Kadotettu sukupolvi ei osaa tilastollisia menetelmiä

Kirjoitin täällä aiemmin otsikolla Miten voit mitata kaikkea siitä miten keskeisen tärkeää mittaaminen on yrityselämässä. Ilman asioiden mittaamista ei voi tietää missä mennään. Ja mikä kummallisinta, insinöörit ja luonnontieteilijät, joille mittaaminen on keskeinen osa opintoja, eivät jostain kumman syystä osaakaan enää mitata kun kyse on "pehmeistä" asioista, esimerkiksi laadusta, tietoturvasta tai markkinapotentiaalista.

Kolikon toinen puoli on sitten se, että "pehmeissä" tieteissä ei puolestaan ymmärretä perustavanlaatuisia tilastotieteen menetelmiä, vaikka näin luulisi olevan. Yle uutisoi tästä hiljattain:

Kasvatustieteisiin on syntynyt niin sanottu kadotettu sukupolvi, joka ei osaa tilastollisia menetelmiä. Jopa perusmenetelmien, kuten kuvioiden ja taulukoiden käyttö on hapuilevaa. Näin jyrähtää tänään tarkastettavassa kasvatustieteen väitöskirjassaan kasvatustieteen lisensiaatti, yhteiskuntatieteiden maisteri Juhani Rautopuro.

Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella tarkastettavan väitöskirjan mukaan opiskelijoilla on runsaasti oppimista vaikeuttavia ennakkoluuluoja- ja käsityksiä tilastollisista menetelmistä. Myös opetukseen ja oppimiseen varatut aika-ja henkilömäärät ovat minimaalisia.

Pahimmillaan seurauksena on, ettei opinnäytetöiden ja tutkimusraporttien perusteella selviä, mitkä ovat tutkimuksen tulokset. Tilanne herättää väittelijän mukaan myös kysymyksen, ymmärtääkö tutkija itsekään tekemisiään.

Miten tässä nyt näin pääsi käymään? Varmaankin tarttis tehdä jotakin, mutta mitä?

Paapatus (ja muita tarinoita)

Neal Asherin novellikokoelma The Gabble - And Other Stories saattaa olla kirjailijan paras teos - ainakin se on ensimmäinen jonka jaksoin lukea kokonaan kannesta kanteen.

Teoksen tarinat tapahtuvat galaksinlaajuisessa Polity-maailmassa, jonka on tuttu Asherin romaaneista. Tämä maailma muistuttaa joiltakin osin kovasti Banksin Kulttuuri-sivilisaatiota, tosin plagioinnista ei Asheria missään nimessä voi syyttää, sen verran omaperäinen Asher on.

Ihan ilman ongelmia tämäkään teos ei ole, tarinat ovat kerronnaltaan joskus hitusen kankeita. Mutta koska novellissa on vaikea ryhtyä pitkäveteiseksi ja itseään toistamaan, novelleja lukee ajatuksen herpaantumatta läpi.

Ehkä Asherin kannattaisi keskittyä novelleihin romaanien sijaan - tai sitten miettiä tarkkaan, kuinka laveasti romaaneja maalailee. Tosin taitaa olla niin että ainoa tapa saada kunnon tuloja kirjailijana on kirjoittaa monisatasivuisia romaaneja.

Kalliisti kootut tilastot joita tutkijat eivät voi käyttää

Pohdiskelin täällä aiemmin Helsingin Sanomissa ilmestyneiden kirjoitusten innoittamana niitä ongelmia joita liittyy julkisen tiedon saatavuuteen Suomessa. Asia ei ole kadottanut ajankohtaisuuttaan. HS:n mielipidepalstalla ilmestyi 24.9.2010 Sari Voutilaisen kirjoitus "Kalliisti kootut tilastot lepäävät tutkijoiden ulottumattomissa", jossa hän tuo konkreettisten esimerkkien avulla tutkijoiden vaikeuksia tehdä tutkimusta Suomessa.

Onko järkevää, että tutkimusaineiston käyttöön tarvitaan kymmeniä kommentointipyyntöjä, sähköposteja ja puhelinkeskusteluja, ja että tämä prosessi voi kestää vuosikausia, tässä tapauksessa hyvässä lykyssä 3-4 vuotta mutta ehkä vieläkin pidempään. Vuotilainen toteaa: "Päivänselvää kuitenkin on, että rahoitettu hanke ennättää päättyä ennen kuin aineisto on saatu muodostettua."

Voutilainen tiivistää sanomansa seuraavasti: "Olisi enemmän kuin tarkoituksenmukaista, että olemassa olevia, miljoonia maksaneita ja pitkään seurattuja aineistoja pystyttäisiin joustavammin käyttämään myös uusiin tutkimusaiheavauksiin."

Hyvin todettu! Kun kerran tutkimus - ja eritoten huippututkimus - on modernin yhteiskunnan kehittymisen ja selviämisen elinehto, miksi sitten hyväksytään tilanne jossa tutkijoiden ei anneta tehdä työtään vaan sitä hidastaa kaiken maailman tarpeeton ja keinotekoinen byrokratia, joka ei hyödytä ketään?

Aiheesta jatkoi HS:n mielipidepalstalla Arpo Aromaa 28.9.2010 otsikolla "Verovaroin kerättyjen julkisten tietojen pitää olla maksuttomia" ja nostaa esille Tilastokeskuksen, jonka tietojen luovutuksesta perimät "hinnat ovat kohtuuttoman korkeat apurahavetoisille tutkijoille".

Aromaalla on hyvä esimerkki aineistojen yhdistelyä hyödyntävän tutkimuksen merkityksestä: "Tutkija ei yhdistä tietoja uteliaisuuttaan vaan hankkiakseen välttämättömät tiedot sairastumisesta ja sen mahdollisista syistä. Ilman tällaisia tutkimuksia emme vieläkään tietäisi, että tupakointi on haitallista."

Aromaa toteaa ytimekkäästi: "Verovaroin kerättyjen julkisten tietojen pitää olla maksuttomia. Ei ole viranomaisten asia arvioida, onko käyttötarkoitus hyvä vai huono. Tietosuojaa ja niin sanottuja eettisiä näkökohtia koskevat tulkinnat pitää muokata sellaisiksi, että ne eivät haittaa tarpeellisten tutkimusten tekemistä. Viranomaisen asia ei ole synnyttää vuosien lupa- ja selvityskierrettä."

Asiaan liittyy myös Sitran tilaama tuore selvitys "Kuinka parantaa tutkimus- ja arviointitiedon käyttöä poliittisessa päätöksenteossa?" Loppupäätelmät eivät sinänsä kyllä olleet yllättäviä tai edes erityisen uraa-uurtavia: "Yhteenvetona voi todeta, että kaikista maista on löydettävissä käytäntöjä, joista Suomen kehittämistyössä on opittavaa."

Asiaa sivuaa myös toinen Sitran työnäyte, vierailuraportti otsikolla "Valtion konserniohjaus ja -johtaminen Tanskassa ja Ranskassa".

Tässäkään ei ollut mitään erityisen ihmeellistä, mutta ehkäpä seuraava fraasi on avaimena parempaan johtamiseen tulevaisuudessa: "horisontaalisen kulttuurin systemaattinen edistäminen". Mitä tämä käytännössä tarkoittaa on juuri sitä mitä yllä mainituissa yleisönosastokirjoituksissa peräänkuulutetaan: toimintamallia jossa on jotain järkeä kokonaisuuden näkökulmasta.

Niin kuin usein, on selvää mitä tarvitsee tehdä. Nyt vain pitää tehdä.

IT ja parempi bisnes

Tartuin hiukan epäröiden Vesa Tiirikaisen kirjoittamaan teokseen IT ja parempi bisnes (Talentum, 2010).

Asiasta on kirjoitettu paljon, ja omasta mielestäni varsin paljon turhaa tekstiä, joten ennakko-odotuksia ei erityisemmin ollut. IT:n hyödyt (ja usein haitat) bisnekselle on ikuisuusasia, jossa viisastenkiveä ei tunnu löytyvän koskaan, vaikka uusia ratkaisuja yritetään myydä kaikin keinoin.

Kirjoittajalla on ilmiselvästi paljon kokemusta eri tyyppisten IT-järjestelmien käyttöönotosta, olkoon kyseessä niin laajamittainen ERP kuin fokusoitu tuotannonohjausjärjestelmä. Esimerkkejä riittää, eikä Tiirikainen jätä mainitsematta, että IT-hankkeet useimmiten epäonnistuvat: kustannukset ja aikataulu tuplaantuvat ja hyödyt puolittuvat, ja tämä vain niissä hankkeissa jotka sattuvat jotenkuten valmistumaan.

Tiirikainen kuvaa hyvin yritysten (yleensä suuryritysten) tarpeisiin kehitetyt yleisimmät IT-järjestelmät, sen mikä on kunkin keskeinen tavoite. Se ehkä jää mainitsematta, että usein näitä nimenomaisia järjestelmiä, olkoon kyse sitten ERP:stä tai CRM:stä, ostetaan (ja varsinkin myydään) tarkoituksiin joihin ne eivät erityisen hyvin sovi.

Eikä organisaatio välttämättä ole edes mieltänyt, mitkä ovat organisaation toiminnan kannalta keskeiset tietojärjestelmät. Kriittistä operatiivistä järjestelmää ei ole kahdennettu kun taas ei-niin-erityisen-kriittinen ERP saattaa istua raskaassa, vikasietoisessa ja erittäin kalliissa laiteinfrastruktuurissa.

Tiirikainen tuo esille runsaasti käytännön esimerkkejä, osa julkisuudessa paljon olleita (kuten Kansallinen Terveysarkisto) ja osa itselleni aivan uusia, kirjoittajan omasta työhistoriasta peräisin olevia. Nämä esimerkit konkretisoivat kirjoittajan sanomaa erinomaisella tavalla, tuoden esille näkökulmia ja vivahteita joita abstraktit toimintaperiaatteet eivät voi suoraan hahmottaa.

Kirjoittajalla on paljon sanottavaa esimerkiksi ERP-järjestelmistä. Yksi itselleni mielenkiintoinen (ja hyvinkin itsestään selvä asia näin jälkikäteen ajatellen) on se tosiasia, että monille eri tyyppisille yrityksille myytävät järjestelmät ovat pakostakin huomattavan monimutkaisia ja sisältävät toiminnallisuuksia joista vain murto-osa on tarpeen yhdelle tietylle organisaatiolle: "ERP-ohjelmat voivat sisältää reilusti yli 10 000 asetusparametria, joilla valitaan itselle sopiva järjestelmän toimintatapa."

Monimutkaisuudesta johtuen järjestelmän käyttö voi olla huomattavan hankalaa - yhden tiedon syöttöruudun sijasta käyttäjälle annetaan puoli tusinaa erilaista, joissa kussakin syötetään yksi tai kaksi tietoa (loput kentät on poistettu käytöstä). Ja jos taas haluaa räätälöidä tiedon syöttöä organisaation kannalta optimaaliseksi, menetetään yhteensopivuus järjestelmään kokonaisuutena: seuraavan ohjelmistoversion muutosten myötä joudutaan räätälöinti kenties tekemään alusta uudelleen.

Toinen mielenkiintoinen aihepiiri Tiirikaisella on CRM-järjestelmät, joiden käyttöönotto usein takkuilee eikä ole harvinaista että järjestelmästä lopulta luovutaan:

Uusi myynnin tietojärjestelmä luodaan yleensä ajatuksella, että myyntiin on saatava yksittäisestä henkilöstä riippumaton, kaikkien käytettävissä oleva tietopohja koko yrityksen käyttöön. Jotta yhteinen tietopohja saataisiin, ihmiset velvoitetaan tallentamaan järjestelmään muistiot kaikista asiakkaisiin liittyneistä sähköposteista, puheluista ja tapaamisista. Ajatus on, että yhteisen tiedon avulla pystytään systemaattisesti tunnistamaan yhä uusia asiakastarpeita ja näin päästään tekemään lisää kauppaa.

Alkuun myyjät voivat tällaisesta innostua ja tallentavat ahkerasti muistioita järjestelmään oletuksena, että näin itsekin pääsee tekemään lisää kauppaa. Harva myyjä kuitenkaan tarvitsee tietojärjestelmää muistaakseen, mitä kenenkin kanssa on viimeksi sovittu - tai jos ei muistaisikaan, aina voi soittaa asiakkaalle. Vielä harvempi myyjä lueskelee huvikseen muiden kirjoittamia muistioita itselleen kuulumattomista asiakkaista.

Tarvittaisiin siis parempia käyttöjä tiedolle, ja tällaista oletetaan syntyvän analysoimalla tallennettu tieto. Mutta tekstimuotoisen tiedon analysointi on pohjimmiltaan erittäin hidasta työtä, suuren tekstimäärän varsinkin. Ilman tiukkaa ohjausta ja erikoistuneita henkilöitä analyysit jäävät tekemättä, tiedon tallentajat turhautuvat ja lopulta keksitään kiertoteitä hoitaa asiat muuten.

CRM-asiaan liittyen Tiirikainen kirjoittaa lauseen, jolla nähdäkseni on hyvin laajaa merkitystä tietojärjestelmien suunnittelun ja käyttöönoton näkökulmasta: "Jos uusi tietojärjestelmä lisää työtä, josta ei saa itselleen lisää ansiota tai muutakaan hyötyä, rapautuu järjestelmän käyttö entistä varmemmin."

Toinen yleinen huomio, jolla on laajaa merkitystä, on se ettei IT:n avulla saatavaa hyötyä seurata ja vaadita käyttöönottoprojektin jälkeen: "Hyötyjä ei ylipäätään tavoitella muussa vaiheessa kuin investointilaskelmia tehtäessä."

Tiirikainen esittää yksinkertaisen mutta nähdäkseni selkeän ja tehokkaan tavan hahmottaa tietojärjestelmien suunnittelua: bisnesmallikuvauksen, joka koostuu kahdesta osasta, asemoinnista arvoketjuun ja bisnesarkkitehtuurista.

Asemointi arvoketjussa koostuu kolmesta osa-alueesta: yhteistyö, varsinainen bisnes (toiminto) ja asiakkaat. Bisnesarkkitehtuuri puolestaan sisältää neljä osa-aluetta: prosessit, johtamisen ja taloudenpidon periaatteet, organisoinnin periaatteet ja IT-ratkaisut.

Itseltäni meni jonkin aikaa, ennen kuin Tiirikaisen idea selkeni, sillä tekstin ja kaavakuvien välillä on lievä hahmottamista haittaava kuilu, mutta pienen pohtimisen jälkeen asia hahmottui ja alkoi vaikuttaa hyvin järkevältä. Kaikki olennaiset asiat bisnesmallikuvauksessa voidaan periaatteessa kuvata yhdella kaavakuvalla tai PowerPoint-kalvolla.

Yksinkertaista ja tehokasta! Kynnys lähteä keskustelmaan bisnesmallista saadaan näin riittävän alas, ja samalla saadaan erinomainen lähtökohta tarkemmalle suunnittelulle jos asian suhteen nähdään edellytyksiä etenemiseen.

Tiirikainen toteaa, että IT-järjestelmälle ei voi ratkaista johtamisen ongelmia. Ensin pitää korjata johtamisen ja prosessien käytännöt kuntoon, vasta sitten kannattaa lähteä hakemaan IT:n tuomaa kilpailuetua. Tiirikainen esittää viisi olennaista asiaa, jotka ratkaisevat onnistuuko IT-painotteinen bisnesmuutos vai ei:

1. ymmärrä yhtenäisen tiedon merkitys
   
2. hallitse sidosryhmät läpi muutoksen
   
3. nimeä muutosta johtava ydinryhmä
   
4. johta muutosta tinkimättömästi projektityön periaatteilla
   
5. varmista bisneshyödyt läpi muutoksen.
   

Näin yksinkertaista kaikki on, kun sen osaa. No, ihan helppoa käytännön toiminta ei ole vaikka periaatteet ovatkin yksinkertaisia.

Yhteenveto: Erinomainen teos, joka tarjoaa paljon mietittävää kenelle tahansa tietojärjestelmähankkeiden (tai yleensä johtamisen kanssa) pähkäileville. Joiltakin osin teksti ei aukea ensi lukemisella ja pientä petrausta olisi voinut olla "juonen jatkuvuudessa", mutta isompia vaikeuksia ymmärrettävyydessä ei ole. Teoksessa on myös hakemisto, joka tuli tarpeeseen yrittäessäni myöhemmin palata kirjan sisältämiin tietoihin - käsikirjanakin tätä voi siis käyttää.

Yöjuna Lissaboniin

Pascal Mercier - joka on Peter Bierin taitelijanimi - sai romaaninsa Yöjuna Lissaboniin suomennetuksi Tammen Keltaisessa kirjastossa. Jonkinlainen myyntimenestyskin kirja on ollut, mikä ihmetyttää. No, ehkä 600-sivuisille jaaritteleville elämäntapaohjeille riittää kysyntää.

Kirjan ensimmäinen kolmannes on teoksen parasta antia, ja lukemisen voisi oikeastaan lopettaa sivun 200 tienoille. Loppuosa on tylsää saman asian toistamista. Päähenkilö tuntuu yhä vähemmän todelliselta toimijalta ja yhä enemmän kirjailijan olkinukelta joka käy läpi pakollisia kuvioita jotta kirjoittaja pystyy esittämään ajatuksiaan maailmasta ja elämästä.

On teoksella myös arvoja. En itse ollut aiemmin lainkaan perehtynyt Portugalin diktatuuriin, niihin kauheuksiin joita Salazar teki ja joita hänen nimissään tehtiin.

Mutta tässäkään en jaksa luottaa kirjoittajan ymmärrykseen - esimerkkinä se että hän antoi eräälle hahmoista nimen Fatima, jolla oli diktatuurin aikaisessa Portugalissa erityinen merkitys, avaamatta tätä merkitystä kuitenkaan lukijalle.

Teoksessa on myös koulussa tapahtuva jakso, joka toi vahvasti mieleeni portugalilaisen nobelistin Salamagon teoksen Kaikkien nimet, mikä häiritsi ja vihjasi jonkinlaisesta omaperäisyyden puutteesta. Salamagon kirjoittamana tuo koulukohtaus oli mestarillinen; Mercierin käsissä kohtaus muuttuu tavanomaiseksi, varsinkin kun hän yrittää lypsää siitä irti paljon enemmän kuin on järkevää.

Teoksen loppuosaa en jaksanut lukea muuta kuin sieltä täältä selaamalla, mitä suositan muillekin teokseen tarttuville. Hyvä kirja, jos kirjoittaja olisi malttanut lyhentää sen kolmasosaan.