Andien mies

Mario Vargas Llosa sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2010. En ollut lukenut yhtään hänen kirjaansa, mutta kyllähän nobelistiin täytyy tutustua. Näin kirjoitti Nobel-komitea:

The Nobel Prize in Literature 2010 was awarded to Mario Vargas Llosa "for his cartography of structures of power and his trenchant images of the individual's resistance, revolt, and defeat".

Siis valtarakenteiden analyysiä yksilön näkökulmasta. Hmmm... Kiinnostavaa.

En saanut luettua Andien miestä kuin puoliväliin, mutta kai tästäkin voi jotain johtopäätöksiä tehdä. Kirjoittajana Llosa on taitava, tosin jossain määrin kulmikas, mikä kyllä voi olla myös käännöksen syytä; epäilen silti että tässä on kyseessä taitavan kirjoittajan valitsema tyylilaji.

Llosa limittää toisiinsa monella eri tasolla (ja eri aikoina) tapahtuvia asioita muun muassa niin että kun joku henkilöistä kertoo tarinaa niin sitä samalla joku toinen kommentoi. Tämä oli aluksi hämmentävää mutta kohtuu pian tähän tottui.

Lisäksi Llosa limittää tarinaansa monenlaisia kerroksia, joista paljastuu hyvin ankara kuva perulaisesta yhteiskunnasta. Korruptio, rikollisuus, epätasa-arvo, kulttuurien ristiriidat - syitä ongelmiin on lukemattomia. Sissijärjestö Loistava polku tekee tuhojaan ja saa ihmiset tekemään kauhistuttavia tekoja, mutta yhtä lailla (tai jopa enemmän) terroriin syyllistyy Perun armeija tuhoamalla kyliä ja tappamalla viattomia sivullisia.

Kaiken lisäksi Llosa marssittaa kirjassaan esille kaikkea muuta kuin sympaattisia henkilöhahmoja. Vaikka Llosa taitavasti kuvaa henkilöiden taustat ja syyt siihen miksi he ovat sellaisia kuin ovat, ei hahmoihin voi suhtautua myötämielisesti. Syyllistä joukkoa melkein kaikki, muutamia hahmoja lukuunottamatta. Kiinnostavaa kyllä, positiivisen kuvan saa lähinnä vain joistakin muunmaalaisista hahmoista, kuten eurooppalaisesta turistipariskunnasta joka naiviuttaan joutuu sissijoukon kivittämällä tappamaksi.

Llosan kuva Perusta on säälimätön, vaikkakin joitakin valonpilkahduksia siellä täällä on - kauhistuttavat lähtökohdat eivät ihan kaikkea inhimillisyyttä sentään ole murskanneet. Mutta se mitä jäljellä on vain korostaa vallitsevat tilanteen lohduttomuutta.

Llosalla on mielenkiintoinen lähtökohta kirjoittamiseen - otetaan todellisia tapahtumia ja tilanteita ja dramatisoidaan ne yksilön näkökulmasta. Huonompi kirjoittaja kompastuisi tässä heti alkuunsa, mutta Llosa näyttää osaavan tämä. Toinen juttu sitten on, miten tämän kaltainen - sanoisiko kompromisseja välttävä - kirjoittaminen sitten lukijaa puhuttelee.

Lohduton nobelisti... ainakin tässä kirjassa.

Tohtorinkoulutus Suomessa - paras malli maailmassa?

Olin puhujana 3.11.2010 järjestetyssä seminaarissa "Tohtorinkoulutus Suomessa". Esityksen otsikkona oli "Tohtorinkoulutuksen yhteiset työkalut ja taidot – mallinnusta ja data-analyysiä tarvitsevat kaikki". Olimme laatineet esityksen yhdessä työtoverin kanssa, pohtien mitä valmiuksia nykyajan tutkimus (ja yhteiskunta) edellyttää tohtorinkoulutukselta. Ja miten yhteisiä, tutkimusalueelta toiselle siirrettäviä taitoja voidaan tehokkaasti oppia yhdessä.

Lisäys: tilaisuuden ohjelma ja esitykset löytyvät Suomen Akatemian nettisivuilta.

Tähän liittyen mieleeni tuli vertauskuva tohtorinkoulutuksesta: miten selvitä pimeässä metsässä?

Kaksi ääripäätä ovat "yksin pimeässä metsässä" ja "käyskentely kädestä kiinni pitäen". Ensimmäisellä vaihtoehdolla tarkoitan sitä, että koulutettava lähetetään omin nokkineen pimeään metsään, kehottaen "mene tuonne ja tutki". Ja jos koulutettava tulee takaisin ja vielä jotakuinkin järjissään, lyödään häneen koulutetun leima.

Kädessä pitelemisen vaihtoehdolla tarkoitan sitä, että koulutettavaa ohjataan tuttuja ja turvallisia reittejä myöten, välttäen riskejä, tarvittaessa varoitellen tyyliin "tuolla on jyrkänne, älä mene sinne". - Mutta kun metsästä tullaan takaisin, mitä on opittu?

Kumpikaan näistä malleista ei ole hyvä - ja melkoisia karikatyyrejä ne ovatkin. Mutta millaista tohtorinkoulutuksen sitten pitäisi olla?

Yksi tärkeä lähtökohta koulutuksessa on yhteiset mallinnuksen ja data-analyysin taidot. Näitä tarvitsevat kaikki tohtorinkoulutuksessa olevat. Tähän liittyy myös yhteisen tutkimusinfrastruktuurin käyttö, erityisesti sähköisen infrastruktuurin eli e-infran hyödyntäminen.

Tätä voisi kuvata "pimeä metsä" -vertauksessa niin, että koulutettaville annetaan ajantasaiset kartat, välineet keskinäiseen kommunikointiin ja vieläpä jonkinlainen otsalamppu. Otsalampulla tarkoitan tässä esimerkiksi laskennalliseen mallinnuksen taitoa eli kykyä käyttää tietokonetta selvittämään, kannattaako hakata päätään juuri tiettyyn puuhun. Kuvainnollisesti puhuen tietenkin.

Tutkijantaitojen rakentamisen pitää tapahtua niin, että pohjalla on laaja joukko yhteisiä ja yhdessä omaksuttavia taitoja, joihin kuuluu niin viestinnällistä kuin projektinhallintaan liittyvää osaamista. Tähän pohjustukseen kuuluvat myös mallinnuksen ja tietovarantojen hyödyntämisen taidot. Nämä taidot on syytä omaksua poikkitieteellisessä tutkimusympäristössä, jolloin löytyy yhteinen kieli ja rikkautta huomata miltä tutkimusongelmat näyttävät tieteenvälisillä rajapinnoilla.

Tämän pohjaosaamisen päälle voi sitten rakentaa syventäviä menetelmätaitoja, ja näiden päälle vielä kunkin tieteenalan erityismenetelmiin liittyvää osaamista tutkimustyön kautta.

Suomi voi rakentaa maailman parhaan tohtorinkoulutusjärjestelmän ottamalla ajatuksen "poikkitieteelliseksi alusta lähtien" laajassa mitassa käyttöön. Panostamalla yhteisiin, alueet yhdistäviin taitoihin pystytään luomaan tohtorinkoulutukseen joustavuutta ja diversiteettiä, niin tutkimusaluiden sisällä kuin rajapinnoilla.

Tällaisessa tohtorinkoulutuksessa syntyville taidoille on käyttöä laajasti yhteiskunnassa, sillä osaamisen käyttöalue on - mallinnuksen ja data-analyysin kaltaisten valmiustaitojen ansiosta - jo valmiiksi monitieteinen. Tohtorinkoulutettavat saavat ymmärrystä osaamisensa soveltamisesta monenlaisiin ongelmiin, mistä on suurta hyötyä niin yritysmaailman kuin julkisen sektorin palveluksessa.

Hyvin pieni osa tohtoreista jää lopulta tutkijanuralle, ja vain prosentti tai pari yltää professuuriin. Toisaalta yritysmaailma tarvitsee lahjakkaita, hyvin verkostoituneita ongelmanratkaisijoita. Samaten julkisen sektorin puolella tarvitaan monipuolista osaamista, olkoon kyse vaikkapa terveydenhuollon, ympäristökysymysten tai kulttuuritoimen tehtävistä.

Siirrettävät taidot ja kattavat verkostot ovat yrityksille ja yhteiskunnalle jopa arvokkaampia ominaisuuksia nuorissa tohtoreissa kuin itse tutkimuksen loistokkuus. Väitöskirja on vähemmän tärkeä kuin osaava ihminen.

Helpolla maailman parhaaseen tohtorinkoulutukseen ei kuitenkaan päästä. Eurooppa on ryhdistäytynyt ja näyttää mallia muulle maailmalle, mutta niin Aasiassa kuin USA:ssa kiritään kovasti, ja mennään edelläkin. Suomessa on pienenä maana kuitenkin otolliset olosuhteet sen kaltaiselle laajalle yhteistyölle mitä tarvitaan.

Hyvä käytännön esimerkki nykyisten käytäntöjen ongelmista on julkisilla varoilla tuotettujen aineistojen hyödyntäminen tutkimuksessa. Tämä ei nykyisin toimi ollenkaan toivottavalla tavalla, mistä on käyty keskustelua muun muassa Helsingin Sanomissa. Yhteiset käytännöt ja yhteinen, laajasti hyödynnettävissä oleva tutkimuksen e-infra nostaisi aineistojen hyödyntämisen aivan uudelle tasolle.

Mitä uudenlainen malli tutkijantaitojen rakentamisessa tuo mukanaan? Tässä mallissa hyödynnetään yhteisesti rakennettuja ja tuotettuja moduuleita ja opetetaan alueelta toiselle yltäviä "siirrettäviä taitoja" (transferable skills). Tämä mahdollistaa kulttuurin, jossa poikkitieteellinen yhteistyö on laajassa mitassa arkipäivää ja henkilökohtaiset kontaktit tieteenalojen välillä syntyvät jo varhaisessa vaiheessa tohtorinkoulutusta.

Mutta mitä sitten tarvitaan, että "maailman paras" malli saadaan Suomeen?

Ensinnäkin tulee linjata laskennan ja informaationkäsittelyn strateginen merkitys tohtorinkoulutuksessa. Toiseksi on panostettava tohtorinkoulutuksen e-infrastruktuuriin, niin että mallinnus ja tietovarantojen käsittely ovat kaikkien tutkijoiden hallitsemia taitoja ja kaikilla on käytössään yhteensopivat tietotekniset ratkaisut. Tämän kaiken tulee tietysti myös olla toteutettavissa kustannustehokkaalla ja yhteentoimivalla tavalla.

Mahdollisuus päästä maailman parhaaksi on olemassa. Suomi edelläkävijäksi - mikäs sen parempaa! Ja onko pienellä maalla muuta vaihtoehtoa kuin olla paras?

Tunteiden alkemiaa - Uusin tavoin mielentyyneyteen

Teos Tunteiden alkemiaa - Uusin tavoin mielentyyneyteen (Otava, 2002) on sellaista kirjallisuutta, johon harvoin tulen tarttuneeksi, ja nytkin taustalla oli se että teos mainittiin keskeiseksi lähteeksi kirjassa Kohtaamisten voima - Tarina yhdessäluovasta uudistumisesta (Sitra, 2010). Sain kirjan kohtuu nopeasti lainaksi (kiitos, Helmet!) ja olen sitä pikku hiljaa selaillut.

Teos ei ollut niin hyödytön kun alunperin pelkäsin - ainakaan se ei mene hämäriin new age -tyylisiin pohdiskeluihin hirveän isossa määrin, vaikka tämmöistäkin kirjasta löytyy. Alkusanat on kirjoittanut Dalai Lama, mikä ehkä kuvastaa enemmänkin kirjan asemointia suhteessa lukijoihin kuin kirjan tosiasiallista sisältöä.

Kirjan kirjoittaja Tara Bennett-Goleman tuntuu olevan hyvin perillä psokologisista käsitteistä, ainakin hänen esityksensä menee todesta kaltaiselleni maallikolle ilman sen kummempia ihmettelyjä. (Tosin pieni epäily nousi siitä että jotkin esitetyt asiat tuntuvat liiankin ilmeisiltä ja itsestään selviltä.)

Keskeinen kirjoittajan viesti liittyy siihen, miten voimme löytää keinoja ymmärtää toimintaamme haitallisesti vaikuttavia mielen skeemoja ja tätä kautta löytää ratkaisuja arkipäivän vaikeisiin tilanteisiin, jotka toistuvat toistumistaan. Keskeisenä keinona on "tarkkaileva havainnointi", joka perustuu sekä itämaiseen mietiskelyn perinteeseen että länsimaiseen psykologiaan. Tosin en ole vakuuttunut siitä, että menetelmä tosiaan toimii; sitä pitäisi käytännössä koettaa ja siihen kirjan nopea selailu ei tietenkään riitä.

Olennaisena tarkkailun kohteena ovat "mukautumattomat reaktiot", siis sellaiset mielen toimintamallit jotka ovat haitallisia: "[...] monet tai useimmat tunnereaktioistamme ovat luultavasti soveliaita tietyissä tilanteissa. Niistä tulee mukautumattomia vasta sitten kun ne eivät enää toimi."

Kirjoittajn mukaan lapsuudessa (niin varhaislapsuudessa kuin nuoruudessa) opitut käyttäytymismallit voivat olla haitallisia ja jopa tuhoisia myöhemmässä elämässä. Aikoinaan ne ovat olleet hyödyllisiä vaikeista tilanteista selviämiseksi, mutta toistuessaan toimintamalleista on tullut vahingollisia. Niistä on kuitenkin äärimmäisen vaikea päästä eroon koska ne toimivat tietoisen mielen tavoittamattomissa - käyttäydymme kuin automaatit nauhoitetun toimintamallin mukaisesti edes huomaamatta että tilanteessa on jotain omituista.

Kirjoittajan mukaan on kuitenkin opittavissa havaitsemaan tällaiset tilanteet, ja kun tilanteen pystyy huomaamaan, voi myös tarkkailla mitä mielessä sillä hetkellä tapahtuu ja tätä kautta pureutua asiaan sen alkuperäisiä syitä myöten. Kirjoittaja korostaa myötätunnon merkitystä - tarkkailu voi väärin käytettynä johtaa syyllistämisen ja syyttelyn kierteeseen, joka on vahingollista niin itselle kuin muille. Sen sijaan on pyrittävä ymmärtämään ihmisten rajallisuus ja edettävä myötätuntoisen ymmärryksen kautta eteenpäin.

Kirjoittaja luettelee joukon mukautumattomia skeemoja, jotka ovat yleisiä, usein moni niistä kerrallaan "skeemarykelminä":

• hylkääminen, laiminlyönti, alistaminen, epäluottamus, arvottomuus
  
• ulkopuolisuus, haavoittuvuus, epäonnistuminen, täydellisyyden tavoittelu, ylemmyydentunto
  

Ensimmäiseksi luetellut pohjautuvat kirjoittajan mukaan varhaisesta lapsuudesta, erityisesti suhteesta vanhempiin. Jälkimmäinen lista on puolestaan peräisin kokemuksista laajemmassa ympäristössä, esimerkiksi suhteesta koulutovereihin tai kavereihin tai yhteiskuntaan yleisemmin.

Skeemat saavat aikaan "tunnelinäön" reaktion, jossa toimintamalli iskee päälle niin että huomio kiintyy vain skeeman kannalta olennaisiin asioihin:

Ollessamme skeeman pauloissa voimme helposti sokaistua elämässämme toistuvasti esiintyville tuhoisille kaavoille. Skeeman värittämä todellisuus määrittelee sen, mitä me haivaitsemme ja muistamme, mutta se estää meitä kuitenkin oivaltamasta, mihin nämä kokemukset perustuvat. Niinpä miellämme ongelman "ulkopuoliseksi" pikemminkin kuin joksikin omassa mielessämme esiintyväksi asiaksi.

Kirjoittaja luettelee listan vääristymiä jotka ovat luonteenomaisia mielessä vaikuttaville skeemoille:

• valikoiva havaitseminen
  
• liiallinen yleistäminen
  
• ajatusten lukeminen
  
• hätiköityjen johtopäätösten tekeminen
  
• liioitteleminen
  

Kirjoittaja toteaa: "[...] skeemakohtaukset saavat alkunsa tunnekeskuksissa eli valtavan voimakkaassa, jo muinoin kehittyneessä aivojen osassa. Tunteilla on eloonjäämisen kannalta ratkaiseva merkitys: niiden avulla aivot varmistavat välittömän reaktion, joka voi pelastaa meidät uhkaavalta vaaralta [...] olipa kyseessä sitten todellinen fyysinen vaaratilanne tai pelkästään vertauskuvallinen sellainen."

Miten sitten päästä eroon kierteestä:

Epäloogisuudestaan huolimatta jatkuvasti toistuva käyttäytyminen [...] voimistaa kuitenkin tottumusta huomattavasti [...] ja sitä on aina vain vaikeampi muuttaa. Se on kuitenkin muutettavissa - oikean tietoisuuden avulla.

Kirjoittaja lainaa asiakkaansa esittämää ilmaisua asiasta: "Tarkkaileva havainnointi on kuin laskuvarjo: se hidastaa vauhtia, niin että ehdin havaita paljon enemmän." Olennaista on tiedostaa tunteet ja antaa niiden mennä menojaan, ei antaa tunteelle ylivaltaa eikä reagoida automaattisesti. Kirjoittajalla on tähän kuusikohtainen toimintamalli:

1. havaitse epäasiallinen tunnereaktiosi
   
2. siirry tarkkailevan havainnoinnin tilaan
   
3. pane merkille tunteesi
   
4. näe toimintasi ja impulssisi tarkkailevan havainnoinnin valossa
   
5. pane merkille miten reaktiosi muuttuu
   

En lähde referoimaan kirjoittajaa enää tämän enempää - muuta kuin yhden kappaleen verran:

[V]astalääke kärsimykseen on Dalai Laman mukaan se, että keskittyy muihin, olivatpa omat ongelmat millaisia tahansa. "Tietoisuuden tila on suppea, joten henkilökohtainen kärsimys paisuu suureksi", hän sanoo. "Mutta samalla hetkellä kun alat auttaa muita, mieli laajenee ja omat ongelmat alkavat näyttää pienemmiltä."

Yhteenveto: Mielenkiintoinen ja haastava kirja, jota lukiessa on kuitenkin hyvä pitää jalat maassa.

Microsoft Office for Mac 2011 - hyvää ja vähän huonoakin

Sain käyttööni uunituoreen Microsoftin Office-paketin Macille, virallinen nimi on "Office for Mac 2011". Microsoft hehkuttaa sitä sivuillaan joten en tarkempaan esittelyyn tässä mene.

Aiemmin olen käyttänyt Mac OS X:ään sisäänrakennettua Microsoft Exchange -yhteensopivuutta, eli toisin sanoen lukenut sähköpostit Mail-ohjelmalla ja käyttänyt iCal-kalenteriohjelmaa. Mutta vaikka nämä sinänsä hyvin toimivatkin, täyttä Outlook-yhteensopivuutta ratkaisu ei tarjoa. Mutta nyt Macin Office-pakettiin kuuluu myös Outlook, joten tätä täytyi testata.

Ensinnäkin, ja tämä pistää nopeasti silmään, pieniä kauneusvirheitä on siellä täällä, esimerkiksi päiväysten nimeämisissä missä tulee hassuja termejä kuten "marraskuutata". Alla olevasta Outlookin ruutukaappauksesta selviää mitä tarkoitan.



Jonkin verran viimeistä viilausta vaille jääneeltä tuntuu ohjelmisto joiltakin osin, vaikka mitään varsinaisia isoja käytettävyysmokia ei tähän mennessä ainakaan ole tullut esiin. Toisaalta ohjelmistopaketti on niin laaja ja monimutkainen, että on suorastaan ihme että se tuntuu niinkin helpolta ottaa käyttöön.

Office-paketin tuttujen sovellusten (Word, Excel ja PowerPoint) ulkonäköä on uusittu Windows-version mukaiseksi, säilyttäen kuitenkin Mac-maisia piirteitä. Tulos on varsin selkeä ja helppo omaksua, varsinkin jos on tullut käyttäneeksi Windows-versiota. Kovin suurta uuden oppimisen tarvetta ei Mac-versioon verrattuna myöskään ole. Alla on kuva Wordin uudesta ilmeestä.



Ihan ilman ongelmia uuden Office-version käyttöönotto kuitenkaan ole sujunut. Joistakin Mac-ohjelmistojen (Mail ja iCal) näppäinkomennoista on ollut vaikea oppia pois (ja oppia uudet tilalle). Kaikilta osin käyttöliittymä ei myöskään tunnu niin viimeistellyltä kuin Applen sovellusten laita on.

Harmittavaa kyllä, Outlook ei näytä osaavan tuoda esiin MobileMe-sähköpostin kansioita. Muutama kansio tulee näkyviin, mutta vain muutama, eikä muita tunnu saavan esiin millään keinolla. Tässä asiassa muillakin on ollut ongelmia nettikommenteista päätellen, eikä ratkaisua tunnu löytyvän. Yritin sekä automaattista että manuaalista MobileMe-sähköpostitunnuksen käyttöönottoa, eikä kumpikaan toiminut tältä osin. Tulevien postien kansio tuli kyllä esille niin kuin pitääkin eikä sen käsittelyssä ilmennyt ongelmia.

Exchange-palvelimen käyttöönotto sitä vastoin sujui helposti, riitti kun muisti oman tunnuksensa ja salasanansa sekä palvelimen nettiosoitteen. Kalenterit ja yhteystiedot tulivat näkyviin niin kuin pitääkin. Ja koska kyseessä on Outlook, voi monia asioita hoitaa nyt ilman Windowsiin tarttumista, toisin kuin Macin Mail/iCal-sovellusten kanssa. Kokouskutsujen hyväksymisessä ja hylkäämisessä on enemmän vaihtoehtoja, ja yhteisesti sopivien kokousaikojen etsiminen toimii ihan yhtä sujuvasti kuin Windows-puolella. Lisäksi voi hallita delegaattioikeuksia samaan tapaan kuin Windowsin Outlookissa. Erinomaista!

On suorastaan hämmentävää, miten tutulta Officen käyttöliittymä vaikuttaa verrattuna 2008-versioon, vaikka muutoksia on tapahtunut melko runsaasti. Seuraavassa on näyte Excelin uudesta ulkonäöstä.



Yhteenveto: Office for Mac 2011 vaikuttaa mainiolta päivitykseltä 2008-versioon, eikä suurempia kompastuskiviä siirtymiselle näytä löytyvän, lukuunottamatta selittämätöntä ongelmaa MobileMe-sähköpostikansioiden näkymisessä. Tosin on myönnettävä, että Office on niin monimutkainen kokonaisuus, että parin päivän käytöllä on vaikea sanoa mitään pitemmällä jaksolla mahdollisesti esiin tulevista ongelmista. Hyvältä vaikuttaa!

Mitä on Mitä?

Kyllä tositarina aina keksityn voittaa - näin voi sanoa tämän elämänkerran pohjalta. Dave Eggersin kirja What Is the What: The Autobiography of Valentino Achak Deng kertoo sudanilaisen Valentino Achak Dengin elämäntarinan - josta suurin osa on kulunut pakolaisena, ensin Sudanissa, myöhemmin USA:ssa.

Kirja on kirjoitettu Dengin minä-perspektiivistä. Eggers käyttää hyödykseen kaunokirjallisia keinoja tositarinan kertomiseen, mistä kirja on saanut jonkin verran kritiikkiä, johon sekä Eggers että Deng ovat vastanneet. Kirjaa myydään romaanina, mutta sen tositapahtumiin perustuva kerronta sinänsä oikeuttaisi myös "nonfiction"-termin käytön.

Sudanin sisällissota - josta voisi ehkä myös käyttää termiä kansanmurha kun ottaa huomioon että toisella osapuolella oli konetuliaseita ja toisella keihäitä, kiviä ja keppejä - repi maan hajalle vuodesta 1983 alkaen. Nuoria poikia värvättiin sotilaiksi, ja monet lähtivät pitkälle vaellukselle Niilin yli ja autiomaan halki kohti Etiopiaa. Sodasta sanotaan: "was one of the longest lasting and deadliest wars of the later 20th century".

Taustalla oli jo brittien siirtomaakaudelta peräisin oleva maan kahtiajako, jota poliitikot käyttivät hyväkseen omia tarkoituksiaan ajaakseen. Pääsääntöisesti kyse oli maan eteläosan ei-arabiväestön ja pohjoisosan arabien välisestä yhteenotosta, jota keskushallinto lietsoi, pyrkien maan islamisointiin. Kristityt ja perinneuskontojen kannattajat joutuivat alakynteen, eikä heillä ollut muuta mahdollisuutta kuin paeta mailtaan.

Kirjan otsikko "Mitä on Mitä?" on peräisin Dinka-heimon luomiskertomuksesta, jonka mukaan Luoja tarjosi esi-isille kahta vaihtoehtoa: joko ottaa lehmän, tai sitten Mitä. Kun esi-isä kysyi "Mitä on Mitä?", Luoja ei paljastanut toisen vaihtoehdon sisältöä vaan kehotti tekemään valinnan. Esi-isä valitsi lehmän ja sai itselleen elannon hamaan tulevaisuuteen asti. Tarinan joidenkin versioiden mukaan arabit saivat itselleen Mitä-vaihtoehdon, jonka sisältöä ei kuitenkaan vieläkään tiedetty.

Kirja kertoo tarinan punoen yhteen Dengin Amerikan vaiheita - jotka eivät sujuneet ilman väkivaltaa ja ryöstämisen kohteeksi joutumista sielläkään - limittäin vähitellen paljastuvan pakoretken tapahtumien kanssa. Osa "kadonneista pojista" joutui leijonan kitaan, osan tappoi tauti tai nälkä, osa luovutti toivonsa menettäneenä, osa kaapattiin sissiarmeijaan, osan tappoi vihollinen tai rosvo.

Ja kaiken taustalla väijyi Sudanin keskushallinto, joka antoi arabeille oikeutuksen ryöstämiseen ja väkivaltaan, jopa aktiivisesti osallistumalla hirmutekoihin.

Tarinaan tuo oman perspektiivinsä Amerikkaan pelastautuneiden sudanilaisten keskinäinen kiistely, kun kukaan ei halunnut jäädä huonompaan asemaan kuin joku toinen, eli kaikkien piti saada samoja etuja (tai sitten ei kenenkään). Tähän liittyy vielä tavaton kulttuurishokki, kun perinteisen karjanhoitoelinkeinon harjoittajat vietiin keskelle amerikkalaista materialismia. Monesti hyväntekijöiden - kuten Jane Fonda, Ted Turner ja Angelina Jolie - toimet saavat aikaan hämmästyksien ja kompastuksien kierteen, kun pakolaiset joutuvat keskinään eripuraisina parrasvalojen loisteeseen.

Yhteenveto: Erinomainen kirja tärkeästä aiheesta - siitä miten helppo sivilisaatio on tuhota ja miten ihmisyys on pienestä kiinni. Hyvä muistaa näinä globalisaation ja markkinavoimien aikoina.