Puiden kansa

Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon valokuvakirja pureutuu metsään liittyvien myyttien maailmaan: Puiden kansa (Miellotar, 2006; ISBN 952-99113-1-9). Mutta vaikka puista kovasti pidänkin, jotenkin tämä kirja jätti kylmäksi.

Ehkä siksi, että oma luontokokemukseni ei oikein vastaa sitä, mitä tässä on tavoiteltu. Itselläni metsään liittyy myös metsätyön tekemisen elementtejä, marjojen keräämistä ja sen sellaista. Pelkkänä myyttinä en voi metsää kokea.

Kirjassa käydään läpi kansanperinnettä metsään ja puihin liittyen, kansan uskomuksia, pyhyyden kokemusta, pyhiä paikkoja ja sen sellaista. No, kaikki tämä on jotenkin kuin päälle liimattu omaan käsitykseeni metsästä.

Ikään kuin tässä yritettäisiin jotenkin muinaiseen palaamalla herättää henkiin ihmisten kokemusta metsästä. Mutta miksi näin? Ei taidekaan toista toistamistaan sitä mitä jo on tehty, miksi luontokokemuksessa pitäisi siis mennyttä tavoitella?

Ristiriitainen teos, ei kyllä minua puhutellut, mutta voihan tällä paikkansa jossakin kirjahyllyssä olla.

Loruja linnuista

Elina Kynsijärven lorut ja Benjam Pöntisen valokuvat tekevät tämän kirjan: Loruja linnuista (Maahenki, 2011; ISBN 978-952-5870-48-0). Kirjan lintuvalokuvat ovat onnistuneita ja lorut sopivat niiden yhteyteen. Mutta jotain vaisua tässä kirjassa silti on.

Ajattelin, että tässä olisi hyvä iltasatukirja lapsille, mutta kahden rupeaman jälkeen kirja sai tuomion: tylsä, ja vaihdettiin toiseen kirjaa.

Ehkä kirjaa vaivaa jonkinlainen yllätyksettömyys ja mielikuvituksen puute, mene ja tiedä. Itseäni se miellytti enemmän kuin lapsia, mutta minä olenkin aikuinen.

Lainatut, viivatut, tentityt

Hanna Kuusi on kirjoittanut mielenkiintoisen historiikin kirjastomaailmasta: Lainatut, viivatut, tentityt (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011; ISBN 978-952-222-280-0). Teoksella on alaotsikkona Ylioppilaskunnan kirjasto / Helsingin yliopiston opiskelijakirjasto 1858-2009, ja se kertoo tsaarinajan yliopistossa toimineesta ylioppilaiden omasta kirjastosta, joka kasvoi ja kehittyi ja muuttui loppujen lopuksi osaksi Helsingin yliopiston kirjastoa.

Kirjasta käy hyvin ilmi opiskelijakirjaston palvelutehtävä: "Ennen kaikkea opiskelijakirjastot poikkesivat muista tieteellisistä kirjastoista palveluorientaatiollaan - opiskelijat tarvitsivat palvelua ja toisaalta kehittynyt palvelukulttuuri opetti opiskelijat kirjaston käyttäjiksi."

Kirjojen lainausmahdollisuus on ollut ja on opiskelijoille tärkeä, myös taloudellisessa mielessä: "Kirjojen lainaus oli huomattavasti halvempi vaihtoehto kuin suora opintotuki. [...] Opiskelijakirjaston laskelmien mukaan yksittäinen opiskelija säästi vuodessa 1500-2500 markkaa, kun pystyi lainaamaan tenttikirjansa kirjastosta. Jos opiskelijat olisivat ostaneet kirjansa, olisi se merkinnyt 39 miljoonan markan investointeja vuosittain. Vertailun vuoksi opiskelijakirjasto käytti kurssikirjallisuuden hankintaan vuonna 1990 noin 1,7 miljoonaa."

Sellaiset tieteenalat joilla kirjallisuudella on erityisen suuri merkitys hyötyvät kirjastolaitoksesta valtavasti. Kirjasta käy ilmi, että 1990-alkupuolen taloudellisen kriisin aikana laskettiin, mitä kurssikirjallisuus tulisi maksamaan opiskelijalle: "Oikeustieteellisen maisteritutkinnon kirjapaketin hinnaksi saatiin 32 000 markkaa ja valtiotieteellisen tutkinnon 24 000 markkaa." Ja tässä oli kyseessä vain tutkimusvaatimuksissa mainitut kirjat.

Teos on mainio kuvaus kirjastosta "sisältä päin", ja samalla se valottaa olennaista yhteiskunnallista toimintoa jota ilman osaamista tuskin voisi ajatella syntyvän, ainakaan samassa mitassa kuin mistä olemme saaneet Suomessa tähän asti nauttia.

Hieno työtä, sekä historiikin tekijältä että historiikissa kuvatulta laitokselta!

Paluu

Turkka Hautalan nimi pomppasi esiin jossakin kirjablogissa, en nyt muista missä, ja siellä kehuttiin jotain toista Hautalan kirjaa, mutta lainasin kuitenkin tämän romaanin: Paluu (Gummerus, 2011; ISBN 978-951-20-8480-7). Ja kyllä kannatti, tämä on hieno kirja, vaikka aluksi sitä epäilinkin.

Kirjan päähenkilö on nimeltään Väinö Linna, ja hän lähtee kirjan alussa etsimään isäänsä, josta ei ole kuulunut vähään aikaan mitään.

Kirja kertoo pikkukaupungissa elämisestä, kotiinpaluusta, ulkopuolisuudesta, ja on tässä kehityskertomuksenkin aineksia, siitä miten rikkinäinen ihminen ehkä voisi eheytyä.

Ja alkoholi, sillä on iso rooli tarinassa, viitataanhan tässä monen monituisen kertaan Bukowskiin, hänen teoksiinsa ja elämäänsä, ja ennen kaikkea alkoholin käyttöönsä. Ihan loppuun asti romaanin jännite ei kanna, mutta aika hyvin tarina silti koukutti lukemaan.

Pojan kotiinpaluusta tarinassa on kyse, samaten on kyse siitä mitä alkoholi voi tehdä ihmisille, niin käyttäjille kuin läheisille. Ja sovitusta etsimässä myös ollaan, mutta onko sovitus mahdollista, sitä on turha tässä paljastaa.

Karheaa, jollain kummalla tavalla onnellisiin ajatuksiin johdattava on tämä romaani nyrjähtäneistä ja paikaltaan suistuneista ihmiskohtaloista. Jospa tästä peilistä itseäänkin voisi tutkailla...

Kukoistavan johtamisen käsikirja

Keijo Halinen ja JP Jakonen ovat kirjoittaneet kirjan, joka on ehkä enemmän elämäntaito-opas kuin johtamisopas: Kukoistavan johtamisen käsikirja (Basam Books, 2011; ISBN 978-952-260-049-3). Kirja lupaa paljon, mutta kovin tyhjältä tuntui teoksen lukemisen jälkeen. "Iso ääni ja vähän villoja", voisi sanoa.

Sitä ei voi kieltää, etteivätkö kirjoittajat paikka paikoin osaisi sanoa terävästi ja sattuvasti, mutta ongelmana on se että paketti on päällystetty melkoisella soopakerroksella ja vielä laitettu tuotemerkkejä® perään.

Kirjoittajat lähtevät hyvin ja vauhdikkaasti liikkeelle kertoen kaikenlaisista ongelmista, mitä organisaatioiden johtamisessa ja erityisesti muutosjohtamisessa on. Ja havainto siitä, että ihmisessä itsessään on sisäänrakennettu muutosvastarinnan koneisto on oikein oiva.

Eikä hassumpaa ollut myöskään pohdinta siitä, miten nopea toiminta jää useimmiten tehottomaksi, sillä se perustuu usein ongelmien väärinymmärtämiseen: "Ongelmat nähdään usein teknisinä, kun ne todellisuudessa vaativat mukautumista. [...] [O]ngelma yritetään ampua hengiltä ja palata sen jälkeen solmio suorassa (ja veriroiskeet rinnuksilla) takaisin palaveriin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja itse asiassa, juuri mitään ei silloin tapahdukaan, kun mukautumista ja kehitystason kasvua vaativat ongelmat koetaan teknisinä, lapiolla kuoliaaksi nuijittavina pikku probleemeina."

Eikä hassumpi ollut myöskään tapa jakaa ihmisen luontainen näkökulma neljään tyyppiin: visionääri, toimija, vuorovaikuttaja ja systeemikko. Tosin tunsin omalta osaltani olevani kaikkia näitä, tilanteesta riippuen, eli tästä tulee kysymys kuinka toimiva tämäkään jaottelu on.

Mutta kirjan ongelmana on se, että esimerkksi muutosvastarinnan koneistoa pyritään käsittelemään tavalla jota ei voi olla rinnastamatta pseudotieteeseen®. Kirjoittajat menevät vauhdilla metsään, ulkomailta tuoduilla opeilla. Enkä tiedä lohduttaako lukijaa se, että kirjoittajat rinnastavat näihin oppeihin tutustumisensa uskonnolliseen heräämiseen.

Ja höttöä piisaa: "Kun ihminen toimii yhteydessä viisauteen ja myötätuntoon ja kun hän olemalla yhteydessä näihin voimiin tuntee olevansa osa merkityksellistä maailmankaikkeutta, hän kukoistaa."

Paradoksaalista kyllä, kirjoittajat yrittävät ohjata lukijansa pois itsekeskeisyydestä kohti eräänlaista yhteisöllistä kokemusta ja ymmärrystä, mutta tästä kaikesta tulee jotenkin egoistinen fiilis, varsinkin kun samalla rivien välissä kaupitellaan yhtä sun toista tuotetta.

Kirja yrittää tarjota lukijalleen tien henkiseen kasvuun ja itsekasvatukseen. Ehkä se tätä voi olla, mutta en kuitenkaan jaksa näihin oppeihin uskoa.