Kuolema Sherlock-seurassa

Graham Moore on kirjoittanut salapoliisiromaanin salapoliisiromaaneihin hurahtaneista ihmisistä: Kuolema Sherlock-seurassa (Atena, 2012; suom. Taina Wallin; ISBN 978-951-796-844-7). Kirjassa on kaikenlaisia ongelmia, kuten kankeaa dialogia, epäuskottavia ihmishahmoja ja turhaa jaarittelua, mutta tästä huolimatta pidin kirjasta kovasti.

Moore kertoo kirjallisuudenharrastajista, jotka ovat hurahtaneet Arthur Conan Doylen salapoliisiromaaneihin Sherlock Holmesista.

Kun sitten kerrotaan, että yli sata vuotta kadoksissa ollut Doylen päiväkirja on löytynyt, seuraa suurta innostusta. Mutta - ja näinhän tämän pitää mennä - kun päiväkirja on tarkoitus julkistaa, löytyy päiväkirjojen omistaja kuristettuna lukitusta huoneesta eikä päiväkirjasta ole tietoakaan.

Kirja tapahtuu kahdella tasolla, vuosina 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja toisaalta 2010-luvulla. Sherlock Holmes on kuollut putouksilla, ja Doyle yrittää päästä lopullisesti irti keksimästään hahmosta. Toisaalta nykyajassa yritetään selvittää noista 1900-luvun alun vuosista kertovan Doylen päiväkirjan kohtaloa ja lukitun huoneen murhamysteeriä.

Moore yrittää kirjoittaa ehkä hiukan liiankin monimutkaista tarinaa, joka loppua kohden alkaa rakoilla. Ja toisaalta Mooren teksti ei ole erityisen sujuvaa tai nautittavaa. Mutta silti, salapoliisitarinoiden ystävänä kyllä tykkäsin tästä sepitteestä.

PS. Kappas, tämä oli 1000. postaukseni täällä Valopolku-blogissa, virstanpylväs tämäkin.

Painajaiskaupunki

Dashiell Hammett oli kovaksikeitettyjen dekkareiden mestari, joka itse ei arvostanut omia kirjojaan, mutta se ei tee hänen tekstiään yhtään sen huonommaksi: Painajaiskaupunki (WSOY, 2004; suom. Kalevi Nyytäjä; ISBN 951-0-29483-7). Tässä tarinakokoelmassa on joukko mainioita novelleja, joista osaa en muista aikaisemmin lukeneeni.

Hammett tiesi mistä kirjoitti, koska hän itse oli toiminut etsivänä, ja kirjoitti siitä mitä tiesi. Teksti ei ole mitenkään tyylittelevää tai maalailevaa vaan suoraa kerrontaa, jossa dialogi ja toiminta kietoutuvat tehokkaaksi paketiksi. Näissä teksteissä ei juuri löysiä ole.

Tässä näyte:

Ja hetkistä myohemmin Tennant, tyttö ja minä kävelimme yhdessä kuin kolme vanhaa ystävystä käytäviä pitkin ovea kohden, ja Tennant pyyteli minulta yhä lupaa saada maksaa hyvitystä illan työstä.

››Teidän kerta kaikkiaan taytyy antaa minun tehdä jotakin››, hän intti. ››Se on vain oikeus ja kohtuus!»

Hänen kätensä painui povitaskuun ja tuli esiin pidellen paksua lompakkoa.

››Kas niin››, hän sanoi, ››antakaa kun minä —››

Kaikeksi onneksi olimme juuri sillä hetkellä laskeutumassa Kearny Streetille vieviä eteiskäytävän kiviportaita - niitä on kuusi tai seitsemän.

››Ei››, minä sanoin, ››antakaahan kun minä —››

Hän oli toiseksi ylimmällä askelmalla, kun nyrkkini lennähti ylöspäin.

Hän lysähti melko veltoksi kasaksi portaiden juurelle.

Pieni runokirja - 150 suomalaista klassikkoa

Petri Vaittisen kirja on täsmälleen sellainen kuin sen nimi kertoo: Pieni runokirja - 150 suomalaista klassikkoa (Gummerus, 2011; ISBN 978-951-20-8785-3). Tästä kirjasta löytyy niitä tuttuja runoja joihin itse kukin on kerta toisensa jälkeen törmännyt: Aleksis Kivi, Eino Leino, Edith Södergran ja niin edelleen.

Kirjassa on 284 sivua, joten runoissa riittää luettavaa pidemmäksikin aikaa. Itse selasin kirjan läpi, löytäen vanhoja suosikkeja mutta myös runoja, joita en muista aiemmin nähneeni.

Jostain syystä Uuno Kailas teki vaikutuksen, tässä katkelma aiheesta "Tyhmät ja viisaat":

On tyhmää nauraa auringolle.
Isä ja äiti ja eno ja täti
eivät koskaan naura sille,
Sillä he ovat jo isoja ihmisiä.
Ja isot ihmiset ovat viisaita. 
Ja viisaat eivät näe mitään.
Viisaat eivät yhtään tunne aurinkoa.

Ja vielä tunnelmointia, edelleen Kailas, runosta "Kesäilta":

Puun oksilta, kas, varastaa 
voin kourallisen tuulta
ja iltaruskon poskeltas 
ja perhosia suulta.

Taitaa olla vähän niin, että Kailas pitää ottaa luettavaksi, en hänen tuotantoonsa olekaan sen kummemmin tutustunut.

Rakkaudesta polkupyörään

Robert Penn on kirjoittanut merkillisen kiehtovan kirjan polkupyöristä, ja polkupyöräilystä: Rakkaudesta polkupyörään (Atena, 2012; suom. Tuija Tuomaala; ISBN 978-951-796-846-1). Kirja on yhdistelmä polkupyörän historiaa, polkupyöräilijän elämäntarinaa ja täydellisen polkupyörän tavoittelua.

Penn päättää rakennuttaa itselleen juuri sellaisen polkupyörän kuin haluaa, sellaisen joka on parasta laatua ja joka kestää aikaa niin että sillä voi ajaa seuraavat 30 vuotta. Samalla Penn kertoo siitä, miten polkupyörä sai nykyisen muotonsa, ja polkupyöräalan ammattilaisista, sillä käsityötaitokin on yhä kunniassa.

Pennillä on ollut paljon polkupyöriä, ne tuntuvat määrittävän hänen henkilökohtaista historiaansa:

Vuonna 1990 ostin ensimmäisen maastopyöräni, käytännöllisen brittivalmisteisen jäykän Saracen Saharan. Ajoin sillä Kiinan Kašgarista Karakorumvuoriston ja Hindukušin yli Peshawariin Pakistaniin. Palattuani Lontooseen ja työskennellessäni asianajajana Saracen oli enemmän kuin kulkuväline; se edusti elämää liituraitapukujen tuolla puolen. Sitten se varastettiin. Seurasi sarja työmatkailuun muokattuja maastopyöriä: Kona Lava Dome, kaksi Specialized Stumpjumperia, Kona Explosif ja muutamia muita. Ne kaikki varastettiin. Kerran minulta varastettiin kaksi polkupyörää samana viikonloppuna.

Näistä polkupyöristä päästään olennaiseen, siihen syyhyn miksi Penn halusi rakennuttaa itselleen mittatilauksena tehtävän pyörän, joka olisi juuri häntä varten:

Jotain oleellista silti puuttuu. Kuten tuhannet muut päivittäin pyöräilevät käytännöllisen ajokin omistajat, näen ammottavan aukon pyörävajassani, suuren tyhjän tilan, joka kaipaa jotain muuta, jotain erityistä. Elämänmittainen suhteeni polkupyörään on puolivälissä, mutta mikään pyöristäni ei viittaa sellaiseen.

Penn ei aikaile käydä myöskään tulenarkojen aiheiden kimppuun, esimerkiksi kysymykseen parhaasta runkomateriaalista polkupyörälle: alumiini, teräs, hiilikuitu, ... Pennillä on vahvoja mielipiteitä, mutta hän myös puolustaa niitä vakuuttavasti, sanoisinko jopa niin että tietynlainen into miettiä juuri itselle tehdyn polkupyörän rakennuttamista alkoi kytää mielessä:

Olen kokeillut kaikkia keskeisiä runkomateriaaleja. Minulla on ollut alumiinirunkoinen maantiepyörä hiilikuituhaarukalla, teräsrunkoinen maastopyörä, alumiinirunkoinen maastopyörä, teräksinen retkipyörä, titaanirunkoinen maantiepyörä, täyshiilikuiturunkoinen maantiepyörä ja alumiinirunkoinen maastopyörä, jonka istuinkannatin oli hiilikuitua.
[...]
Runkomateriaaleista on liikkeellä paljon huhupuheita. Totuus on, että taitava rungontekijä tekee hyvän rungon mistä tahansa edellä mainitusta materiaalista ja millä tahansa toivotuilla ominaisuuksilla. Jos rungon halkaisija, rungon seinämien paksuus ja rungon geometria ovat oikeat, pyörä on hyvä.

Penn käy samantien sen väitteen kimppuun, että alumiininen runko olisi luoteeltaan huomattavasti jäykempi kuin teräksinen: käytännössä materiaalin laadulla ei ole juurikaan merkitystä pyörän tuntumalle, muut tekijät ovat paljon tärkeämpiä.

Penn ei hirveästi kehuskele omalla polkupyörien asiantuntemuksellaan, pikemminkin kirjasta saa sen kuvan että hän löytää loputtomasti ihmeteltävää kulkiessaan asiantuntijan luota toiselle pohtimassa oman pyöränsä komponettivalintoja. Mutta aika ajoin hän kertoo jotain joka saa mietteliääksi:

Vuoden ajan minulla oli pakkomielle olla laskematta jalkaa maahan pyöräillessäni Lontoossa. Yksi vaadituista taidoista oli liikennevaloissa seisominen. Tärkeää oli myös ennakoida valojen vaihtuminen ja jarruttaa ajoissa, tietää milloin voi ajaa yli keltaisella ja tajuta intuitiivisesti autoilijoiden liikkeet. Ajoin asunnoltani Paddingtonista Hyde Parkin pohjoispuolelta säännöllisesti Cityyn, missä opiskelin valokuvajournalismia, laskematta jalkaani maahan. Se oli helppoa: matkaa oli kuusi kilometriä, tiesin liikennevalojen jaksotuksen suurimmissa risteyksissä ja reittini vältteli pääkatuja. Vaikeampaa oli ajaa Paddingtonista Thamesin eteläpuolelle Camberwelliin, missä tyttöystäväni asui. Jos saavuin pihatielle virnuillen kuin idiootti, hän tiesi, että olin onnistunut. "Ihmiset, jotka varovat astumasta katulaattojen väleihin, vaikuttavat sinuun verrattuna normaaleilta. Sinun pitäisi mennä hoitoon", hän sanoi. Suhde ei kestänyt.

En nyt rupea tässä luettelemaan, mistä osista Pennin toivepyörä lopulta koottiin, mutta melkoisen vaikuttavalta kokonaisuus vaikutti. Hinta ei ollut ihan hirveä, mutta taatusti ainutlaatuisen ajokin Penn itselleen sai.

Kirjassa viitataan monenmoiseen etappiin polkupyörien kehityksen historiassa, ja samalla kumotaan useita myyttejä, muun muassa väite että jo Leonardo da Vinci olisi keksinyt polkupyörän. (Kyseessä oli huijaus.)

Tämä jos mikä on mainio lahjakirja polkupyöräilyn ystäville. Tosin vaarana voi olla, että tämän kirjan luettuaan pyöräilyhulluus kasvaa ihan uusiin mittasuhteisiin.

Vakavasti otettavaa huuhaata - kurkistuksia historiankirjoituksen marginaaliin ja rivinväleihin

Pekka Kilpinen kertoo haudasta nousseista verenhimoisista ruumiista, kullan valmistamisesta viisasten kivellä ja muista hullutuksista, jotka aikoinaan ovat ihmisiä riivanneet: Vakavasti otettavaa huuhaata - kurkistuksia historiankirjoituksen marginaaliin ja rivinväleihin (Yliopistopaino, 1998; ISBN 951-570-365-4).

Kirja on napakka, 154 sivua, ja kustakin aiheesta Kilpinen on löytänyt paljon sellaista josta en ollut yhtään tietoinen. Aiheita on runsaasti: salaseurat (Ruusu-risti), alkemia, eunukit, vampyyrit, pyövelit, luddiitit, kaksintaistelut ja niin edelleen.

Ja vaikka tänä päivänä päivittelemme näitä aikansa hullutuksia on syytä muistaa, miten vakavasti niihin aikoinaan suhtauduttiin - yhtä lailla vakavasti kuin tänä päivänä suhtaudumme yhteen jos toiseen hullutukseen (joista historia on meitä myöhemmin oikaiseva).

Kilpisen teksti on mainiota, ehkä tehokkaimmillaan silloin kun hän toteaa sen kummemmin paisuttelematta asiaan liittyviä faktoja. Näin hän kertoo vampyyreistä:

Lauantai on paras päivä vampyyrien tuhoamiseen. Koko Balkanille levinneen käsityksen mukaan vampyyrin on pysyttävä lauantaina haudassaan. Tappamismenetelmissä on jonkin verran vaihtelua. Kaikki slaavit tuntevat seivästämisen, mutta erityisen suosittu
menetelmä se on eteläslaavien alueella. Balkanilainen vampyyrintapposeiväs tehdään orapihlajasta, mutta Ukrainassa suositaan saarnia. Kreikkalaiset yleensä polttavat vampyyrinsä, kun taas länsislaavit iskevät omilta verenimijöiltään pään irti. Polttaminen on kaikkein tehokkain tappokeino, ja sitä käytetään usein täydentämään muiden menetelmien vaikutusta.

Tästä tuleekin mieleen Fred Vargasin mainio dekkari Jalattomat, elottomat, jossa myös (aika erikoisella tavalla) jahdataan vampyyrejä. Vargasin kertomukset serbialaisista vampyyritarinoista ja Kilpisen kirjan kuvaukset osuvat kyllä yksiin. Vargas tekee vampyyreistä mustaa komediaa (pitäen kuitenkin faktat kohdallaan), ja Kilpisen kirjassa on hiukan samanlaista otetta, vaikka asiatekstistä onkin kyse.

Kilpinen pohtii myös rankaisemista itsemurhasta (tai sen yrittämisestä). Lähiomaiset ja suku sai kärsiä kun kirkko ei suostunut hautaamaan itsemurhan tehneitä normaaliin tapaan hautausmaille. Oli oikeastaan kummallista, että kirkko, jonka alkuaikoina marttyyrikuolemaa ihannoitiin (ja sehän on eräänlainen itsemurha) suhtautui myöhemmin niin äärimmäisen kielteisesti itsemurhiin.

Tästä ilmeisesti johtui osin se, että itsemurhan tekeminen kierrettiin tekemällä rikos, josta oli rangaistuksena kuolemanrangaistus. Esimerkiksi murha tai eläimiin sekaantuminen olivat keinoja epäsuoraan itsemurhaan.

Aikoinaan väitettiin, että katoliset olisivat vähemmän taipuvaisia itsemurhiin, mutta tässäkin saattoi olla kyse harhasta: '[K]atolisten kuolinsyiksi ilmoitettiin tilastoissa omituisen usein onnettomuus, ”äkkikuolema” tai vain "kuolinsyy tuntematon". Katolisuus näytti kyllä suojelevan itsemurhilta mutta altistavan jostain syystä hengenvaarallisille onnettomuuksille... Dayn tulkinta oli, että katolinen kirkko vaati tuohon aikaan paljon protestanttisia kirkkoja ankarammin itsemurhantekijöiden hautaamista kirkkomaan ulkopuolelle. Välttääkseen kiusallisia tilanteita omaiset ja viranomaiset rekisteröivät tosiasiallisia itsemurhia mahdollisimman usein onnettomuuksiksi tai ”äkkikuolemiksi”.'

Mitenkään kevyttä lukemista tämä kirja ei tarjoa, vakavuus tarkoittaa tässä usein hengenvakavaa asiaa, mutta jollain kummallisella tavalla nämä artikkelit ovat lohduttavia. Ehkä ne auttavat suhteuttamaan nykyajan murheita sellaisiin murheisiin joiden kanssa esi-isämme joutuivat painimaan.

Ja kyllä vakava huuhaa edelleenkin on elossa ja voi hyvin. Riittää seurata amerikkalaisten johtavien republikaanipoliitikkojen lausumia esimerkiksi ilmastonmuutoksesta tai Raamatun tulkinnoista, unohtamatta kaikkia niitä jotka ovat hurahtaneet johtoismin hypetykseen ja alkaneet uskoa siihen tosissaan.

Aika nyrjähtäneitä me ihmiset loppujen lopuksi olemme teknisestä sivistyksestämme huolimatta.