Karen Russell: Vampires in the lemon grove

Karen Russell kirjoittaa vampyyritarinalle uudenlaisen tulkinnan tämän novellikokoelman niminovellissa, jonka tunnelma on hyvin kaapattu kirjan kansikuvaan: Vampires in the lemon grove (Chatto & Windus, 2013; ISBN 978-0-70118-788-0).



Humoristinen vampyyritarina, voiko sellainen toimia? No, oikeastaan tämän kirjan tarinoiden huumori on sitä luokkaa, joka on lähempänä itkemistä kuin naurua, mutta huumoria siitä huolimatta, elämän ja kuoleman tragedian kuvausta, vinoa perspektiiviä siihen todellisuuteen jota maailmasta rakennamme.

Niin ja mainittakoon vielä novelli Dougbert Shackleton's rules of Antarctic tailgating jossa määritetään tutkimusmatkailulle aivan uudenlainen merkitys, siinä määrin etten vieläkään oikein tiedä mistä tässä oli kyse, mutta sen kyllä tiedän että aikamoiseen pyöritykseen Russell lukijan tässä novellissa laittaa, oikeastaan proosarunosta tässä on kyse, sanojen merkityksien tutkimusretkestä.

Neil Gaiman: Hämähäkkijumala

Neil Gaiman ei ole tässä kirjassa parhaimmillaan, mutta siitä huolimatta tämä teos voitti vuonna 2006 Mythopoeic-palkinnon, British Fantasy -palkinnon ja Locus-palkinnon: Hämähäkkijumala (Otava, 2009; suom. Inka Parpola; ISBN 978-951-1-21002-3).



Gaiman kertoo teoksessa eräänlaisesta perhekronikasta, miehestä nimeltä Paksu Charlie, joka ei oikeasti ole paksu mutta kun hänen isänsä herra Nancy antoi jollekulle nimen, se nimi pysyi. Sitten käy ilmi, että Charliella on velikin, ja siinä missä Charlie on kovin tavallisen oloinen, on veljellä isältä perittyjä kykyjä saada kummallisia asioita tapahtumaan.

Helmetissä teos on saanut kolme tähteä (13 arviointia), mikä on jotakuinkin oikein. Gaiman pyörittää tarinaansa paikoitellen mallikkaastikin, mutta mitenkään järisyttävä tämä lukukokemus ei ollut. Mutta siitä huolimatta, kyllä tämä tuli luettua, lähes yhdeltä istumalta.

PS. En tiedä pitäisikö tätä jotenkin noteerata, mutta noteerataan nyt kuitenkin: tämä on 1501. postaus täällä Valopolussa. Näistä postauksista yli 1300 on ollut kirja-arvioita, loput sekalaista pohdintaa milloin mistäkin aiheesta.

Janet Evanovich: Wicked appetite

Olenkohan nyt ymmärtänyt oikein? Yritin joskus aiemminkin lukea Janet Evanovichin kirjaa, mutta se tökkäsi pahasti kesken, ja niin kävi tämänkin kanssa, mutta syynä taisi olla se että kuvittelin että tässä on muutakin kuin pintaviihdettä, eikä tässä mitään muuta ole: Wicked appetite (Headline Review, 2010; ISBN 978-0-7553-5276-0).



Kirja kertoo leivoksia myyntiin väsäävästä Lizzy Tucker -nimisestä naisesta, joka törmää paranormaaleihin ilmiöihin ja ennen kaikkea kahteen mieshenkilöön, joita kumpaakaan ei oikein herrasmiehiksi voisi sanoa, pahikseen nimeltä Gerewulf Grimoire (heh!) ja lihaskimppuun nimeltä Diesel (!).

Jep, ja tässä sitten tarina pyörii pyörimistään ja Lizzy pyörii tässä pyörityksessä, ja kaiketi tämäntyyppinen chick lit sitten lukijoita kiinnostaa. Hoh-hoijaa.

Sokal: Houkutuslintu

Sokalin sarjakuvakirjan sankari - tai pikemminkin antisankari - tarkastaja Ankardo on tällä kertaa poliittisen kähminnän parissa, ja kulttuuriministerille viritetään ansa: Houkutuslintu (Jalava, 2013; suom. Juhani Tolvanen; ISBN 978-951-887-480-8).



Aikoinaan luin useammankin Ankardo-albumin, mutta pitkiksi ajoiksi näiden lukeminen on jäänyt, ja siispä olin vallan yllättänyt miten nykyaikaisen tuntuista menoa kännyköineen ja kähmintöineen tässä albumissa olikaan.



Tässä kuvaus kirjan juonesta tiiviissä paketissa:

Työmatkallaan Brysseliin Belgamburgin kulttuuriministeri törmää hemaisevaan naiseen, jonka auto on hajonnut, ja ottaa tämän kyytiin. Nainen on kuitenkin houkutuslintu, jonka tehtävänä on johtaa naisiin menevä ministeri ansaan. Kun talvikeli yllättää autoilijat ja ministerin matka keskeytyy, suunnitelmat menevät uusiksi. Operaatiota valvoo omaan epämääräiseen tapaansa tarkastaja Ankardo. Toimintaa, huumoria ja juonenkäänteitä, jotka eivät ole kaukana tosielämän skandaalinkäryisestä politiikasta. Parasta Ankardoa!

Mikä ei erityisemmin yllättänyt oli sarjakuvan alakuloinen, voisi sanoa kyyninenkin tarina, jossa ihmisten tekemiset osoittautuvat kovin heppoisiksi, voisi sanoa että hauraalla jäällä tässä elämässä liikutaan.

Ville Ranta: Kyllä eikä ei

Joku oli antanut tälle Ville Rannan sarjakuvakirjalle Helmetissä kolme tähteä, joka tuntui vähänlaiselta, mutta toisaalta ei tämä ihan täysosumakaan ole: Kyllä eikä ei (WSOY, 2013; ISBN 978-951-0-39895-1).



Kirja kertoo 1800-luvun Suomesta, Pohjois-Pohjanmaasta ja Oulusta, jossa herätysliikkeet nousevat ja syntyy ristiriitoja niin yhteiskuntaluokkien kuin kulttuurienkin välillä. Paavo Ruotsalainen väheksyy sivistystä ja puhuu kansanihmisille, ja toisaalta kilvoitellaan paikasta yhteiskunnan tai vähintäänkin paikkakunnan silmäätekevien parissa.



Teoksen päähenkilöt ovat miehiä, eikä naisen asema ole kadehdittava, mutta jotain kovin tuttua tässä yhteiskunnan kuvauksessa on, körttiläisyys rinnastuu tämän päivän populistisiin poliitikkoihin.

Sarjakuvan päähenkilö on Hans Nyman. Hän on pappi ja paikallislehden päätoimittaja ja pyrkii kirkkoherran virkaan. Vaimonsa kuoltua Nyman jää yksinhuoltajaksi, eikä elämässä tunnu olevan mieltä. Ihmiset etsivät toisiaan, löytämättä.

Kulmikas tämä teos on, piirrosjäljeltäänkin, eikä tarinan kuljetus kaikilta osin tunnu ihan toimivan. Mutta omaperäinen kuvaus suomalaisuudesta tämä on.