Hyvä yritys - strateginen maineenhallinta

Pekka Aula ja Saku Mantere pohtivat yritysten mainetta jo vuosia sitten ilmestyneessä kirjassa, joka oli yllättävänkin ajankohtainen: Hyvä yritys - strateginen maineenhallinta (WSOY, 2005; ISBN 951-0-30227-9). Tosin kuvittelin kirjan olevan reseptikirja esimerkiksi kriisitilanteiden hallintaan tai yrityksen ”viherpesuun”, mutta yllätyin positiivisesti: kirjassa kerrotaan että hyvä yritys tekee hyvää työtä, siis maineen ja tekemisen täytyy vastata toisiaan.

Kirjassa korostetaan verkostojen roolia maineen muodostumisessa, mikä istuu erinomaisen hyvin tämän päivän todellisuuteen. Ja strategisesta johtamisesta kirjoittajat pystyivät esittämään vähintäänkin pätevän näkemyksen, paikoin jopa terävästi oivaltavan.

Vielä kirjan alkusivuilla pohdin, ollaanko tässä esittämässä reseptikirjaa sille, miten mainetta voi parantaa muuttamatta oikeasti mitään toiminnasta, kun kirjassa esitettiin tällaisia juttuja: ”Kaiken kaikkiaan isot kansainväliset lääkeyhtiöt jakavat ilmaiseksi lääkkeitä ja tekevät hyväntekeväisyyttä miljardeilla euroilla vuosittain.”

Tästä tuli mieleen, että jos voitot ovat kymmeniä ja satoja miljardeja, voihan sitä laittaa vähän rahaa myös hyväntekeväisyyteen, ikään kuin eräänlaisena pr-kuluna. Toisin sanoen: mikä sitten on kokonaiskuva yrityksestä, onko maine vain pintakiiltoa?

Mutta sitten alkoi pelittää, kun päästiin pohtimaan mm. yritystoiminnan etiikkaa, missä kirjoittajat viittaavat oikeustieteen professoriin Joel Bakaniin: ”Bakanin mukaan historiallisesti yritystoiminnan etiikkaan syntyi ammottava aukko, kun osakkeenomistajat vapautettiin vastuusta yrityksen mahdollisesti rötöstellessä.”

Niinpä: jos osakkeenomistajat eivät vastaa rötöstelyistä ja yritysjohto puolestaan ajaa vain osakkeenomistajien etua, katoaako etiikka yritystoiminnasta kokonaan?

Kun tilanne kerran on tällainen, niin on selvä tarve yhteiskunnan kiinnittää huomiota yritysten toiminnan eettisyyteen, jos kerran omistajat ja yritysjohto eivät sitä tee. Ja samalla on selvä tarve eettisen omistajuuden rakenteille (kuten eräät rahastot), yritysten toimintaa arvioivalle journalismille ja kansalaistoiminnalle.

Mutta onneksi tilanne ei ole näin synkkä, varsinkin kun verkostomaisuus tekee yhä vaikeammaksi pitää väärinkäytöksiä yrityksen sisällä tai pienen piirin tiedossa: ”Pahaa voi tehdä edelleen, mutta verkostoyhteiskuntakehitys tekee kiinni jäämisestä paljon helpompaa kuin aikaisemmin.”

Ja lisäksi se että yritys väittää jotain ja toimii toisin ei voi pitkällä aikavälillä onnistua: ”Hyväluontoisuus lähtee yrityksen sisältä, työyhteisöstä. Hyvää elämää tuotteissaan myyvän yrityksen tie jää helposti lyhyeksi, ellei sen omassa työyhteisössä tavoitella hyvää elämää.”

Kannattaa myös muistaa, missä maine syntyy: ”Oli sitten kyse talousmaineesta, tarinamaineesta tai kansalaisuusmaineesta, hyvän yrityksen maine ei synny tyhjästä edes huolellisen johtamisen tuloksena. Maine kumpuaa organisaation sisältä.”

Tässä on eräänlainen paradoksi, sillä maine on sitä, miten yrityksestä ajatellaan sen ulkopuolella, mutta maine taas syntyy siitä miten yrityksessä sisällä toimitaan. Vuorovaikutusta, verkostoja: ”Yrityksen ja sen yleisöjen kommunikoidessa niiden välille rakentuu vuorovaikutussuhde. Ja siten juuri hyvät suhteet ovat hyvän maineen ja siten hyvän yrityksen kannalta avainasemassa.”

Ja vaikka tässä puhutaan asioista joilla ei ole aineellista olemusta, niin näin pitääkin olla: ”Organisaatio ei ole asia, esine tai tavara. Se on aina inhimillisen ajattelun tuotos.”

Strategiasta kirjoittajilla on paljonkin sanottavaa, lähtien strategisen johtamisen sotaisista ja välineellisistä juurista: ’Hyvän yrityksen strategian haasteena on jättää väkivallan ja kylmän analyyttisyyden perinne ainakin osittain syrjään ja nähdä strategia hyväsydämisen ihmisen järkevänä toimintana, ”terveellä järjellä ja suurella sydämellä”.’

Hyvä yritys - hyvä kirja!

Varjomies

Dashiell Hammettin dekkari Varjomies (WSOY, 1990) esittelee parivaljakon Nick ja Nora Charles, jotka pähkäilevät upporikkaan Clyde Wynantin katoamista ja hänen sihteerinsä murhaa. Kirja ilmestyi alunperin 1934.

Hammettin dialogi etenee nasevana, paljon rivien väliin piilottavana, mutta ei ehkä ihan niin iskevänä kuin joissakin pelkästään miehisen päähenkilön varana rakentuvissa dekkareissa, mutta nautittavaa sanailua tästäkin löytyy. Ja tarinakin etenee pääasiassa dialogin kautta.

Hammett pyörittää lukijaa mysteerin kiemuroihin. Sameissa vesissä tässä liikutaan, gangstereiden ja vankilakundien keskellä, jossa totuus on aina suhteellista ja kytköksissä kunkin omaan etuun.

Kirja ei ole ehkä parasta Hammettia, mutta varsin mielenkiintoista on miten dekkarien tavalliset asetelmat on tässä kasattu vähän poikkeavalla tavalla: utelias ja älykäs Nora Charles selvittelee mysteeriä vähintään yhtä aktiivisesti kuin Nick, jonka kyky ottaa vastaan luoteja ja muita iskuja joutuu koetukselle.

Klassikko, vaikkei olekaan Hammettin tuotannon kovinta kärkeä.

Työhyvinvointi ja organisaation menestys

Pasi Pyöriä on toimittanut artikkelikokoelman Työhyvinvointi ja organisaation menestys (Gaudeamus, 2012; ISBN 978-952-495-233-0). Kirjassa pohditaan johtamista, organisaatioiden menestymistä ja organisaatiokulttuuria monesta eri näkökulmasta.

Kokonaisuus oli epätasainen ja jonkin verran vaisu, mutta parhaimmillaan kirjoituksista löytyi hyviä oivalluksia, jotka kyseenalaistivat tavanomaisia näkemyksiä.

Usein ajatellaan, että työhyvinvointi lisää työn tehokkuutta, mutta voi ajatella myös päinvastoin: ”Työssä onnistumiset ja nimenomaan kokonaisten asiakas- tai työprojektien toteuttaminen tuottavat tyytyväisyyttä ja hyvinvointia.” Siis hyvinvointi syntyy tehokkaasta ja tuloksekkaasta työstä, ei päinvastoin!

Tuntuu kyllä, että työn tehokkuuteen ja työssä viihtyvyyteen liittyvät asiat on nykypäivänä ymmärretty väärin. Kärjistäen voisi sanoa, että on huomattu että työviihtyvyyden ja työn tuloksellisuuden (ja tuottavuuden yms.) välillä on yhteys, ja sitten panostetaan tuohon viihtyvyyteen kun halutaan tuloksia.

Mutta asia onkin juuri toisin: tuloksekas työ tuottaa viihtyvyyttä työssä. Toisin sanoen jos työ on järkevää ja sitä tehdessä koetaan, että tehty työ on asiakkaan kannalta tärkeää, niin siitä seuraa viihtyvyyttä. Eikä siis tarvita mitään poppakonsteja viihtyvyyden parantamiseksi: riittää että työ on hyvin suunniteltua ja määriteltyä ja sillä on selvä lopputulos.

Luin jokin aika sitten kriittisen kirjoituksen Nokian johtamiskulttuurista. (Yritin sitä jahdata netistä mutta eipä tähän hätään löytynyt.) Tekstin mukaan Nokiassa oli luisuttu malliin jossa ylin johto teki jatkuvasti laatikkoleikkejä tuottavuuden yms. parantamiseksi, mutta todellisuudessa oli niin että ylin johto ei ymmärtänyt juuri mitään siitä mitä käytännössä tehtiin ja siten kaikki nämä laatikkoleikit olivat pelkkää johdon peliä jolla ei ollut enää kytkentää oikeaan toimintaan.

Ja tästä tulee mieleen, että kun sitten tämän kaltainen organisaatio alkaa oireilla, haetaan apua coachingista yms. jutuista, kun oikeasti on kyse siitä että ollaan vieraannuttu tekemisestä eikä enää ymmärretä mistä toiminnassa loppujen lopuksi on kyse.

No, tämä nyt on tosiaan aika kriittinen näkemys suomalaisen työelämän tilanteeseen näinä päivinä, ja poikkeuksia onneksi on!

Kirjassa käsiteltiin kohtuullisen paljon helpdesk ja call center -tyylisiä palveluja, joita voi pitää tayloristisen tehokkuusajattelun moderneina ilmiöinä, sillä työnteon tehokkuutta mitataan sekuntien tarkkuudella ja työntekijät saavat päivittäin raportit omasta suoriutumisestaan suhteessa muihin työntekijöihin. Tämän kaltaisen työn luonne eroaa aika lailla esimerkiksi yritysten t&k-yksiköiden asiantuntijatyöstä, vaikka kumpaakin voi pitää ”tietotyönä”.

Mutta näistä muutamista helmistä huolimatta kirja jäi jotenkin etäiseksi, enkä löytänyt kovinkaan paljon sellaista jota ei olisi kerrottu jo muissa aihepiiriä käsittelevissä teoksissa. Kirjalla on hyvä otsikko, mutta sisältö ei yllä otsikon tasolle.

Suomalaisia nykyrunoilijoita

Siru Kainulainen ja Johanna Krappe ovat toimittaneet artikkelikokoelman Suomalaisia nykyrunoilijoita (BTJ Kustannus, 2008; ISBN 978-951-692-711-7). Varatessani kirjan luulin sitä runokokoelmaksi, mutta se koostuukin artikkeleista, joissa toki on lainauksia runoilijoiden teksteistä. Mutta enemmänkin esseistiikkaa on siis kirjan sisältö.

Kirjassa kerrotaan muun muassa seuraavien runoilijoiden tuotannosta: Juhani Ahvenjärvi, Heli Laaksonen, Tomi Kontio ja Johanna Venho. Artikkelien kirjoittajat ovat selvästi runoilijansa lukeneet, ja saavat aiheistaan irti paljon, tosin hiukan toisistaan poikkeavilla lähestymistavoilla.

No, joka tapauksessa kirja on kätevä hakuteos suomalaisista runoilijoista 1990- ja 2000-luvuilta. Ja hyvällä tolalla runous Suomessa näyttäisi olevan.

Miksi Marx oli oikeassa

Terry Eagleton kirjoittaa iskevästi ja hauskasti, paikoitellen hyvinkin ärhäkkäästi, ja yrittää osoittaa että Karl Marxin kirjoitukset ja marxismi ovat mitä suurimmassa määrin relevantteja tämän päivän maailmassa: Miksi Marx oli oikeassa (Like, 2012; suom. Petri Stenman, jälkisanat Tuomas Nevanlinna; ISBN 978-952-01-0710-9).

En ole koskaan lukenut Marxin tekstejä, joten en osaa sanoa missä määrin Eagleton ottaa vapausasteita tekstien tulkitsemisessa – oletettavasti kohtuullisessa määrin.

Mutta toisaalta Eagletonin tapa käsitellä Marxin tekstejä, niiden tulkintoja ja niihin kohdistettua kritiikkiä on monipuolinen, ja kaiken lisäksi Eagleton kykenee konkretisoimaan asian kuin asian arkipäivän ilmiöiden avulla.

Hauskinta olivat ne kohdat missä Eagleton käänsi kritiikin päälaelleen. Hän muun muassa pyrkii osoittamaan, että tämän päivän kovimmat kapitalistit, esimerkiksi investointipankkiirit, ovat omaksuneet Marxin opit erinomaisen hyvin ja toteuttavat näitä oppeja käytännössä.

En tiedä rupeanko lukemaan Marxin tekstejä, mutta varsin kiehtovilta Eagletonin pohdinnat kyllä vaikuttavat, erityisesti ne osuudet joissa puhutaan ajattelun konkretiasta, esimerkiksi ”antifilosofiasta” ja ”karnevalistisesta filosofiasta”, siis sellaisesta kyvystä ajatella jossa elämälle välttämättömät asiat kuten ruoka ja nukkuminen yhdistetään hyvinkin ”korkeakulttuurisiksi” miellettyihin asioihin.

Ja vaikka Marx ei olisikaan ollut oikeassa, kyllä Marxin herättämissä ajatuksissa jotain mieltä tuntuu olevan.