teosta, lehmien paimentamisesta haassa, lehmisavuista, ja monen moisesta käden taidosta 1900-luvun alkupuolen maaseudulla.

Itselleni mieleenpainuvin oli kuvasarja haaparuuhen teosta, alun haapapölkyn veistämisestä valmiiseen ruuheen asti. Melkoista teknistä kompetenssia tarvittiin entisaikaankin, että tämmöisiä työnäytteitä saatiin alusta loppuun aikaan. Ei meikäläinen taito kulkea vesireittejä pitkin jää yhtään jälkeen intiaanien tai eskimojen vastaavasta.

Etnografisen aineiston lisäksi kirjassa on arkkitehtuuriin liittyvää kuva-aineistoa, sillä Eino Mäkinen oli Alvar Aallon töiden luottokuvaaja, joka hoiti niin esineiden kuin rakennusten kuin näyttelyidenkin valokuvaustehtäviä.

Hieno kirja valokuvien osalta, ja jos typografia toimisi paremmin, voisi tätä kehua enemmänkin.

Uskonto ja ihmismieli

Huippututkimusta! Tässä on yksi niistä tieteenaloista, joilla suomalainen tutkija esiintyy kansainvälisellä "leading researchers" listalla.

Teos Uskonto ja ihmismieli - Johdatus kognitiiviseen uskontotieteeseen (Gaudeamus, 2008) on kolmikon Kimmo Ketola, Ilkka Pyysiäinen ja Tom Sjöblom toimittama artikkelikokoelma, jota voi pitää melkein oppikirjana, ainakin teoksen ensimmäinen osa "Kognitiiviseen uskontotieteen perusteet" tarjoaa hyvän lähtökohdan varsinaisten artikkelien lukemiseen.

Google Scholar tarjoaa runsaasti aineistoa tutkimuksesta. Englanniksi tutkimusalue on "cognitive science of religion".

Jokin aika sitten tuli Julkaisufoorumi-hankkeen johtorymässä puhetta siitä, mihin yhteyteen uskontotiede oikein kuuluu. Olisiko teologian tai filosofian?

Nyt vihdoin tämän kirjan lukeneena on todettava, että eipä ehkä kuulu kummankaan yhteyteen, pikemminkin ehkä yhteiskuntatieteiden tai ihmistieteiden seuraan, voisi jopa miettiä neurotieteiden tai evoluutiobiologiankin näkökulmaa. Kyseessä on joka tapauksessa hyvin monitieteiden tutkimusalue, ja semmoisen luokittelu johonkin lokeroon on aina hyvin hankalaa.

Luin jo aiemmin Pascal Boyerin teoksen Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään, ja tässä viitattiin Ilkka Pyysiäisen tutkimuksiin. Tämä oli myös se teos joka innosti tarttumaan artikkelikokoelmaan, tosin kirjan lueskelu jäi aika myöhään. Mutta hyvä että teokseen tartuin, sen verran kiinnostavasti asiaa hahmotetaan, vieläpä sujuvalla suomen kielellä.

Jälleen kerran on annettava kiitokset Helmet-järjestelmälle, josta tämäkin helmi löytyi. On oikeastaan yllättävää kuinka paljon tieteellistä ja ammattikirjallisuutta Helmetin kautta on saatavissa. Ehkä selityksenä on se, että suomalaiset ovat niin pitkälle koulutettuja nykyään että yleissivistykseen kuuluu jo hyvinkin pitkälle huippuosaamiseen pureutuvia teoksia.

Tutkimusala hyödyntää moderneja menetelmiä, muun muassa aivokuvantamisen tuloksia kurkistaakseen ihmisen pään sisäiseen toimintaan. Tässä kirjassa voisi sanoa olevan - yhteiskunta- ja ihmistieteiden yleisen metodiikan lisäksi - kaksi keskeistä lähestymistapaa: neurotiede ja evoluutiopsykologia. Kummatkin ovat tuottaneet runsaasti uutta ymmärrystä ihmismielen toiminnasta, vaikkakin kokonaiskuva on vieläkin epäselvä, puhumattakaan mielen toiminnan yksityiskohdista.

Entä mikä on uskontotieteen suhde uskonnollisuuteen? Johdannossa kirjoitetaan asiasta seuraavasti: "Monet tuntuvat pelkäävän, että mikäli uskonnollisia ilmiöitä selitetään luonnollisilla tekijöillä ja mekanismeilla, uskonnonharjoittajien katsotaan samalla olevan perustavalla tavalla väärässä uskoessaan vaikutusten lähteenä olevan jumalan ja/tai muita näkymättömiä voimia. [...] Sekä ateistit että teistit voivat toki selittää uskontotieteelliset tutkimustulokset edukseen, mutta tähän väittelyyn tarvitaan tieteeseen kuulumattomia lisäoletuksia todellisuuden metafyysisestä luonteesta. [...] Uskontotiede voi tutkia ainoastaan sitä, miksi ihmiset uskovat, ei sitä, ovatko heidän uskonsa kohteet olemassa."

En mene tässä syvällisempään pohdiskeluun kirjan annista. Muun muassa intuitionvastaisuudesta tai intuitiivisesta ontologiasta löytyy kirjasta hyvin mielenkiintoista pohdiskelua. Siis siitä, miten mielen tiedostamattomat prosessit toimivat ja mitä vaikutuksia tällä on tietoisen tason toimintaan. Ehkä tämän voi tässä todeta: "Uskonnollisissa intuitionvastaisissa representaatioissa on olennaista nimenomaan se, että niiden intuitionmukaiset elementit tekevät niistä ymmärrettäviä ja hyödyllisiä samalla kun intuitionvastaiset elementit tekevät niistä huomionarvoisia." (Hiukan kärjistäen tässä yhteydessä intuitionvastaisuus = yliluonnollisuus.)

Kirjassa on laaja-alaista ja poikkitieteellistä pohdintaa, esimerkiksi narratiivisesta psykologiasta: "[N]arratiivien rooli on erityisen merkittävä juuri lapsuudessa, ja lähes kaikki opittu sidotaan ensi alkuun kertomuksiin. Kertomukset tekevät käsitteellisistä ja itselle oudoista asioista omakohtaisia."

Samaten evoluutiobiologialla on suuri merkitys tutkimukselle: "[Ihmisen] yhteisöelämää tukevilla taipumuksilla on kulttuurinen alkuperä, mutta koska kyky kulttuuriin on ollut ihmislajilla jo noin puoli miljoonaa vuotta, siitä on tullut myös geneettiseen evoluutioon vaikuttava voima. Kulttuuriset instituutiot ovat siis jo pitkään olleet osa sitä ihmisen ympäristöä, jossa yksilöiden kelpoisuutta testataan."

Mielenkiintoista pohdintaa syntyy signaalien luotettavuuden probleemasta, siitä miten kollektiivisen toiminnan ongelmat - esimerkiksi vapaamatkustajat jotka eivät tuota vaan vain kuluttavat resursseja - saadaan ratkaistua: "[A]inoat uskottavat signaalit aikomuksesta ottaa osaa yhteistyöhön ovat sellaisia, joita on vaikea väärentää. Teorian mukaan uskonnollisissa rituaaleissa on kyse juuri tästä: niissä osallistujat lähettävät toisilleen viestin voimakkaasta sitoutumisesta ryhmään ja sen ideaaleihin. Jotta tätä viestiä ei voitaisi väärentää helposti, sen täytyy käydä lähettäjälleen kalliiksi."

Tästä löytyy luonteva selitys tuhlaileville uhriseremonioille ja uhraamisen ajatuksen keskeisyydelle uskonnossa. Itselleni tuli tässä yhteydessä mieleen myös "menestyksen teologia", joka saattaa olla tämän kaltaisista lähtökohdista nähtynä itseään toteuttava mekanismi: ne jotka sitoutuvat saavat todellakin menestystä yhteisönsä avulla.

Entä sitten paratiisi, niissä uskonnoissa jossa tämä käsite esiintyy? Ihmisillä näyttää olevan yleismaailmallinen taipumus tietynlaisiin ympäristöpreferensseihin. Savannin kaltaiset maisemat ovat vetovoimaisia: isoja puita siellä täällä, kumpuileva maisema (mutta ei liikaa korkeuseroja), joki tai muu juomaveden lähde, suora näköyhteys horisonttiin. Nämä ympäristöpreferenssit tulevat esiin myös paratiisikäsityksissä, jotka ovat kunkin yhteisön elinympäristöön mukautuneita versioista yleisistä ympäristöpreferensseistä. Meren lähellä puhutaan saarista, aavikolla keitaista, ja niin edelleen, mutta perusprinsiipit ovat samoja. Paratiisissa luonnollisesti on vielä se hieno puoli, että pedot ja muut uhkat puuttuvat sieltä.

Uskontotieteilijät tekevät myös haastattelututkimusta, muun muassa teologian opiskelijoiden parissa, ja hyvin kiinnostavia tuloksia tätä kautta saadaankin, erityisesti liittyen uskonnon abstraktin ja käytännön tason eroihin. Jumala-käsitykset ovat käytännön tasolla varsin spontaaneja, ilmaistuina kuin huomaamatta, ilman sen kummempia perusteluja.

Kirjasta löytyy mielenkiintoista termistöä, esimerkiksi agenttien käsite, pääsy strategiseen informaatioon, ja niin edelleen. Hauska termi: hyperactive agent-detection-device, HADD.

Entä tulevaisuus? Tämä tieteenala on mainio esimerkki tutkimuksesta, joka tarttuu ihmiskuntaa aina askarruttaneisiin kysymyksiin uudesta lähtökohdasta, hyödyntämällä eri alojen uusinta tutkimustietoa ja metodiikkaa. Uusin, modernein lähestymistavoin saadaan vanhoistakin asioista uutta ymmärrystä.

Ja tutkimusalue on todella laaja: uskonnolliset tekstit, sadut, uskonnonharjoittajien ajattelu ja toiminta, ihmisaivojen rakenne ja toiminta, ihmisen evoluutiohistoria ja geneettinen perusta toiminalle. Jne. Jne. Tutkimusaineistoja täytyy yhdistellä hyvin monelta eri alueelta. Ja mahdollisuuksia on valtavasti: rekisteritutkimuksen, haastattelututkimuksen, tekstikorpusten analyysin, aivokuvantamisen, geenitutkimuksen jne. aineistot ovat kaikki relevantteja tälle tutkimusalueelle.

Yhteenveto: Erinomaisen kiinnostava ja selkeästi kirjoitettu teos, joka tarjoaa jokaiselle jotakin, yleisinhimillisestä näkökulmasta, tutkimustietoon perustuen.

Tuottavuusohjelma sivuraiteella

Eduskunnan tarkastusvaliokunta totesi vastikään (liittyen Valtiontalouden tarkastusviraston lausumaan), että valtion tuottavuusohjelmaa nykymuodossaan ei ole syytä jatkaa:

[...] nykymuotoisen valtion tuottavuusohjelman jatkaminen seuraavalla hallitus- ja kehyskaudella ei ole tarkoituksenmukaista. Kun arvioidaan tuottavuusohjelman merkitystä erityisesti yksityisen sektorin työvoimatarpeen turvaajana, on syytä huomioida, että valtion työvoima on vain noin 4 % koko työllisestä työvoimasta.

Valiokunnan mielestä valtion tuottavuusohjelma on painottunut mekaanisiin henkilöstövähennyksiin tuottavuuden kustannuksella. Esimerkiksi tietotekniikan käytöstä ei ole saatu toivottuja tuottavuushyötyjä.

Yle uutisoi samasta asiasta: "Valtiontalouden tarkastusviraston mukaan ohjelma ei ole lisännyt tuottavuutta, vaikka valtiolta on vähennetty noin 8 000 työpaikkaa. Palkansaajajärjestöt ja eduskunnan tarkastusvaliokunta ehdottavat ohjelman lopettamista."

Kelataanpa vähän taaksepäin, vuoteen 2007, jolloin valtion tuottavuusohjelma alkoi toden teolla vaikuttaa. Eläkkeelle jääneiden tilalle ei palkattu uusia henkilöitä samaan tahtiin. Mutta työn tuottavuus ei ole lisääntynyt, ja väen vähentämisestä on tullut itseisarvo.

Mutta mitä tapahtui vuonna 2007? Tuolloin Vanhasen I hallitus käytti kansainvälistä konsulttiyhtiötä McKinseytä hahmottelemaan ohjelmaehdotusta Vanhasen II hallitukselle. Tässä poimintoja tuolloisesta McKinseyn ehdotuksesta:

• tilaaja-tuottajamallit ja liikelaitostaminen kunnallisissa palveluissa
  
• yritysten aseman vahvistaminen yliopistojen hallinnossa
  
• korkeakoulupaikkojen kohdentaminen yritysten tarpeiden mukaan
  
• opetuksen maksullisuus muualta tuleville
  

Hyvin ovat nämä asiat edenneet toteutukseen. Konsulteilla on ollut vaikutusta, tai siltä vaikuttaa.

Tämän vuoden keväällä kävi ilmi, että hallitus (tai oikeammin pääministerin esikunta) pestasi McKinseyn ideoimaan myös tulevaa hallitusohjelmaa: 'Konsulttiyritys lupaa hallitukselle jopa ”miljardien säästöjä”, jos julkinen valta keskittää hankintojaan nykyistäkin enemmän valtion hankintayritykselle Hanselille, julkisten laitosten ostot keskitetään yhteisiin hankintaorganisaatioihin ja kunnat pannaan ostamaan tuotteita ja palveluita yhdessä.'

Jotenkin kyllä tuntuu, että päätöksentekijöiden piuhat ovat vähän ristissä, sillä tuottavuusohjelman ja muiden samankaltaisten kehittämisohjelmien argumenttina on käytetty sitä, että julkishallinnosta täytyy vähentää työpaikkoja jotta yrityksille riittää tulevaisuudessa työvoimaa. Ihan mielenkiintoinen väite, mutta pitääkö sekään paikkansa!

Mutta nyt McKinsey toteaa, että Suomi tarvitsee 100 000 uutta yksityistä työpaikkaa: "Yhtiön tekemän raportin mukaan yksityissektorin työpaikat uhkaavat merkittävästi vähentyä, mikä uhkaa hyvinvointiamme." Eli minne valtiolta vapautunut työvoima joutuu, kortistoon?

No, tässä pitää tietysti vielä huomata ihan alussa ollut Eduskunnan tarkastusvaliokunnan huomio, että koska valtion työvoima on vain noin 4 % koko työllisestä työvoimasta, ei työvoiman saatavuuden suhteen vähennyksillä ole suurta merkitystä. Työpaikkoja tietysti on vähemmän, ja osaamista valtiolla.

Olennaista on huomata, että tuottavuusohjelman myötä valtiolle ja julkishallintoon on syntynyt vakava osaamistyhjiö, tilanteeseen jossa pitäisi saada aikaan suuria uudistuksia suomalaisessa yhteiskunnassa. Konsulttien voimin ei uudistuksia saada aikaan, tarvitaan valtion ja julkishallinnon toimijoita jotka ymmärtävät asioita ja pystyvät saamaan tuloksia aikaan käytännössä, ei vain paperilla.

Osaamistyhjiö näkyy erityisen hyvin tietotekniikkahankkeissa, joissa satsataan isoja määriä rahaa hankkeisiin joissa valtion ja julkishallinnon puolella ei ole kunnon kompetenssia valvoa tekemistä, varsinkaan kykyä toimia IT-kehitysprojektin ohjausvastuussa ja hallinnoida järjestelmäintegraatiossa vaadittavaa toiminta- ja tietoarkkitehtuuria.

Sutta on tuloksena, ja lisää on tulossa jos nykymeno jatkuu. Jos ei ymmärretä mitä tehdään, tulos on arpapeliä, ja kasino aina voittaa. Tässä tapauksessa kasino ei ole valtio vaan kaikki ne toimijat jotka optimoivat omaa etuaan ympäristössä jossa kukaan ei katso yhteiskunnallisen edun perään.

Parhaasta pohjalle

Tässäpä ajateltavaa! Jim Collins - joka tunnetaan menestyvien yritysten toiminnan analyyseistään - paneutuu tällä kertaa yrityksiin, jotka sortuvat menestykseensä.

Teos Parhaasta pohjalle - vai vahvana eteenpäin? (Talentum, 2010) analysoi yrityksiä viisivaiheisen kriisiytymismallin mukaan:

• 1. menestyksen synnyttämä ylimielisyys
  
• 2. pidäkkeetön kasvun tavoittelu
  
• 3. riskien ja vaarojen kieltäminen
  
• 4. hätäinen pelastuksen etsiminen
  
• 5. tuholle ja pientoimijaksi antautuminen.
  

Olennainen syy ongelmiin on menestyksen pitäminen itsestään selvänä asiana: "Tosiasia on, että yritysten menestymisen syy on usein paljolti vain onnekkuus ja sattuma. Jos tätä ei ymmärretä ja myönnetä, vaan uskotaan menestyksen johtuvan vain omista ansioista ja kyvyistä, muututaan ylimielisiksi."

Ylimielisyyttä seuraa yliyrittäminen tai liian pitkälle kurkottaminen. Se että on aiemmin onnistuttu ei tarkoita että hypyt uusille alueille tuovat menestystä. Tämän jälkeen tullaan silmien sulkemisen vaiheeseen: "Huipputiimille tunnusomaiset tarmokkaat ja faktapohjaiset vuoropuhelut ja väittelyt alkavat hiipua tai loppuvat tyystin."

Kun riskit alkavat toteutua, mitä sitten? "Vaihtoehtoja ovat kuumeinen nopean pelastuksen etsiminen tai työläämpi tehtävä palauttaa yritys alkuaikojen kurinalaisuuteen, jolla huipulle aikanana noustiin." Ne jotka valitsevat äkkipelastuminen tien, putoavat kriisin neljänteen vaiheeseen.

Mitä kauemmin kokeillaan milloin mitäkin ihmereseptiä, sitä todennäköisemmin taantumiskierre jatkuu. Väärät liikkeet kumuloituvat. Pelastuminen ei ole todennäköistä.

Collins maalaa pessimistisen kuvan hybriksestä, joka voi kaataa maailman huippuyrityksen parissa vuodessa. Kirjassa esimerkkeinä käytetyt yritykset eivät ole samanlaisia, vaikka peruskaava on vakio; täysin universaalia katastrofin reseptio Collins ei pysty esittämään. Tässä Collins viittaa Anna Kareninaan: "jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan".

Onneksi taantuminen ja kriisiytyminen ei ole väistämätöntä, yritys voi toipua ongelmista, mistä esimerkkejä ovat muun muassa Disney ja IBM. Toisaalta tuore finanssikriisi osoittaa, että putoaminen voi myös tapahtua hetkessä, siihen ei välttämättä tarvita vuosia tai vuosikymmeniä.

Collins nostaa keskiöön kysymyksen, mitä tietää että menestymisen takana olevat syyt on varmasti ymmärretty oikein? "Parhaat tutkimamme johtajat eivät edes kuvittele löytäneensä siihen lopullista vastausta tai ymmärtäneensä täydellisesti, miksi heidän yrityksensä on menestynyt. Tämä ilmenee heidän jatkuvana irrationaalisena pelkonaan, että menestys onkin oikeasti ollut paljolti vain hyvää onnea tai suotuisien olosuhteiden tulos."

Pidäkkeetöntä kasvun tavoittelua leimaa yliyrittäminen, eli ylimielisyys, mitä voi pitää jonkin laisena yllätyksenä: "yrityksiä voivat viedä katastrofiin juuri sellaiset ihmiset, jotka tekevät paljon töitä ja ovat sitoutuneita, tarmokkaita ja luovia." Kyseessä on kasvun pakkomielle: "ongelmat eivät johdu kasvusta itsessään vaan pidäkkeettömästä ja ei-kurinalaisesta pyrkimyksestä saavuttaa jatkuvasti enemmän ja enemmän." Tässä vaiheessa ongelmaksi tulee myös osaavien ihmisten puute: kasvuvauhti on liian iso jotta oikeisiin paikkoisiin riittäisi oikeita ihmisiä. Ja kun virhteitä tulee, ruvetaan työtä kontrolloimaan entistä tarkemmin, mikä johtaa siihen että parhaat osaajat alkavat lähteä.

Collins esittää seuraavan kriteeristön teemalle "oikeat ihmiset avainpaikoilla":

• oikeat ihmiset sopivat yhteen yrityksen ydinarvojen kanssa
  
• oikeita ihmisiä ei tarvitse johtaa tiukasti
  
• oikeat ihmiset ymmärtävät, että heillä ei ole "työpaikkaa" vaan vastuita
  
• oikeat ihmiset toteuttavat, mihin sitoutuvat
  
• oikeat ihmiset suhtautuvat intohimoisesti yritykseen ja tehtäväänsä
  
• oikeat ihmiset antavat tunnustusta muille ja kantavat vastuun itse.
  

Mutta entä sitten riskien ja vaarojen kieltäminen? Metsään mennään siinä, ettei havaita mitkä riskit toteutuessaan kaatavat yrityksen tai ainakin vakavasti sitä haavoittavat. On syytä kysyä: "Voidaanko pahimpien seurausten kanssa elää ja onko huonon vaihtoehdon toteutuessa tilanne kuitenkin hallittavissa?"

Tässä vaiheessa ajaudutaan helposti puuhastelun kierteeseen: "Uudelleenorganisoinnit ja rakennejärjestelyt antavat harhaisen tunteen siitä, että yrityksessä muka tapahtuu ja tehdään jotain tuloksellista." Collins vertaa tätä siihen, että syöpädiagnoosin saatuaan järjestäisi olohuoneen huonekalut uudestaan.

Entä sitten kun kriisiltä ei voi enää sulkea silmiään, kun se on ilmiselvää kaikille? Tässä vaiheessa ruvetaan etsimään epätoivoisia keinoja, ihmelääkettä. Hyvä esimerkki tästä on HP, joka vaikeuksissaan päätti ostaa Compaq-yhtiön kehuskellen seuraavasti: "... voidaan kertaiskulla radikaalisti parantaa... kaksinkertaistamme hetkessä... yhdellä strategisella liikkeellä... koko toimiala muuttuu..."

Mitä sitten pitäisi tehdä? Ainakaan ei pidä tehdä liikkeitä jotka voisivat vaarantaa yrityksen pitkän aikavälin toimintaedellytykset. Ihmelääkkeiden sijaan pitää keskittyä selviin aikaansaannoksiin ja antaa ensisijaisesti saavutettujen tulosten ratkaista, mihin suuntaan pitää mennä. "Kun taantuminen pitää katkaista ja kääntää nousuksi, on oltava erityisen tarkkana, mitä ei pidä tehdä."

Kaikki toivo ei ole vielä menetetty edes 4-vaiheessa. "Paluu on lähtökohtaisesti mahdollista niin kauan kuin on käytettävissä resursseja, joiden avulla hapuilun kierre voidaan katkaista ja alkaa rakentaa askel askeleelta uutta nousua." Myöskään kriisimielialaa on turha lietsoa: "hyvää johtajaa ajaa pakottavuuden tunne, olivatpa ajat hyviä tai huonoja tai vastassa uhka tai tilaisuus."

Yhteenveto: Kiinnostava, tosin pamflettimainen teos, joka jää anniltaan vähäisemmäksi kuin oletin. Ei huono kirja kuitenkaan, ja tietynlaista optimismia syntyy myös siitä kun lukee muiden vaikeuksista.