Johtamisen suurenmoinen keveys - esimiehenä asiantuntija- ja palveluorganisaatiossa

Raimo Pitkänen kirjoittaa osuvasti ja osin provosoivastikin johtamistyöstä tilanteessa jossa kaikki on epävarmaa mutta innostusta pitäisi saada aikaan: Johtamisen suurenmoinen keveys - esimiehenä asiantuntija- ja palveluorganisaatiossa (Infor, 2010; ISBN 978-952-5123-96-8).

Parasta kirjassa ovat iskevät kiteytykset – toki ne voivat johtaa harhaan, mutta ainakin ne saavat ajattelemaan. Esimerkiksi asiakkaan näkökulma kiteytyy näin: ”Sinun on ymmärrettävä asiakasta paremmin kuin asiakas itse. Keinoja siihen ovat kuuntelu, asiakasyhteistyö ja – ennen kaikkea – eläytyminen asiakkaan tilanteeseen. Osaatko ajatella asiakkaan aivoilla?”

Ja mainioita ovat myös lukujen otsikot, esimerkiksi ”Mittausmaniasta mielekkyyteen”. Usein mittarista tulee itsetarkoitus, unohtuu se miksi mitataan, kun esimerkiksi suorituskykyä pitää mitata tarkoituksen toteutumisena, ei tekemisenä, ja ennen kaikkea on oltava ulkoinen näkökulma, toisin sanoen toimintamallin ei pidä vaikuttaa mittariin: ”Mittarit ja numerot ovat kehittämisen tietolähteitä mutta eivät kehittämisen kohteita.”

Ja asiantuntijoista, heistä Pitkäsellä on paljon sanottavaa, esimerkiksi siitä miksi huippuosaajien ryhmä usein suoriutuu heikommin kuin keskinkertaisista koottu ryhmä: ”On yleistä että juuri asiantuntijoista koostuva tiimi toimii tehottomasti. Kuuluisia ovat erilaiset komiteat ja virkamiestyöryhmät. Työskentelymenetelmiin ei osata kiinnittää huomiota, koska huomio on asiantuntemuksessa, usein valtapeleissäkin.”

Entä sitten mikä asiantuntijan saa innostumaan, mitä esimiehen pitäisi tehdä? ”Aika hyvää motivaatiota olisi olla tappamatta motivaatiota. Siihenkään ei moni pysty, kun johtamisen ja hallinnan halu on kova.”

Varsinkin muutostilanteesta tulee kiusaus ottaa ohjat tiukasti omiin käsiin: ”Juuri kun olisi tarvittu venymistä, joustavuutta, innostusta ja ideoita, johtaja otti langat käsiinsä pienimpiä yksityiskohtia myöten. Näin hän lamautti organisaation juuri kun sen kaikki voimavarat olisivat olleet tarpeen. Jos johtamistaito on noin huono, olisi parempi olla johtamatta? Paljonko johtajia silloin jäisi jäljelle?”

Mainioita olivat kirjasta ”Johtamisen tao” poimitut lainaukset: ”Viisas johtaja järjestää edellytykset hyvälle työskentelylle ja luovuttaa sen jälkeen näyttämön muille.” ”Johtaja ei pidä kaikkea tapahtunutta omana ansionaan eikä janoa kuuluisuutta.”

Entä sitten tieto? Mitä tiedämme että ymmärrämme asiat oikein, tai edes tiedämme mitä emme ymmärrä? ”Todellisuus on olemassa, halusimme sitä tai emme. Sillä on taipumus tulla vähitellen yhä näkyvämmäksi. Ellemme itse etsi sitä aktiivisesti, se etsii meidät. Silloin voi olla liian myöhäistä.”

Luvussa ”Johtaminen on viestintää” on mainio kommentti vaikuttamiseen: ”Viestintä on vaikuttamista, ei asioiden ilmoittamista. Laita ilmoitukset ilmoitustaululle.” Ja kuunteleminen, se on tärkeää: ”Kuuntelemalla vaikutat enemmän kuin puhumalla. […] Kun sanot jotakin, kuulija kuulee. Kun et sano mitään, kuulija alkaa ajatella. […] Antamalla vaikutusmahdollisuuksia vaikutat enemmän kuin yrittämällä vaikuttaa.”

Artsi ja Mehitabel

Enpä olisi uskonut, että Don Marquisin Archy and Mehitabel ilmestyy suomeksi, mutta niin upeasti tässä on käynyt. Ja kelpo työtä tämä kirja on, kunnianosoitus alkuperäisteokselle vuodelta 1927: Artsi ja Mehitabel (Nastamuumio, 2011; ISBN 978-952-5083-29-3; kuvitus George Herriman; suom. Asmo Koste; riimitellyt Pirjo Tuomi).

Kirjan tarina kerrotaan kirjan takakannessa: "Artsi on torakka, jolla on runoilijan sielu. Artsin ystävä Mehitabel on kujakissa, jolla on epämääräinen menneisyys - se väittää olleensa edellisessä elämässään Kleopatra. Artsi, joka taas väittää olleensa edellisessä elämässään vapaan muodon runoilija, käyttää öisin lehtimies Don Marquisin kirjoituskonetta."

Kirjoitukset ilmestyivät alunperin lehdessä, ja niitä on vaikea luokitella, taittoasultaan ne ovat runoja mutta samalla myös pakinoita ja vertauskuvallisia tarinoita elämästä. Voisi näitä myös eläinsaduiksi kutsua. Ja melkoisen humoristisia juttuja nämä ovat.

Jos olen ymmärtänyt oikein, kirjoitukset herättivät melkoista huomiota alunperin ilmestyessään, eikä niiden tenho ole kovin pahasti vuosikymmentenkään kuluessa haalistunut.

Artsi-torakalla on melkoisen terävä kieli, kun hän sille päälle sattuu. Tässä ote kymmenennestä tarinasta:

jotkut ihmiset kerroin hänelle asuvat
tyhjiössä koko ikänsä eivätkä
koskaan tiedä sitä sitten hän sanoi se ei
haittaa heitä lainkaan ei sanoin se ei haittaa mutta se
haittaa ihmisiä joiden täytyy olla tekemisissä
heidän kanssaan ja näiden sanojen jälkeen 
erosimme kummankin tuntiessa
ylemmyyttä toista kohtaan ja eikö se
tunne ole loppujen lopuksi yksi
sosiaalisen kanssakäymisen suuria tavoitteita

Kyllä näissä teksteissä särmää riittää tänäänkin.

Hull zero three

Greg Bearin tieteisromaani Hull zero three (Gollancz, 2011; ISBN 978-0-575-10096-1) kertoo tähtienvälisestä matkailusta. Spekulatiivisia tieteiskirjallisuuden elementtejä on käytössä kohtuullisen vähän.

Monia avaruusseikkailun kliseitä tässä tarinassa on, mutta kokonaisuus pysyy silti kasassa realismin ansiosta. Esimerkiksi keinotekoisella painovoimalla ei temppuilla vaan keskipakoisvoima saa hoitaa tämmöiset kysymykset. Ja valoa nopeammalla matkustamisella ei edes spekuloida.

Bear saa lukijasta tuntumaan siltä, että kovin pitkälle ei tarvitse harpata nykyisestä tieteen ja tekniikan tasosta jotta jotain tämän kaltaista tähtien välistä matkailua voisi ajatella tapahtuvan.

Mikä tekee kirjasta kiinnostavan on sen keskittyminen pieniin teemoihin, yksittäisiin ihmisiin isojen voimien puristuksessa. Samalla lukijaan kylvetään epäily siitä, onko henkilöiden käsitys itsestään ja koetusta maailmasta todenmukainen.

Olennainen kysymys kuuluu: onko ihmiskunnalla oikeus valloittaa toisia planeettoja omaan käyttöönsä keinolla millä hyvänsä?

Ihmisten vieminen ja asuttaminen toisiin aurinkokuntiin on avaruudessa kulkevan aluksen tehtävä, siihen miehistö on valmistautunut. Mutta jotain on hullusti. Planeetalle laskeutumista varten kasvatettu Teacher, opettaja, herää alukseen jossa vallitsee kaaos.

Käy ilmi, että Teacherin kopioita on herätetty toimintaan kerta toisensa jälkeen, mutta aiemmat versiot ovat epäonnistuneet tehtävässään, mikä se sitten onkaan. Aluksessa on liikkeella outoja hirviöitä, joita Teacher joutuu pakenemaan. Ja kun hän törmää toisiin ihmisiin on epäselvää, voiko heihin luottaa sen enempää.

Mainio kertomus, ajatuksia herättävä tarina niistä rajoista joita älykkäällä sivilisaatiolla maailmankaikkeudessa on kohdattavanaan.

Pudotuspeli

Arne Dahlin jännäri Pudotuspeli (Otava, 2004; suom. Kari Koski; ISBN 951-1-18018-5) palaa Verikyyneleen aloittamaan tarinaan, mutta hyppää askeleen taaksepäin ja kertoo, miten poliisin niin sanottu "A-ryhmä" sai alkunsa.

Päähenkilönä on edelleen Paul Hjelm, joka joutuu kirjan alussa keskelle vaikeaa panttivankitilannetta. Hjelm joutuu ikään kuin potkituksi pois tehtävästään, rikospoliisin erikoisryhmään.

Dahl viittasi tämän kirjan tapahtumiin aiemmin ilmestyneessä Verikyynel-romaanissa, mikä on melkoisen taitavaa ja harkittua kirjoittamista. Mitenhän iso osa A-ryhmää käsittelevästä romaanisarjasta on Dahlilla ollut jo hahmoteltuna sarjan ensimmäisiä osia kirjoittaessaan?

Tässäkin kirjassa Dahlilla on liikkeellä kaikenlaisia kuvioita: venäläinen mafia, ruotsalaisen talouselämän johtoon kohdistuva murhasarja, A-ryhmän työtä vaikeuttava Säpo, ja niin edelleen.

Taitavasti Dahl tarinansa kertoo. Mutta huumorista ja elämänmakuisuudesta huolimatta tästäkin kirjasta jää jotenkin kylmä vaikutelma. Ehkä se on ollut Dahlin tarkoituskin.

Mutta kyllä tuntuu siltä, että en Dahlin dekkarisarjan lukemista jatka tämän pidemmälle.

Verikyynel

En tiennyt tätä kirjaa lukiessani, kuka Arne Dahl on, ja sen tietäminen olisi voinut vaikuttaa lukukokemukseen: Verikyynel (Otava, 2004; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-19772-0). Pidin kirjaa melko tavanomaisena dekkarina, tosin taitavasti kirjoitettuna. Vasta aivan kirjan lopussa tajusin, että tässähän käsitellään hyvin monimutkaisia teemoja. Ihan niin suoraviivainen tämä kirja ei ollut kuin kuvittelin.

Kirjaa voi pitää esikoisteoksena. Ainakin se oli Dahlin ensimmäinen niin sanotusta poliisin "A-ryhmästä" kertova.

Kerronta on niin taitavaa ja siinä viitataan ikään kuin aiemmin kerrottuihin tapahtumiin, että ajattelin kyseessä olevan jo aiemmin dekkareita kirjoittaneen kirjailijan uusi teossarja. Ja tavallaan niin onkin, sillä Arne Dahl on salanimi.

Lainaan tässä Otavan kirjailijaesittelyä: "Arne Dahl, oikealta nimeltään Jan Arnald (s. 1963), kuuluu Ruotsin rikoskirjailijoiden kirkkaimpaan kärkeen. [...] Jan Arnald on kirjallisuuden tutkija, kriitikko ja toimittaja. Omalla nimellään Arnald on kirjoittanut viisi kaunokirjallista teosta. [...] Nimeä vaihtamalla hän saattoi antaa tekstin puhua puolestaan. Arnaldin sukunimestä syntyi Arne Dahl, ja vasta viidennen dekkarin jälkeen kirjailijan todellinen henkilöllisyys paljastui suurelle yleisölle."

Ja vielä pieni lainaus: "A-ryhmä-trillereissä Dahl toivoo rikkovansa perinteisen populaari- ja korkeakulttuurin välisen raja-aidan. A-ryhmä-trillerit ovat samalla kertaa hauskoja, syvällisiä ja jännittäviä, eikä olekaan ihme, että ne ovat saavuttaneet myös suomalaisten suosion."

No, kyllä tässä Verikyynel-trillerissä hauskuuttakin on, mutta melkoisen hyytävä tarina se on. Teos alkaa sillä että ruotsalainen kirjallisuuskriitikko kidutetaan kuoliaaksi lentokentällä.

Ennen kuin tiesin kuka Dahl on, ajattelin että tässä dekkaristi nostaa keskisormea kirjallisille snobeille. Nyt kun tiedän Dahlin kriitikkotaustan tulkinta on pakostakin monimutkaisempi.

Dahl punoo trillereiden kliseitä kuten FBI:n agentteja ja sarjamurhaajia melko terävään yhteiskuntakritiikkiin, jossa pohditaan erityisesti USA:sta tuotuja vaikutteita ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Hänen poliisihahmonsa ovat monimutkaisia, ehkä tarkoituksellisesti tyypitettyjä, mutta aika hienosti kokonaisuus pysyy kasassa.

Ammattikirjoittajan työtä. Mutta kaikesta tästä huolimatta melko kylmän vaikutelman teos lukijaansa jättää, jopa hyytävän.

Olisiko niin, että kirja tuo ruotsalaiseen dekkarikirjallisuuteen juuri niitä amerikkalaisia vaikutuksia joita se päällisin puolin kritisoi? Tai onko tulkintani taas yksinkertaistava?