Thomas Bernhard: Muuan lapsi

Thomas Bernhardin elämänkertaromaanien sarja on nyt ilmestynyt suomeksi tämän viidennen osan myötä: Muuan lapsi (Lurra Editions, 2013; suom. Olli Sarrivaara; ISBN 978-952-5850-27-7).



Kirjan aloittaminen kesti taas oman aikansa, mutta kun tekstiin sitten pääsin sisälle imaisi se mukaansa, niin kuin aina aiemminkin on käynyt. Tosin teoksen loppupuoli tuntui jotenkin eroavan aiemmista, tuntui kuin Bernhard ei enää olisi jaksanut jaksaa loputtoman pessimisminsä vallassa, tuntui jopa kuin tässä olisi ollut suorastaan nostalgista tunnelmointia tekstin lomassa. Mutta toisaalta tämä saattoi olla vain tehokeino, sillä tämä viides osa kertoo tapahtumista ennen aiempia neljää osaa, varhaisesta lapsuudesta, ensimmäisistä kouluvuosista, joilloin pahimmat koettelemukset olivat vielä edessä.

Toki koetelmuksia riittää tässä romaanissakin, esimerkiksi silloin kun nuori Bernhard oppii ajamaan polkupyörällä ja päättää saman tien lähteä kolmenkymmenen kilometrin matkalle kaupunkiin. Huonostihan siinä käy, mutta Bernhard limittää tähän lapsuuden kokemukseen monenlaista pohdintaa, esimerkiksi isoisän merkityksestä, niistä ajatuksista jotka isoisältä siirtyivät tyttärenpojalle:

[...] Mutta on käytettävä kaukosytytystä, isoisäni sanoi, ettei itse lennä sillan mukana taivaan tuuliin. Anarkistit ovat maailman suola, hän toisteli usein. Myös tuo lause kiehtoi mielikuvitustani, se oli yksi hänen vakiolausahduksiaan ja ymmärsin sen varsinaisen ja siis täydellisen merkityksen luonnollisesti vasta ajan kuluessa. Traunin ylittävä rautatiesilta, joka oli minulle jotakin täysin käsittämätöntä, luonnollisesti vieläkin käsittämättömämpää kuin Jumala, johon en ole koskaan oikein tiennyt miten suhtautua, oli minulle mahtavuuden huippu. Ja juuri siksi olin aina pohtinut, miten tuon mahtavuuden voisi romahduttaa. Isoisäni oli esitellyt minulle kaikki siihen soveltuvat mahdollisuudet. Räjähdysaineella saattoi hänen mukaansa tuhota niin halutessaan mitä tahansa. Teoriassa tuhoan joka päivä kaiken, ymmärrätkö, hän sanoi. Teoriassa oli mahdollista päivittäin ja millä tahansa haluamallaan hetkellä tuhota kaikki, romahduttaa, pyyhkiä olemattomiin. Tuo ajatus oli hänen mielestään ajatuksista suurenmoisin. Minä omaksuin tuon ajatuksen ja olen leikitellyt sillä koko elämäni. Minä tapan, milloin haluan, romahdutan, milloin haluan. Minä hävitän, milloin haluan. [...]

Komea lopetus komealle kirjasarjalle, tämä on ollut mahtava lukukokemus, sellainen joka jättää pysyvän jäljen.

Rosa Liksom ja Klaus Haapaniemi: Neko

Rosa Liksom ja Klaus Haapaniemi ovat tehneet erikoislaatuisen saturomaanin, jossa eläinhahmoiset päähenkilöt seikkailevat 1600-luvun Japanissa: Neko (WSOY, 2009; ISBN 978-951-0-35607-4). Haapaniemen kuvitus on omaperäistä, ja Likson ei hassummin tarinaa kerro, mutta jotenkin tuntui että tämä satu jäi puolitiehen, tässä olisi ollut aineksia enempään.



Toisaalta hiukan epäilen omaa arviotani kirjasta. Helmetissä teos oli saanut viisi tähteä (kaksi arviointia). Ehkäpä toisella lukemisella teos alkaisi vaikuttaa syvällisemmältä ja kypsemmältä, nyt tuntui siltä kuin tarinassa olisi isoja aukkoja joista kylmä eikä kovin miellyttävä tuuli puhaltaa.

Lainaan tähän tasapuolisuuden vuoksi teoksen esittelytekstiä:

Rosa Liksomin ja Klaus Haapaniemen Neko on monella tavalla poikkeuksellinen teos. Se on suomalainen samuraikirja ja yli ikärajojen yltävä kuvateos, jonka aukeamia katsellessa tuntee kulkevansa häikäisevästä palatsisalista toiseen. Kirja kertoo oikeamielisestä samurai Nekosta, joka on suojellut kyläläisiä julmaa läänitysherra Toranagaa vastaan. Vastustuksesta vihastunut Toranaga lähettää miehensä tappamaan Nekon, mutta tämä pakenee ja päätyy mystikkomunkkien luostariin. Siellä hänestä koulutetaan ninjasoturi, joka palaa kostamaan läänitysherralle. Neko on maksimalismia ja minimalismia yhtä aikaa. Liksomin teksti virtaa kevyenä ja syvänä, viileänä ja viisaana. Haapaniemen kuvat luovat jalokiviväreissä säkenöivän tarinatodellisuuden, jossa etualan yksityiskohtien runsaus piirtyy levollista taustaa vasten ja kumartaa omailmeisesti japanilaisten puupiirrosten traditiolle. Kuvataiteilijanakin tunnettu Rosa Liksom on kirjoittanut vuodesta 1985 lyhytproosaa, romaaneja, lastenkirjoja, sarjakuvia ja näytelmiä. Klaus Haapaniemi on suunnittelija ja kuvittaja, joka on herättänyt sekä kotimaista että kansainvälistä kiinnostusta. Hän on työskennellyt useille tuotemerkeille Suomessa ja ulkomailla. Haapaniemi valittiin vuoden graafikoksi 2008.

Sadevesirakkaus: Jyrki Pellinen

Ei kai tässä muu auta kuin todeta oma sivistymättämyyteni ja yrittää korjata tilanne. En ollut Jyrki Pellisen tuotannosta tietoinen ennen kuin hänestä huomasin maininnan jossain kirjablogissa. Helmetistä löytyi tämmöinen teos jonka nimi oli sopivan outo: Sadevesirakkaus (Lasipalatsi, 2005; ISBN 952-5439-90-9).



Pellinen sai hämmennyksiin, mutta samalla tuntui että tässä järjestellään lukijan päänuppia oudolla tavalla uusiksi. Konkreettinen limittyy abstraktiin, ja jossain syvällä tuntuu kuin elämä olisi. Tässä näyte:

Aamu on kaunis. 
      Kahvipöydällä on
                   kaikenlaisia pontimia.
      En myöskään puhu.
      Sanojeni viittausarvo on olematon.

Ja jos tuo edellä ollut lyhyt runo ei vielä iskenyt, tässä vielä lyhyempää, yllättävää:

Aurinko ihmisten kasvoilla
      ryöstää kesän

Terry Pratchett: Totuuden torvi

Tämä on Terry Pratchettin parhaita Kiekkomaailma-romaaneja, niin omasta mielestäni kuin Helmet-arvioiden perusteella: viisi tähteä kuudelta arvioijalta. Romaanissa kerrotaan kirjapainotaidosta sekä siitä mitä lehdistön vapaus parhaimmillaan tarkoittaa: Totuuden torvi (Karisto, 2009; suom. Mika Kivimäki; ISBN 978-951-23-5132-9).



Pratchett kirjoittaa mukavaa dialogia, jossa käytetään Kiekkomaailman hahmojen stereotypioita hyväksi, esimerkiksi kääpiöiden sanoisiko varsin sotaista luonnetta:

"Mitäpä jos me puhuisimme niistä asioista?" Hyvävuori ehdotti ja taputti Dibbleriä olalle. Dibbler irvisti. Kun kovasta tinkimisestä puhuttiin, niin kääpiöillä oli timanttikärki.

"Onko minulla muuta vaihtoehtoa?" hän murahti.

Hyvävuori kumartui lähemmäksi. Hänen partakarvansa olivat pörhistyneet. Juuri nyt hänellä ei ollut käsissään minkäänlaista asetta, mutta Dibbler näki selvästi kirveen, joka ei ollut hänen käsissään.

"Ehdottomasti", kääpio sanoi.

Jos ja kun kysymys sananvapaudesta tulee ajankohtaiseksi, tämä teos on mainiota pohdintaa siitä mistä lehdistön ja kirjallisuuden vapaudessa loppujen lopuksi on kyse. Viiden tähden romaani tämä on.

Marguerite Abouet ja Mathieu Sapin: Akissi - Cat invasion

Marguerite Abouet ja Mathieu Sapin ovat kirjoittaneet humoristisia tarinoita afrikkalaisesta pikkutytöstä joka on jatkuvasti keksimässä kaikenlaisia kolttosia: Akissi - Cat invasion (Flying Eye Books, 2013; ISBN 978-1-909263-01-7).



Kirjassa on 44 sivua, ja elämä afrikkalaisessa kylässä tulee tutuksi mukavan omaperäisesti. Akissin ja hänen veljensä välinen suhde on melkoisen ärhäkkä, Akissi kun haluaisi osallistua poikien tekemiseen, mutta häntä ei haluta mukaan. Ja toisaalta Akissi on jatkuvasti keksimässä kaikenlaista tekemistä josta ei loppujen lopuksi hyvää seuraa.