Siperian sylissä

Aikamoinen kirja tämä on, Marianna Flinckenberg-Gluschkoffin kuvaus sukukansojemme elämästä: Siperian sylissä (Maahenki, 2011; ISBN 978-952-5870-35-0). Venäjän kielen lehtorina Helsingin yliopistossa toiminut Flinckenberg-Gluschkoff kertoo matkoistaan Siperiaan hantien, mansien ja nenetsien luokse. Samalla hän tallentaa kirjaansa katoamassa olevaa kansanperinnettä.

Todellisia kaukomatkoja tässä tehdään, useimmiten oman perheen kesken, olosuhteisiin jotka tuntuvat äärimmäisiltä Etelä-Suomen näkövinkkelistä.

Flinckenberg-Gluschkoff kertoo perinteistä ja uskomuksista, miesten ja naisten rooleista, esineiden "puhdistamisesta" esimerkiksi raudan avulla, siitä miksi lapsien leikkikaluiksi tehdyillä nukeilla ei saa olla ihmisen päätä.

Monen monta kurkistusta toisenlaiseen kulttuuriin ja elämään tämä kirja tarjoaa. Valokuvat ovat komeita myös, varsinkin vaatteista ja käyttöesineistä otetut; käden taidot ovat olleet kunniassa.

Kirjassa kerrotaan myös kulttuurien kohtaamisista, siitä miten Siperiaan matkanneet vieraat eivät ymmärrä paikallisia tapoja, loukkaavat tietämättömyyttään ja ymmärtämättömyyttään isäntiään.

Mutta haikea olo tästä kirjasta myös tulee: miten käy etnisten vähemmistöjen ja miten nykyajan kulttuuri vie mennessään vanhat tavat ja taidot. Luontokaan ei ole enää ennallaan, kun luonnonvaroja otetaan yhä kovemmin ottein teollisuuden käyttöön.

Matkakertomusten aatelia tämä kirja on, kaikessa nostalgisessa kauneudessaan.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrön novellikokoelmasta oli tätä kirjoittaessa 335 varausta kirjastojen Helmet-järjestelmässä, kyllä ei ole huonosti kirjan suosion laita: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-39079-5). Ja taattua mielensäpahoittamista on näissä novelleissa luvassa.

Tykkäsin alkuperäisestä mielensäpahoittajasta kovasti, ja maistui tämäkin. Ehkä hahmo on kypsynyt ajan mittaan, ihan samalta jäärältä ei päähenkilö tässä kirjassa tunnu, tai johtuisiko muutos siitä että nyt päästään perimmäisten kysymysten äärelle: ruoka-asioihin, ja kunnon kotiruokaa tekemään.

Aika mukavasti alkaa omillaan olevan kahdeksankymppisen ruoanlaitto onnistua, kun kaapeista löytyy emännän vanhoja reseptejä: "Kypsyys vaatii tarkkaavaisuutta, se on vähän kuin sementin ja veden kanssa kun tehdään betonia. Siihen kun lisää vielä kovan pakkasen, niin käsissä on ongelma ja venyvät rakennusaikataulut."

Ja maistuu mielensäpahoittajalle perunan lisäksi myös saapasmaan ruoka, kun se oikein tehdään: "Tiesi tekijä saman kuin minä olen elämässä oppinut: annetaan hautua tarpeeksi pitkään. Se on niin kuin ajatus taikka rakkaudentunnustus taikka totuus, jota ei saa suustaan. Sisältö kasvaa, kun ei lyö heti pöytään."

Mutta "karpoamisesta" kyllä mielensä pahoittaa: "Nyt sitten luullaan olevansa loorteja, jaarleja ja prinssejä, jotka istuksivat upottavassa nahkatuolissa, suupielistä valuu rasva ja etualalla kääpiö heittää henkensä edestä voltteja. Se saa järsiä luut ja juoda sen rasvan mikä jaarlin suupielistä valuu maahan."

Harmaasuolattu ystävämme - joulukinkku - herkistää mielen: "[H]änelle koitti aika astua ruokapöytäämme. Muuttua yhdeksi meistä niin kuin se ehtoollisviinikin on olevinaan. Erityisen hyvin minä muistan Lentukan, Herkon ja Hilman. Viimeinen osasi katsoa sillä tavalla silmiin, että melkein jäi syömättä."

Kyllä ei ruoka ole koskaan pahaa, sen oppii näistä novelleista, ihan tulee vesi kielelle.

Djibouti

Elmore Leonardin romaani Djibouti (Phoenix, 2011; ISBN 978-0-7538-2905-9) kertoo Afrikasta, merirosvoista, ja länsimaisten ihmisten vaikeuksista ymmärtää Afrikkaa.

Kirjassa tehdään televisio-ohjelmaa merirosvoista ja merirosvojen metsästäjistä, ja samalla kerrotaan niistä elämisen ehdoista joita ihmisillä Djiboutin seudulla on.

Leonard osaa kirjoittaa, mutta jotenkin tässä kirjassa tuntuu että tarina ei ihan nouse lentoon. Ehkä kyse on kerronnallisesta ratkaisusta, jossa katsotaan kuvattua videota ja samalla muistellaan tapahtunutta, tai sitten päähenkilöt vain eivät oikein sytytä.

Uskottavasti Leonard kyllä tarinaansa kertoo, mutta tässäkin alkaa välillä tuntua siltä että täysillä ei Leonard ole tarinassaan kiinni. Ulkokohtaista - eletyn maku puuttuu.

Mutta huonoimmillaankin Leonard päihittää tusinajännärit mennen tullen, siitä ei mihinkään pääse.

Hullu vapaana

Beate Grimsrudin omaelämänkerralliseksi väitetty romaani järisytti kolkolla kauneudellaan: Hullu vapaana (Like, 2012; suom. Jonna Joskitt-Pöyry; ISBN 978-952-01-0640-9). Norjalainen mutta Ruotsissa asuva Grimsrud on palkittu kirjailija, joka on kirjoittanut lastenkirjoja ja romaaneja sekä ohjannut elokuvia.

Tässä omaelämänkerralliseksi sanotussa romaanissa käy ilmi millaisten mielenterveysongelmien kanssa Grimsrud on paininut lapsesta saakka.

Romaanin päähenkilö on nimeltään Eli, mutta Elillä on päänupissaan seurana joukko muita hahmoja, "poikia": Espen, Emil ja Erik juttelevat Elin kanssa ja ottavat välillä vallan. Toisinaan Eli saattaa pärjätä hyvin, mutta aika ajoin sairaus ottaa vallan, ja elämä harha-aistimusten vallassa vie voimat.

Skitsofrenia ja ajoittaiset psykoottiset kohtaukset muodostavat romaanin rungon. Tarina on pienistä palasista koottu, mukaan lukien otteet potilaskertomuksesta, jossa kuivalla lääketieteellisellä kielellä kerrotaan potilaan ("Pot.") käyttäytymisestä.

Kirjassa kerrotaan hyperaktiivisen Elin lapsuudesta, jolloin vanhemmat joutuivat sitomaan hänet yöksi sänkyyn saadakseen hengähdystauon. Eikä Elin lapsuus muutenkaan mikään kovin mukava ollut, traumoista jäi pysyviä jälkiä.

Romaanin Eli kirjoittaa elämänkerrallista romaania, ja eräässä vaiheessa pyytää äitiään lupaamaan, että tämä ei lue romaania. Äiti lupaa, ja kertoo myöhemmin että naapurin rouva lupasi lukea kirjan ja kertoa mitä siinä sanotaan.

Elin päässä äänet ottavat ajoittain vallan, mutta tästä huolimatta hän pystyy monenlaiseen luovaan työhön, jopa kirjoittamaan romaaneja mielisairaalan suljetulla osastolla ollessaan. Jotain kieron kiehtovaa on siinä, että suljetun osaston potilas pääsee käymään lehdistötilaisuudessa, kun hänet on nimetty ison kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi.

Kirja kertoo mielenkiintoisella tavalla myös mielenterveystyöstä, potilaan näkökulmasta. Aika ajoin pakkohoitoon joutuva Eli saa joskus osakseen käsittämättömän raakaa kohtelua, mutta toisaalta hänelle löytyy myös myötätuntoa ja ymmärrystä.

Kurja, kamala elämänkohtalo, joka kuitenkin hohtaa kummallista sisäistä valoa. Kyllä on ihminen kaikessa hulluudessaankin kovin viisas olento.

Bill, linnunradan sankari robottiorjien planeetalla

Harry Harrison on kirjoittanut tosi paljon tieteiskirjallisuutta, vaihdellen tyylilajista toiseen. Huumorinkin hän taitaa, vaikka välillä ehkä väen väkisin vitsejä vääntäen, mistä esimerkiksi sopii romaani Bill, linnunradan sankari robottiorjien planeetalla (Like, 1995; suom. Arvi Tamminen; ISBN 951-578-235-X).

Bill on melko vähäisillä älynlahjoilla varustettu rivisotilas, joka on oppinut selviämään vielä älyvapaampien sotavoimien palveluksessa. Ja tälläkin kertaa kommelluksia seuraa, kun Bill haaksirikkoutuu robottien kansoittamalle planeetalle.

Harrison vääntää sellaista huumoria, joka ei välttämättä kestä kovin hyvin aikaa, esimerkkinä vaikkapa se kun avaruusaluksen tietokoneessa on matematiikkaprosessorilla varustettu 286-suoritin.

Ja luulenpa että lukijoilta voi mennä ohi myös se, miten Harrison pilkkaa kirjan ilmestymisajan virtauksia tieteiskirjallisuudessa, esimerkiksi kyberpunk-tyyliä.

Mutta muutaman hymyn tämä kirja kyllä herätti - kunnes jätin sen kesken noin puolivälissä.