Postitoimisto

Charles Bukowski työskenteli lähes 12 vuotta postitoimistossa, ja näistä kokemuksista (sekä muista omaelämänkerrallisista aineksista) syntyi romaani Postitoimisto (WSOY, 2002; 4. painos; suom. Kristiina Rikman). Helmet-järjestelmässä kirja oli saanut täydet viisi tähteä kuudelta arvioijalta; olen samaa mieltä.

Kirja on lyhyt, 218 sivua, ja kirjoitettu minämuotoon, kertojana mies nimeltä Henry Chinaski, joka ryyppää, harrastaa vedonlyöntiä ja yrittää siinä sivussa ansaita vähän rahaa näihin ja muihin tarpeisiin.

Bukowskin huumori on mustaa, eikä tässä kirjassa postilaitosta kohdella silkkihansikkain vaan byrokratia ja kauheat esimiehet saavat kuulla kunniansa. Kirjan kertoja on vähäväkisten puolella ja joutuu kerran jos toisenkin hankaluuksiin, mutta jotenkin hän vain sinnittelee töissä.

Bukowskilla on "renttukirjailijan" maine, eikä tämmöistä tekstiä pysty käsittääkseni kirjoittamaan ilman omakohtaista kokemusta alkoholista ja sen mukanaan tuomista asioista, mutta toisaalta Bukowski oli tuottelias, 60 julkaistua kirjaa, joten kyllä hänellä oli myös tahto ja kyky saada sanottavansa sanottua.

Aikansa underground-meininkiä tämä on, nykyisin jo hiukan ajan patinoimaa, mutta ei Bukowskin sanoma ihmisyydestä ole minnekään kadonnut, täältä se edelleen löytyy.

Ja lopuksi vielä: Bukowskin runotuotannosta on suomennettu erinomainen kokoelmateos 234 runoa - valitut runot 1946-1994, jota myös kelpaa suositella luettavaksi.

Maaton mies

Kurt Vonnegutin kirjoituskokoelmalla oli Helmetissä viisi tähteä (neljä arviota), ja annoin sille viidennen kerran viisi tähteä: Maaton mies (Tammi, 2007; toim. Daniel Simon; suom. Erkki Jukarainen; ISBN 978-951-31-3672-7).

Kurt Vonnegutia pidetään humoristina, ja kyllä hän sitä onkin, mutta pikemminkin on niin että Vonnegut kirjoittaa niin vakavista asioista että niistä ei voi juuri muuten puhua kuin huumorin keinoin.

Vitsejäkin tässä kirjassa on muutama, mutta ne eivät ole pääosassa, vaan kirjoitusten ydin on Vonnegutin jutustelu omasta elämästään ja siitä mikä elämästä yleensä tekee elämisen arvoisen tässä pähkähullussa kohti tuhoa syöksyvässä maailmassamme.

Kirjaa kirjoittaessaan (ja sen kuvituksena olevia grafiikanlehtiä tehdessään) Vonnegut oli 82-vuotias, ei pieni ikä kirjailijalle, mutta melkoisen nuorekkaan vaikutuksen tämä kirja tekee lukijaansa.

Vonnegut kannustaa taiteen tekemiseen, olkoon taito ja taiteenlaji mitä tahansa:

Taiteet eivät ole mikään leipäpuu. Ne ovat erittäin inhimillinen keino tehdä elämästä siedettävämpää. Minkä hyvänsä taiteenlajin harjoittaminen, hyvin tai huonosti, on keino kasvattaa omaa sielua. Taivaan tähden, laula suihkussa. Tanssi radion tahtiin. Kerro tarinoita. Kirjoita ystävälle runo, vaikka se olisi surkea. Tee se niin hyvin kuin ikinä osaat. Saat valtavan palkkion. Olet luonut jotain.

Ja musiikki, se on Vonnegutille tärkeää:

Takaisin musiikkiin. Se saa likimain jokaisen pitämään elämästä enemmän kuin pitäisi siitä ilman musiikkia. Vaikka olen pasifisti, jopa sotilassoittokunnat piristävät mieltäni aina. Pidän todella paljon myös Straussista ja Mozartista ja niin edelleen, mutta se korvaamattoman arvokas lahja, jonka afroamerikkalaiset antoivat koko maailmalle silloin kun he olivat yhä orjuudessa, oli niin suurenmoinen, että se taitaa nykyisin olla lähes ainoa syy, jonka vuoksi monet ulkomaalaiset pitävät meistä yhä, ainakin vähän. Maailmanlaajuiseen masennusepidemiaan tepsivä täsmälääke on nimeltään blues. […] Yksi parhaista rhytm-and-blues-bändeistä mitä olen eläessäni kuullut, koostui kolmesta suomalaisesta pojasta ja yhdestä tytöstä, jotka soittivat jollain klubilla Puolan Krakovassa.

Kiinnostaisi kyllä tietää, mikä tämä suomalainen bändi oikein olikaan johon Vonnegut niin suuresti ihastui.

Niin, ja kiinnostavia lukusuosituksiakin Vonnegutilta löytyy, esimerkiksi Ambrose Biercen tarina "Tapaus Owl Creekin sillalla", jonka laitoin heti varaukseen (kokoelmassa Pyhä kauhu).

The Last Policeman

Ben Winters on kirjoittanut mainion romaanin, joka yllätti yhdistämällä perinteisen dekkarin maailmanlopun odotukseen: The Last Policeman (Quirk Books, 2012; ISBN 978-1-59474-577-5). Tarina kertoo amerikkalaisesta pikkukaupungista muutama kuukausi ennen sitä, kun kilometrien kokoinen asteroidi iskeytyy maapalloon. Yhteiskunta on kaaoksessa, mutta poliisi on yhä olemassa ja yrittää ratkoa rikoksia.

Winters ei mitenkään mässäile ihmisten kauhulla, vaan kertoo toteavasti yhteiskunnasta joka on pala kerrallaan lakkaamassa toimimasta:

[T]he Cellular phones are getting dicey. You dial, you wait, sometimes you get through and sometimes not. A lot of people are convinced that Maia is bending Earth's gravitational field, our magnets or ions, or something, but of course the asteroid, still 450 million kilometers away, is having no more effect on cellphone service than on the weather. Officer Wilentz, our tech guy, he explained it to me once: cellular service is chopped up into sectors-cells-and basically the sectors are dropping out, the cells are dying, one by one.

Ihmiset tekevät itsemurhia vähän väliä, mutta poliisi alkaa epäillä tilastomatemaatikon tekemään itsemurhaa lavastukseksi. Mutta miksi joku vaivautuisi lavastamaan itsemurhan kun maailmanloppu on joka tapauksessa muutaman kuukauden päässä?

Winters kuvaa hauskalla tavalla tilastomatemaatikon järjestelmällisyyttä, hän kun on laittanut muropakkauksetkin aakkosjärjestykseen:

In the pantry are nine boxes of cereal, carefully alphabetized: Alpha-Bits, Cap'n Crunch, Cheerios, and so on. There is one empty slot in the neat row, like a missing tooth between the Frosted Flakes and the Golden Grahams, and my mind automatically fills in the missing box: Fruity Pebbles. A stray candy-pink grain confirms my hypothesis.

En rupea paljastamaan tarinasta sen enempää. No, ehkä sen voi kuitenkin sanoa, että tälle dekkarille on turha odottaa jatko-osia.

234 runoa - valitut runot 1946-1994

Charles Bukowski kierteli ympäriinsä Yhdysvaltoja, mutta hän oli myös tavattoman tuottelias kirjailija, mistä on esimerkki 431-sivuinen kokoelmateos 234 runoa - valitut runot 1946-1994 (Sammakko, 2007; ISBN 978-952-483-009-6). Kokoelman runot on valinnut ja suomentanut Seppo Lahtinen.

Bukowski kuvaa mielellään elämän laitapuolta, mutta vaikka hänellä oli "renttukirjailijan" maine, oli hänellä myös pitkäaikaisia työpaikkoja, muun muassa postissa toistakymmentä vuotta, mistä hän myös kirjoitti romaanin Postitoimisto.

Runoja värittää musta huumori, ja sellainen ote elämään, jossa kirjojen lukemista ja musiikin tuntemusta toisaalta arvostetaan, mutta elämänkokemusta sitäkin enemmän.

Taiteen tekemistä ei ymmärrä kuin se joka taidetta tekee, mutta Bukowski tarjoaa kurkistuksen myös siihen mikä tekee ihmisestä runoilijan - eikä mitenkään houkuttelevalta tunnu tämä elämänkohtalo, runoilijan elämä.

Tässä näyte runon "Elämää" alusta, puheenomaista on tämä runo, ja voisi sanoa että olennaisinta tässä ja muissa Bukowskin runoissa on asenne, kiinni elämässä turhia tärkeilemättä:

meinaan vaan että nukuin vielä äsken
heräsin kärpänen kyynärpäälläni ja nimesin sen Bennyksi
sitten tapoin hänet
ja nousin ylös ja katsoin
postilaatikkoon
ja siellä oli jonkinlainen varoitus
hallitukselta
mutta koska kukaan ei ollut puskissa
pistin kädessä
revin paperin silpuksi
ja menin takaisin sänkyyn ja katselin kattoa
ja tuumin, tästä minä todella pidän,
loikoilen tässä vielä kymmenisen minuuttia

Joko tunnet tämän tutkijan? - esseitä akateemisesta työstä

Keijo Räsänen on toimittanut mainion artikkelikokoelman tutkijan työstä: Joko tunnet tämän tutkijan? - esseitä akateemisesta työstä (Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu, 2010; ISBN 978-952-60-1026-7).

Teoksessa on 138 sivua, eli luku-urakkana tämä artikkelikokoelma on maltillinen, varsinkin kun teksti on kiinnostavaa ja selkeästi kirjoitettu, myös kielenhuollon näkökulmasta.

Kirjassa puhutaan tutkijana olemisesta, tutkimustyön merkityksestä, yliopistoista, ammatti-identiteetistä ja ajanhallinnasta kiireen keskellä. Lainaanpa tähän Helmet-järjestelmästä löytynyttä teoksen sisällysluetteloa:

Tiittala, Pirjo. Väärä ikä ja sukupuoli akateemiseen työhön?
Schmidt, Tiina. Korkeakoulutuksen tavoitteet ja seuraukset - oma paikkani korkeakoulutuksen historiassa
Aula, Hanna-Mari. Hyveiden jäljillä tutkija-identitettiä etsimässä
Linna, Paula. Oman praksiksen etsintää kirjoittamisen kautta
Brandenburg, Cecilia von. Vierailla mailla - kirjoittamisen tärkeydestä taiteen kentässä
Anttonen, Markku. Projekti tutkijan kotina?
Nummelin, Johanna. Kuka määrittelee mitä tutkija tutkii?
Jalas, Mikko. Refleksiivinen ammattikäytäntö ja poliittinen sitoutuminen
Huovinen, Annamari. Kyllä töitä pian tekis, ajatukset ajan vie - akateemisesta työstä ja ajanhallinnasta
Räsänen, Keijo. Kuka näitä kertomuksia tarvitsee ja kuuntelee?

Hanna-Mari Aula pohtii opiskelijan ja tutkijan rooleja, niiden välistä eroa, erityisesti jatko-opiskelijan näkökulmasta:

Työtehtäväni sinänsä sallisivat minun kehittää vahvaakin tutkijaidentiteettiä, mutta yliopiston hallinnolliset rakenteet, palkkaus ja yliopistoon juurtunut retoriikka kahlitsee minut opiskelijan rooliin. Voidaan toki kysyä, mitä väliä sillä oikeastaan on, koenko itseni jatko-opiskelijaksi vai työtä tekeväksi tutkijaksi? Sillä on kuitenkin väliä minulle, koska se aiheuttaa identiteetti-ristiriitaa ja murtaa minäkuvaani. Sillä on väliä siksi, että työn tekeminen jatko-opiskelijana ei mahdollista minulle tällä hetkellä sellaista ammatti-identiteettiä, johon voisin samaistua.

Cecilia von Brandenburg puolestaan pohtii sellaisia kirjoittamisen muotoja, jotka latistavat oman persoonan, esimerkkinä institutionaalinen kielenkäyttö:

Joudun ylittämään vaarallisen rajan, jossa kirjoittamisen itseyteni kyseenalaistuu. Ministeriöiden ja muiden instituutioiden raporteissa kirjoitukseni kulku muuttuu persoonattomaksi, normitetuksi "jargoniksi". Olen siirtynyt oman kenttäni ulkopuolelle, vieraan maan rajalle, jossa korkeaarvoiset tahot edellyttävät tekstini olevan huomattavasti kankeampaa, normitetumpaa, kuin miten se meidan taidekasvatuksen alamme omassa tutkimuskirjoittamisessa ilmenee.

Erinomainen kokoelma artikkeleita, jokaisella kirjoittajalla on sanottavaa, oman näköisestä näkökulmasta. Kyllä näitä kertomuksia tarvitaan.