Ludovic Debeurme: Lucille

Ludovic Debeurme kertoo rankan kasvutarinan kahdesta erilaisesta perheestä ja kahdesta erilaisesta nuoresta, ja vaikka teemoiksi voisi sanoa anoreksian ja alkoholismin, kyse on paljon moniulotteisemman todellisuuden kuvaamisesta: Lucille (Top Shelf, 2011; ISBN 978-1-60309-073-5)



Kirja on tullut palkituksi kahteenkin kertaan vuonna 2007: Angloumême Essential Award ja René Goscinny Prize. Sivuja teoksessa oli 542, mutta luin sen e-kirjana ja sivumäärä tuntui vähäisemmältä, ehkä johtuen lukemisen erosta suhteessa painettuun kirjaan.

Helppo teos tämä ei ole, paikoitellen jopa piinallisen rehellinen, mutta toisaalta tässä on myös sellaista pohdintaa elämisen ehdoista että tuntuu kuin ihmisyyden perimmäisiä totuuksia lähestyttäisiin.





Debeurme piirtää jotenkin kulmikkaasti, mutta kuitenkin herkästi, ikään kuin tässä kynällä louhittaisiin totuutta graniitista. Tarinassa on kaksi nuorta, jotka elävät elämäänsä, ja jo miettii että kohtaavatko nämä kaksi elämän murjomaa nuorta ikinä toisiaan. Mutta niin tapahtuu, ja sen jälkeen avautuu ovia, toisia taas sulkeutuu.



Helpolla lukijaa ei päästetä, mutta toisaalta tässä ei myöskään kurjuudella sen kummemmin pröystäillä tai siinä piehtaroida. Elämä tarjoilee kitkerää todellisuutta, ja sen kanssa on opittava elämään, tai vain elettävä, päivä kerrallaan.

Nate Powell: Swallow me whole

Nate Powell tarttuu rankkaan aiheeseen, skitsofreniaan, mutta kuvaa sitä sillä tavalla myötäeläen, vääristyneeseen maailmaan asettuen, että tarina kaikesta tummanpuhuvasta kauheudesta huolimatta jotenkin hehkuu elämän todellisuutta: Swallow me whole (Top Shelf, 2008; ISBN 978-1-60309-033-9).



Luin kirjan Helmetin kautta löytyneenä e-kirjana, mutta se on saatavissa myös painettuna. Kirja voitti vuonna 2009 Eisner-palkinnon (Best Graphic Album). Sivuja teoksessa on 208, eli mikään lyhyt sarjakuva-albumi tämä ei ole.

Teos kertoo aikuistumisesta, perhe-elämästä, kaksosista Ruth ja Perry, joista kummallakin on vaiva jota kukaan muu kuin he ei tunnu ymmärtävän. Aika ajoin maailma vääristyy tunnistamattomaksi, hyönteiset hyökkäävät kimppuun ja esineet alkavat puhua, ja kaikessa tuntuu piilevän jokin salattu todellisuus, joka uhkaa nielaista kokonaan mukaansa.

Murrosiän kasvukipujen lisäksi kirjassa kerrotaan pakkoneurooseista ja skitsofreniasta sekä siitä, missä määrin on mahdollista tulla toimeen vakavien mielenhäiriöiden kanssa. Ja vaikka tarina on pimeä, paikka paikoin ahdistuksen keskellä pilkottaa mahdollisuus onnen hetkiin.







Synkkä, tumma tarina tämä on, ihmisistä maailmassa joka vääntyy tunnistamattomiin muotoihin, mutta kuitenkin samalla on tätä samaa todellisuutta, jota itse kukin pääkopassamme kannamme.

Jeremy Tinder: Cry yourself to sleep

Jeremy Tinderin sarjakuvakirja löytyy Helmetistä e-kirjana. En oikein tiedä, mitä tästä sanoa, toisaalta tästä löytyy huumoria, mutta pinnan alla on aistittavissa surua ja pettymystä: Cry yourself to sleep (Top Shelf Productions, 2012; ISBN 978-1-6030-9171-8).



Kirjassa on kolme hahmoa - kaniini, robotti ja ihminen - joiden välisistä suhteista on kyse, ja ehkä ystävyydestäkin. Kaniini on hahmoista surullisin, ja epäonnistumisen tunteissaan ahdistunut, mutta huumoriakin löytyy, siitä miten sokea voi olla elämässä eteen tuleville mahdollisuuksille.





Robottihahmoa oli vaikeampi tulkita, sen tekemiset ja tekemättä jättämiset sekä kyky saada aikaan yllättäviä sivuvaikutuksia oli merkillepantavaa, ja ehkä kyse onkin jonkinlaisesta vertauskuvasta teknistyneen maailman sisällä vaikuttavista kaaottisista voimista. Ja samalla myös ystävyyden mahdollisuudesta.

Nora Roberts: Convincing Alex

Olisihan minun jo kerrasta pitänyt oppia, mutta tartuin sitten toiseenkin Nora Robertsin kirjaan. Voivatko nämä olla niin pintapuolisen ennustettavia? Kyllä voivat, sen varmisti romaani Convincing Alex (Harlequin, 2013; ISBN 9780263902389). En kirjaan olisi tarttunutkaan, ellei se olisi ollut e-kirjana tyrkyllä Helmetissä.



Näitä samasta porukasta kertovia romaaneja on ilmeisesti iso liuta, ainakin siihen viittaa kannen teksti "The Stanislaskis". Mutta täytyy kyllä myöntää, että on melko ihmeellinen suoritus kirjoittaa tällaista dialogia, jonka sokeripitoisuuden täytyy olla hyvin lähellä maksimia:

"Don't." Alex held up a hand. He was beginning to feel a headache coming on himself.

"That's old news, anyway." She waved it away with a cheerful gesture of her hands. "Do you have a first name, or do I just call you Officer?"

"It's Detective."

"Your first name is Detective?"

"No, my rank." He let out a sigh. "Alex."

"Alex. That's nice." She ran a fingertip over the strap of his harness. She wasn't being provocative; she wanted to know what it felt like. Once she knew him better, she was sure, she'd talk him into letting her try it on. "Well, Alex, I was wondering if you'd let me use you."

He'd been a cop for more than five years, and until this moment he hadn't thought anything could surprise him. But it took him three seconds to close his mouth. "I beg your pardon?"

Niin, tarinassa on kyse Bess-nimisestä kirjailijasta, tai ehkä pikemminkin tv-sarjan tekstinikkarista, ja Alex-nimisestä poliisista, jonka Bess päättää ottaa erään tv-sarjan hahmon esikuvaksi. Sekä Bess että Alex ovat vinolla tavalla mahdottomia olentoja, ja on suorastaan kiehtovaa miettiä, millainen on se mielikuvitus joka luo tällaisia ihmisen karikatyyrejä.

Sekopäinen on koko tämä tarina, eikä hahmoilla ole tekemistä todellisuuden kanssa, ja voisi ajatella että onko tämäntyyppiselle tekstille lähin vertailukohta lasten nukkekotileikit. Lähestulkoon sanattomaksi tämä kyllä minut sai, joksikin aikaa.

Jennifer Lynn Barnes: Nobody

Jennifer Lynn Barnes tarjoaa melko heppoisista lähtökohdista paikoitellen ihan näppärän jännärin: Nobody (Egmont, 2013; ISBN 9781606843215). Luin kirjan e-kirjana Helmetin kautta, mutta se on saatavissa myös painettuna versiona.



Otetaanpa tähän lainaus kirjan esittelytekstistä:

There are people in this world who are Nobody. No one sees them. No one notices them. They live their lives under the radar, forgotten as soon as you turn away. [...] That’s why they make the perfect assassins.

Kirja kertoo salaperäisestä Instituutista, joka pyrkii eliminoimaan niin sanottuja Null-ihmisiä jopa murhaamalla heidät. Null-ihmiset hyväksikäyttävät toisia ihmisiä säälimättömästi, antamatta mitään vastineeksi. Käsikassaranaan Instituutilla on ihmisiä, Sensoreita, joilla on tavallista terävämmät aistit, joten he pystyvät tunnistamaan Null-ihmiset ja tarttumaan toimeen. Mutta sitten ovat vielä Nobody-ihmiset, Null-tyypin vastakohta, siis ihmiset joita kukaan ei huomaa ja joihin kukaan ei kiinnitä huomiota. Siis täydelliset salamurhaajat!

Barnes kertoo tarinan Nix-nimisestä nuorukaisesta, joka on Instituutin paras salamurhaaja, jota edes Instituutin terävimmilleen viritetyt agentit eivät kykene huomaamaan, sekä Claire-niminen nuori nainen, jota kukaan ei huomaa ja jonka olemassaolo unohtuu usein jopa omilta vanhemmiltakin.

Nix saa tehtäväkseen eliminoida Clairen, mutta homma meneekin pieleen. Nix ei kykenekään tekemään työtään, sillä Clairella tuntuu olevan kyky nähdä hänet, mihin kenenkään ei pitäisi kyetä:

Nix could not remember laughing. Ever. He'd tried once. Practiced. But with no one to listen, it was a horrible sound, and it hadn't brought him half the feeling of a single cut-long and thin-in one palm.

But now he was doing it. He was laughing. At Claire, clutching that blanket, giggling like a fiend. For a second, he thought that it would be enough, that this one moment would be enough to keep him and hold him and warm him for an eternity. He could kill her now.

Cut himself off, before this addiction went too far.

No, tämä salamurhaajan ja uhrin välinen kertomus alkoi vähän ajan kuluttua jo pätkiä, ja siitä tarina meneekin alamäkeä. Käy ilmi että myös Claire on Nobody, ja Instituutti yrittää eliminoida hänetkin uhkana omalle olemassaololleen.

No, ehkä voisi sanoa että tämän tarinan lähtökohdissa on jotain kiinnostavaa, ihmisten jako taviksiin, Null-tyyppiin, Nobody-tyyppiin ja Instituutin Sensoreihin, mutta asetelma ei kerta kaikkiaan kanna kovin pitkälle. Taitavammissa käsissä tästä olisi voinut syntyäkin jotain.