Alan Moore ja Steve Parkhouse: The Bojeffries saga

Alan Moore ja Steve Parkhouse ovat kirjoittaneet ja piirtäneet humoristisia fantasiasarjakuvia, jotka on koottu yksiin kansiin: The Bojeffries saga (Top Shelf, 2014; ISBN 978-1-60309-063-6).



Moore ei ole juurikaan tunnettu huumorista vaan pikemminkin tosikkomaisesta toiminnasta, mutta tässä kuvauksessa epätavallisesta englantilaisesta perheestä on mukavan kieroa naurunaihetta.

Perheenjäseniä ovat ihmissusi, vampyyri, hajoamistilassa oleva orgaaninen aines ja ydinvoimaa tuottava pikkulapsi. Lainattakoon teoksen esittelyltekstiä:

Jobremus Bojeffries is like any other father - trying to keep the peace in a house stuffed with two kids (Ginda and Reth), uncles Raoul and Festus, a baby, and old Grandpa Podlasp. Never mind that one's a werewolf, one's a vampire, Grandpa is in the last stages of organic matter, and the baby puts off enough thermonuclear energy to power England and Wales... All right, they're no ordinary family. And this is no ordinary book, with stories spanning decades, a whole chapter written as light opera, a Christmas episode, and an all-new, 24-page comic bringing the Bojeffries up to the present day.

Prince of Persia - sarjakuvaromaani

Tämän sarjakuvaromaanin sanotaan pohjautuvan Prince of Persia -videopeliin ja elokuvaan, mutta koska kummastakaan en tiedä mitään, en tiennyt mitä odottaa, mutta ihan kelpo sarjakuva tämä oli: Prince of Persia - sarjakuvaromaani (Gummerus, 2010; ISBN 978-951-20-8302-2).



Teoksen tekijöistä kerrotaan seuraavaa:

Jordan Mechner loi ensimmäisen Prince of Persia -tietokonepelin vuonna 1989. Menestyspeli sai vuosien kuluessa kahdeksan jatko-osaa ja synnytti myös Disneyn Prince of Persia -elokuvan, joka saa ensi-iltansa toukokuussa 2010. Tämä A.B. Sinan käsikirjoittama ja taiteilijapariskunta LeUyen Phamin ja Alex Puvillandin kuvittama sarjakuvaromaani kertoo tarinan tuon legendaarisen hahmon taustalta.

Ja kirjan esittelyteksti on seuraava:

Kauan sitten Persiassa eli prinssi – kunniallinen mies ja erinomainen johtaja. Ja kansa rakasti häntä. Enää hänen nimeään ei muisteta. Hänestä puhutaan vain Prinssinä, ja hänen jälkeensä on tullut muita prinssejä – ja heissä kaikissa eli alkuperäisen Prinssin henki, sillä Persiassa aika kulkee kehää, ja mikä on tapahtunut kerran tapahtuu uudelleen. Tämä on tarina kahdesta noista prinsseistä sekä siteestä, joka kytkee heidän kohtalonsa yhteen.

Mitäpä tässä muuta sanomaan, asiansa osaavien tekijöiden satumainen kertomus menneestä maailmasta.

Lee Child: Personal

Joku voisi sanoa, että Lee Child tehtailee Jack Reacher -jännäreitä, ja tietynlaista tehtailun makua tässä uusimmassa romaanissa kieltämättä on, vaikka jälleen kerran on sanottava että Child osaa kirjoittaa, tai vähintäänkin pitää huolen siitä että hänen nimissään julkaistu teksti on lukukelpoista: Personal (Bantam Press, 2014; ISBN 978-0-593-07382-7).



Dan Brownin tehtailemista jännäreistä olisi aikoinaan voinut sanoa, että paikka paikoin teksti on kuin huonosti kirjoitettu Wikipedia-artikkeli, paitsi että nykyisellään Wikipediasta alkaa olla vaikea löytää artikkelia joka olisi läheskään yhtä huonosti kirjoitettu kuin Brownin teksti.

Child puolestaan edustaa jännärituotannon toista ääripäätä, tekstiä jonka lukeminen on suorastaan nautinto, esimerkkinä romaanissa kohta jossa Child kertoo uudenlaisen panssarilasin valmistamisesta. Kyseistä kohtaa lukiessa tuntui siltä kuin olisi itse mukana keksimässä miten tämä lasi toimii, millä olennaisella tavalla se eroaa kaikista aiemmista, ja millainen täytyy ajatuksenjuoksultaan olla sellaisen ihmisen joka tämmöisen keksinnön pystyy tekemään.

Ja sitten on tietenkin Reacher, kaveri joka kulkee omia polkujaan, ja on parempi olla asettumatta poikkiteloin Reacherin oikeudentunnon tielle. No, tässä lienee syytä lainata jännärin esittelytekstiä:

Jack Reacher walks alone. Once a go-to hard man in the US military police, now hes a drifter of no fixed abode. But the army tracks him down. Because someone has taken a long-range shot at the French president. Only one man could have done it. And Reacher is the one man who can find him.

Useimmista aiemmista Reacher-jännäreistä poiketen tällä kertaa ollaan politiikan huipulla, tiedusteluviranomaisten ja kovapalkkaisten salamurhaajien maailmassa. Mutta kuten arvata saattaa, kaikki ei ole sitä miltä näyttää, ja Reacher joutuu useammankin kerran tarkistamaan olettamusten paikkansapitävyyden.

Tämä on Reacher-sarjan 19. kirja. Olen lukenut ne kaikki, ja näillä näkymin jatkan samalla linjalla jatkossakin.

Ja selviääkö Reacher ongelmista? No, siitä ei liene epäilystä, seuraava jännäri on työn alla, nimeltään Make Me, ja laitan sen varaukseen kirjastosta heti kun se siellä on tarjolla lainattavaksi.

Neil Gaiman: The ocean at the end of the lane

Jotenkin tuntuiu siltä, että Neil Gaiman ei parhaimmillaan ole tässä fantasiaromaanissa, mutta kyllä romaani silti tuli luettua, lähes yhdeltä istumalta: The ocean at the end of the lane (Headline, 2014; ISBN 978-1-4722-0034-1).



Kirjan tyylilajia on jonkin verran vaikea määritellä, fantasiasta epäilemättä on kyse, ja kauhukirjallisuudestakin voisi puhua, eikä unohtaa sovi hyvän ja pahan välistä taistelua. Aikuisten sadusta tässä on kyse, ja samalla kuitenkin tuntuu että lapsista ja nuorista tässä enemmänkin kerrotaan, siitä millaista on kasvaa aikuiseksi, etsiä paikkaansa maailmassa.

Tarina tapahtuu Englannin maaseudulla, jossa pienen kujan perällä talossa asuu - ja nyt on myönnettävä että kun muistelen tarinaa, kylmät väreet tuntuvat iholla, eli jonkinmoisen vaikutuksen kirja kyllä teki. Niin, mitä olinkaan kirjoittamassa?

Kirja kertoo nimettömäksi jäävästä päähenkilöstä, joka pitkästä aikaa palaa kotikyläänsä, ja siellä sattuu muistamaan lapsuudenaikaisen tuttunsa, tytön nimeltä Lettie Hempstock, ja menee katsomaan tämän kotia, jossa Lettie ja hänen äitinsä ja isoäitinsä asuivat.

Hiljalleen muistikuvat alkavat palautua, ja kertojan mieleen palautuu tapahtumia lapsuudesta, ja lukijalle paljastuu kertomus suuresta pahuudesta, ahneuden voimasta, ja myös suurenmoisesta hyvyydestä joka koitui kertojan pelastukseksi.

Samalla kun muistelen kirjan tarinaa, joka palautuu hiljalleen mieleen, alan ymmärtää että kirja on suurenmoisempi kuin ensi lukemalta tuntui, sellainen että vuosien päästä kirjaan voisi palata uudelleenkin, kertomukseen kujan päässä olevan talon pihalla olevasta uima-altaasta, joka paljastuukin valtamereksi, ja vielä tätä paljon isommaksi salaisuudeksi, kertomukseksi siitä miten sydämen voi menettää, ja miten Lettie omalla uhrauksellaan antoi kertojalle lahjan elää elämäänsä parhaan kykynsä mukaan, ehjäksi ihmiseksi kasvaen.

Cyril Pedrosa: Kolme varjoa

Cyril Pedrosa kertoo tarinan Joachim-pojasta, jota kolme varjoa uhkaavat, ja pakomatkasta isän kanssa, mutta ennen kaikkea kirja kertoo lapsen kuolemasta ja siitä miten vaikea asia se on vanhemmille: Kolme varjoa (WSOY, 2010; suom. Saara Pääkkönen; ISBN 978-951-0-36335-5).



Kirjan piirrosasu on tyylitelty, fantasianomainen, ja kirjan kerronta on luontevaa, lähes elokuvanomaista. Mitä tässä voisi muuta sanoa kuin että Pedrosan teos on sarjakuvataiteen huippua, kuvaus matkasta, kuvaus kohtalosta jota ei voi välttää, kuvaus rakkaudesta.



Pedrosalta on suomennettu toinenkin sarjakuvakirja, omaelämänkerrallinen Ekoloogiset, jonka laitoin varaukseen Helmet-järjestelmään.