Higher education research in Finland - Emerging structures and contemporary issues

Suomalaisissa korkeakouluissa on tapahtunut monenmoista mullistusta 2000-luvulla. Aihepiiriä tutkitaan monilla eri tahoilla ja tieteenaloilla. Korkeakoulututkimuksen ajankohtaisista teemoista on ilmestynyt tuore kirja Higher education research in Finland - Emerging structures and contemporary issues (Jyväskylän yliopisto, Koulutuksen tutkimuslaitos, 2012).

Kirja tuo esille erilaisia lähestymistapoja ja traditioita korkeakoulututkimukseen ja pyrkii edistämään tieteidenvälistä vuoropuhelua. Koska kirja on englanninkielinen, samoin kuin merkittävä osa potentiaalista kuulijakuntaa, kirjoitin tämän kirja-arvio englanniksi.

---

Sakari Ahola and David M. Hoffman have edited a rewarding yearbook, in which higher education specialists inside Finland focus on its’ lesser reported higher education landscape: Higher education research in Finland - Emerging structures and contemporary issues (Finnish Institute for Educational Research, 2012; ISBN 978-951-39-4647-0).

During the last decade, there has been a lot of interest globally in the Finnish education system, as it appears to be a success story. In this book specialist look at higher education from the inside, making a closer look. What are the findings?

Here is some background about the book: “In Finland, research on higher education is spread out amongst various disciplines and locations, blending national traditions and addressing international trends. Since the beginning of 2000, the Consortium of Higher Education Researchers in Finland (CHERIF) has made an effort to present a current understanding and platform of communication about phenomenon linked to Finnish higher education.”

But let’s go to the articles and discuss some of the key themes of the book.

Jussi Välimaa discusses the relationship with the research and the subject of research, Finnish higher education. Here Välimaa gives the Ministry of Education and Culture positive feedback: “The support from the MOE should also be mentioned here, as the ministry, generally have respected the aims of building a higher education research community as an academic community, rather than using academic research as a purely instrumental tool of the ministry.”

However, even sound research and well-made plans may not be taken into account, as reported by Osmo Kivinen and Päivi Kaipainen, related to a proposal for a dual HE system in the turn of 1990s: “Namely, when the relevant preparation documents and proposal drafted by the ministry of education were presented to the parliament, almost all carefully prepared evidence-based guidelines were forgotten when members of the parliament eagerly began to drive the interests of their own electoral district. As a result, Finland got a hugely oversized and scattered non-university system that only recently has been taken under objective evaluation and consequent implementations.”

Jussi Kivistö and Jarkko Tirronen discuss Aalto university from the viewpoint of “new elitism”. In the turn of the millennium universities faced challenges of globalization, digitalization and marketization, resulting in a new policy environment: ‘”New higher education policy” is based on the incorporation of knowledge, research and innovations. In this policy, universities are primarily instruments of economic growth through knowledge production, innovation transfer and capitalizing processes.”

Also, a new kind of elitism appeared on the scene: ‘Unlike the traditional elitism, which was dealing with the privilege of few students, the new elitism is referring to the privilege of a few institutions, based on past prestige, current merits or future prospects. The main function of the new elitism is to pick out (as the original Latin word “eligere” implies) by ranking institutions deemed to be world class universities.’

Establishment of the Finnish Aalto University is given as an example of the instrumental function of the new elitism: “to gain competitive advantage over the other post-industrialized knowledge societies”.

On the topic of applied vs. basic research, Oili-Helena Ylijoki, Liisa Marttila and Anu Lyytinen find evidence of a strong personal interest by researchers for combining applied and basic research: “[T]he role of basic research nonetheless seems to be strong in Finnish universities, indicating that basic research continues to have appeal among academics, including junior researchers whose overall university experience is different from senior academics.”

And in the Nordic countries it seems that there is emerging a counter-movement from the emphasis on applications: “the rhetoric pendulum seems to be swinging back to an emphasis on a traditional notion of basic research.”

But what about the topic of financial autonomy since the recent university reform in Finland? Vuokko Kohtamäki discusses this topic and finds that context matters: “Financial autonomy takes on different meanings in situations when resources are abundant and available, compared to situations where resources are limited.” Given that Finnish universities confronted their new financial autonomy alongside a major economic crisis, it remains to be seen how the situation develops in the longer run.

All in all, this book is an excellent review of the topical questions of Finnish higher education institutions, and I’m sure it will find a lot of readers also outside Finland.

Kananlihalla

Wolf Haasin dekkari Kananlihalla (Otava, 2004; suom. Riitta Virkkunen; ISBN 951-1-19221-3) pistää yksityisetsivä Simon Brennerin melkoisen pulman pariin. Itävaltalaisen pikkukaupungin kanaravintolasta on löytynyt kananluiden seasta ihmisluita, joiden alkuperä kummastuttaa.

Kun Brenner tarttuu toimeen, alkaa ihmisiä kadota maisemista yksi toisensa jälkeen. Sotkuun liittyvät jollakin kummallisella tavalla paikallinen jalkapallojoukkue, kuuluisa (mutta kuolleeksi epäilty) taiteilija sekä itämafian gangsterit.

Kohta ravintolan nurkista löytyy jalkapalloilijan pää (ilman ruumista). Brenner saa vilistää paikasta toiseen edes pysyäkseen jotenkin kärryillä tapahtumista.

Välillä mennään moottoritiellä niin kovaa että autojen punaiset jarruvalot ovat kuin vastaantulevien autojen valokeiloja, ja välillä taas puntaroidaan ihmissuhdekiemuroita.

Haasilla on erikoinen tapa käyttää kieltä, ja luultavasti teksti olisi nautittavimmillaan alkuperäiskielellä, mutta suomentaja on tehnyt kohtuullista työtä huumorin välittämisessä. Tosin paikka paikoin homma on melkoista koheltamista ja ehkä suomentaja on ollut mahdottoman urakan kanssa tekemisissä.

Antisankari Brenner on enemmän kuin hukassa tapahtumia selivittäessää. Loppunäytöksessä Brenner on vaarassa menettää omia luitaan (ja henkensä) lihakirveen kanssa heiluvalle murhaajalle.

Kokonaisuutena kirja on melko kevyt, ja vähän pettynytkin olo tästä jäi. Kohellusta, ja huumori on sellaista josta joko pitää tai sitten ei, itse olen vähän kumpaakin mieltä. Jos pitää dekkareista joissa ei olla ihan tosissaan, tämä kyllä menettelee.

Näkymä valtamerelle

Kiinassa kuolemansa jälkeen suureen suosioon nousseen runoilijan Hai Zin runoja on nyt saatavilla suomeksi: Näkymä valtamerelle (Basam Books, 2012; suom. Pertti Seppälä; ISBN 978-952-260-014-1).

Hai Zi lienee Suomessa vähän tunnettu kirjailija, vaikka Ylen sivuilta löytyy hänestä lyhyt esittely: "Hai Zi, oikealta nimeltään Zha Haisheng (1964 - 1989), oli kiinalainen runoilija, joka kuolemansa jälkeen on noussut Kiinassa kulttirunoilijan maineeseen. [...] Hai Zi kirjoitti laajahkon runotuotantonsa noin 5 - 7 vuoden aikana. Eläessään häntä ei arvostettu pienen piirin ulkopuolella juuri ollenkaan. Hän teki itsemurhan asettumalla junan alle 26.3.1989, omana syntymäpäivänään. Itsemurha sai liikkeelle pienen itsemurhaepidemian nuorten kiinalaisten runoilijoiden ja taiteilijoiden keskuudessa."

Hai Zistä kerrotaan, että "hän piti itseään nuorena nerona, jonka kuului kuolla nuorena", mikä tuntuu aika rankalta lähestymiseltä elämään ja runouteen. Mutta ainakin tästä kokoelmasta voi aavistaa jotakin hänen runoutensa sisällöistä ja merkityksistä.

Runoissa on jotain surrealistista, mutta samalla niissä on konkretiaa, teräviä yksityiskohtia. Tässä ote runon nimeltä "Runo" lopusta:

kenen kavereita
valkoiset pilvet taivaalla

kenen ruumis musta kuin yö lumenvalkoisin siivin
kaipaamassa, ääntelemässä

kuka kauniissa aamussa
kuka tässä runossa

Kaipausta, etsitään, ehkä itsensä kadottamista, sitä jotenkin aavistelee runoista. Tässä ote runosta "Kaukaisuus":

näinä aikoina kivet
lentävät luokseni

kivistä syntyy verta
kivistä syntyvät seitsemän sisarta

seison autiolla ruohotasangolla

silloin olen kaukaisuudessa
silloin olen vapaa ja köyhä

Ja myös rakkausrunoja, niitä kokoelmasta löytyy, mutta jotenkin täyttymätöntä on tämä rakkaus, kuin ei tietäisi mitä etsiä, mutta samalla niissä kyllä on myös syvyyttä:

Kädet puutarhassa
eivät enää yksinäiset
kaksi omaa kättä
hedelmöittävät toiset kädet

Niin, sanottakoon vielä että tämän rakkausrunon otsikkona on "Sokeus".

Hieno kokoelma Hai Zin runoja, ja erinomaista työtä suomentajalta, Pertti Seppälältä.

Esimiestyö

Henry Mintzberg tarjoilee melkoisen paketin tietoa esimiestyöstä: Managing (Financial Times Prentice Hall, 2011; ISBN 978-0-273-74562-4). Kirjassa kerrotaan johtamisesta ja päätöksenteosta pitäytymättä yhteen ainoaan näkökulmaan, pyrkien kokonaisvaltaiseen ja käytännönläheiseen esitykseen.

Kirjan kannessa komeilee leima "Winner - CMI Management Book of the Year 2010" ja lainaus "A Rolls Royce of a Book". Mutta eipä välitetä näistä kehuista, sillä moni kakku päältä kaunis. Onko kirjasta hyötyä?

Kyllä on, pakko se on myöntää. Mintzbergillä on selkeä käytännön ote esimiestyöhön organisaatioissa. Ja tässä kerrotaan nimenomaan siitä konkreettisesta työstä josta englanniksi puhutaan termillä "management" ja jolle suomen kielessä ei ole oikein sujuvaa vastinetta, usein "leadership"-teeman vastakohtana tai sitä täydentävänä asiana.

Mintzberg ottaa kantaa johtamisoppeihin hyvinkin ärhäkkäästi, pistäen ruotuun mm. Druckerin. Mintzbergin mielestä useimmat johtamisoppien esittäjät eivät ole testanneet ajatuksiaan käytännössä, esimerkiksi seuraamalla miten esimiestyötä tehdään päivästä päivään, tunnista toiseen ja minuutista seuraavaan.

Ja hyvin Mintzberg teesinsä perustelee: esimiestyön käytäntö on aivan muuta kuin mitä johtamisopit väittävät sen olevan. Kiirettä on, koko ajan on monta rautaa tulessa, jotkut asiat ovat tärkeitä, jotkut vain on tehtävä, ja monet asiat pitää hoitaa pöydältä pois mahdollisimman nopeasti. Kuinka tämän kaaoksen keskellä pitäisi toimia?

Esimiehen pitää ensinnäkin kyetä siirtymään nopeasti tärkeiden ja rutiininomaisten asioiden välillä: "[T]he significant activities seem to be interspersed with the mundane in noe particular pattern; hence, the manager must be prepared to shift moods quickly and frequently."

Kun esimiesten päivät on pakettu täyteen keskeytyksiä, tapaamisia, sähköposteja ja ryntäämistä paikasta toiseen, miten on mahdollista ylipäänsä saada jotain aikaan? Mintzbergin mukaan täytyy käyttää kaikki tilaisuudet hyväkseen oman tehtävän toteuttamisessa: "The effective managers seem to be not those with the greatest degrees of freedom but the ones who use to advantage whatever degrees of freedom they can find."

Esimerkiksi puheen pito on hyvä mahdollisuus tuoda esille organisaation tavoitteita ja toimintaa, siten että puhe ei ole vain pakollinen kuvio vaan palvelee esimiestyötä.

Itseäni puhutteli Mintzbergin kirjassa lyhyt aukean mittainen osuus "Supportive Managing", jossa puhutaan johtamisesta tuki- ja suojelupalveluna varsinaiselle työlle: "[Professionals need] support and protection, so that they can accomplish their work with a minimum of disturbance. Accordingly, this posture of supportive managing shifts to the external roles of linking and dealing: the managers work with outside stakeholders to ensure a steady flow of resources and other means of support, while buffering many of the outside pressures coming in."

Mintzberg korostaa, että kukaan ei pysty olemaan virheetön esimies, mutta jos onni on myötä, virheet eivät osu kriittisille alueille. Esimiestehtävä joka tapauksessa paljastaa viat: "If you want to uncover someone's flaws, marry them or else work for them."

Mintzberg kehottaa tasapainon hakemiseen esimiestyössä, yhden opin konsteilla ei pitkälle pötkitä. Ja omilla aivoilla pitää ajatella, eikä myöskään sortua siihen että käytännön tekeminen unohtuu kokonaan. Kosketus asiakkaiseen ja liiketoiminnan sisältöön pitää säilyttää kaiken kiireen keskellä.

Värien vallassa

Jasper Fforde hauskuuttaa lukijaa ja saa pohtimaan ihmiskunnan tulevaisuutta rajallisten resurssien planeetalla romaanillaan The Road to High Saffron (Hodder, 2011; ISBN 978-0-340-96305-0). Kyseessä on kirjasarjan Shades of Grey ensimmäinen osa. Tapahtumat sijoittuvat satojen vuosien päähän tulevaisuuteen.

Romaani on muodollisesti tieteiskirjallisuutta, mutta kuten hyvän tieteiskirjallisuuden laita on, kyseessä on enemmänkin tutkielma ihmisistä ja yhteiskunnasta kuin tieteen ja tekniikan keksinnöistä.

Kirjassa kuvataan yhteiskuntaa, joka on pysähtynyt paikoilleen, mitä nyt aika ajoin "palataan menneeseen" ja kielletään käyttämästä tiettyjä teknisiä välineitä, osaamisia ja kirjallisuutta. Stabiilisuus on kaiken tavoitteena, kaikki normista poikkeaminen tai edistyksellisyys tulkitaan arveluttavaksi ja jopa rikolliseksi toiminnaksi.

Yhteiskunnan valuuttana ovat "palautepisteet" (merit points), joita voi ansaita tai menettää käytöksestä ja sääntöjen noudattamisesta riippuen. Jos pisteissä mennään liikaa negatiiviselle, edessä on uudelleenkoulutusleiri, eikä valitusmahdollisuutta ole.

Kirjan yhteiskunta perustuu väreihin, erityisesti kolmeen pääväriin ja niiden tiettyihin yhdistelmiin kuten vihreä, purppura ja oranssi. Väristä riippuu niin yhteiskunnallinen asema kuin tehtävät yhteiskunnassa. Hierarkian pohjalla ovat "harmaat", jotka tekevät kaikki raskaat työt, jopa kolme työvuoroa peräkkäin.

Värit eivät ole pelkästään abstraktio vaan myös konkreettinen asia: ihmisten näköaisti on valikoitunut niin, että osa näkee punaista, osa sinistä, osa keltaista ja niin edelleen. Mitä erikoistuneempi näköaisti on (vaikkapa "punainen on 70 prosenttia"), sitä korkeampi on asema yhteiskunnassa.

Tästä syystä naimakaupat ovat tärkeitä. Lisäksi on erityisesti kielletty naimakaupat vastavärien kesken.

Sukujen ja perheiden asema muuttuu sukupolvesta toiseen, ja se joka tänään on harmaata voi muutaman sukupolven päästä olla korkealla jonkun päävärin hierarkiassa.

Yhteiskunta on totalitarismin läpitunkema, kaikkea säätelee (erityisesti pukeutumista ja käyttäytymistä) tiukka normisto. Kyseinen säännöstö on täynnä järjenvastaisia asioita, joita yritetään parhain päin tulkita. Esimerkiksi on kielletty lusikoiden valmistaminen, mikä tarkoittaa sitä että lusikat kulkevat arvokkaana perintönä suvuissa ja ovat erittäin kovaa valuuttaa.

Romaani sijoittuu tulevaisuuteen, mutta yhteiskunta on selvästi satiirinen versio nykypäivän Englannista ja sen luokkarajoista. Samalla tarina kertoo vastarinnasta ja yrityksestä kyseenalaistaa yhteiskunnan perusprinsiipit ja säännöt, tilanteessa jossa tekniikka marssii koko ajan taaksepäin ja raaka-aineista, erityisesti väriaineista, on huutava pula.

En mene tässä kirjan juonenkäänteisiin ja henkilöhahmoihin, ne toimivat hyvin. Päähenkilönä on nuori punainen. Hän on pian menossa näköaistinsa testaukseen, jolloin selviää hänen tulevaisuutensa. Hänen kiistakumppaninaan on kapinallinen harmaa, jolla on seuraavalla viikolla edessä meno uudelleenkoulutusleirille. Vai onko sittenkään?