Juoksuhaudantie

Tässäpä suomalainen tarina: Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie (2002). Eikä huomiotta jäänyt tämä kirja: Finlandia-palkinto 2002 ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 2004.

Tuppaa tuntumaan hankalalta tarttua näin komeasti palkittuun teokseen, siinä ikään kuin änkeää katsomaan sellaista maisemaa jota jo miljoonat silmäparit ovat aiemmin käyneet tuijottamassa ja lukemattomat kamerat ikuistaneet. Mutta sitten, tämä kirja vie kyllä mukanaan. Tarina on myötätuntoisen oivaltava, vaikka meneekin kipeälle alueelle, suomalaisen miehen ja perheen ytimeen: mitä on elämä ilman omaa omakotitaloa?

Tarina on myös sairaskertomus, kuvaus siitä miten ihminen kyvyistään ja tarkoituksistaan huolimatta voi olla aika pirstaleina, eikä paljon tarvita että ihminen alkaa luisua kohti itsetuhon kierrettä: "Nostan katseeni korkeuksiin, irrotan jalat maasta, keinu heivauttaa minut pieneen liikkeeseen. Huimaa. Päivän aherrus on syönyt happea aivoista niin, että pysäyttäessäni liikkeen tuntuu kuin nurmikko lainehtisi hetken."

Vaikka on kipeää lukea tällaista tekstiä, on se myös vapauttavaa. Suomalainen tarina, totta tosiaan.

Kirja tienhaarassa vuonna 2020

Kai Ekholm ja Yrjö Repo ovat kirjoittaneet perusteellisen katsauksen kirja-alaan. Takakannen tekstin mukaan "Kirja tienhaarassa vuonna 2020 on avoin ja suorapuheinen ajankuva, joka taustoittaa laajasti kirjan ja kustantamisen nykytilaa." Ja kirja on kiinnostava, eikä pelkästään kirjailijoille ja kustantajille vaan myös lukijoille: missä muodossa luemme kirjoja tulevaisuudessa?

Kirjassa on perusteellista pohdintaa kirja-alan tilanteesta, unohtamatta historiallisia vertailukohtia, sillä eihän ole ensimmäinen kerta kun painettu kirja on "kriisissä". Pohdiskeluja tukee laaja kirjojen lukemista ja kustantamista koskeva tilastoaineisto, jossa Suomen tilannetta katsotaan kansainvälisessä vertailujoukossa. Meillä luetaan paljon, mutta ihan huippua emme ole; haasteet ovat silti pitkälti samat kuin muuallakin.

Kirja käsittelee pitkälti "suuren yleisön" kirjallisia kulutustottumuksia, mutta käydään siinä käsiksi myös akateemiseen kirjallisuuteen, esimerkkinä Helsingin yliopiston open access -strategia. Rehtorin päätöksenä (126/2008) edellytetään, että "yliopistossa toimivat tutkijat rinnakkaistallentavat tieteellisissä julkaisuissa julkaistut tutkimusartikkelinsa Helsingin yliopiston ylläpitämään avoimeen julkaisuarkistoon".

Helsingin yliopiston päätös on mielenkiintoinen askel tulevaisuuteen, ei aivan ongelmaton verrattuna perinteiseen kaupalliseen tieteellisten julkaisujen jakeluun, mutta selkeä vaihtoehto joka aikaa myöten saattaa osoittautua hyvinkin merkittäväksi.

Monet asiat eivät ole niin uusia kuin joskus annetaan ymmärtää, esimerkkinä omakustanteet: "Omakustantajien kantaisä lienee ollut Walt Whitman, joka omakätisesti latoi runokokoelmansa Ruohonlehtiä (Leaves of Grass, 1855), markkinoi sitä itse, vei kirjat myyjille ja jopa kirjoitti nimettömänä arvosteluita kirjastaan."

Ekholm ja Repo kehottavat kustantajia luomaan oma digitaalisen kirjan strategiansa, vähintäänkin selvittämään yhteistyömahdollisuuksia esimerkiksi Kansalliskirjaston digitointiyksikön kanssa. Konkreettisia hyötyjä kuluttajalle löytyisi helposti: "... kirja-alan kannattaisi tavalla tai toisella hyödyntää tehokkaammin kirjallisuuden pitkää häntää ja parantaa loppuunmyytyjen teosten saatavuutta.

Uusista kotimaisista avauksista Ekholm ja Repo tuovat esille muun muassa Kansallisen digitaalisen kirjaston (KDK): "Euroopan oloissa tämä on jättihanke ja tuo Suomen vahvasti digitaaliselle maailmankartalle. [...] Vuonna 2011 valmistuva verkkopalvelu avaa pääsyn kirjastojen, arkistojen ja museoiden sähköisiin aineistoihin ja palveluihin. Asiakkaiden ei tarvitse käydä jokaisen toimijan verkkosivuilla tai järjestelmissä: KDK on niiden yhteinen palvelupiste."

Yhteenveto: Kiinnostava katsaus kirja-alaan, tosin ehkä enemmänkin vuoteen 2010 kuin vuoteen 2020, mutta visiointiakaan ei ole kokonaan jätetty tekemättä.

Keihäskäärme ja Kultaiset hämähäkit

Luin Rex Stoutin kaksi dekkaria sisältävän kirjan Keihäskäärme / Kultaiset hämähäkit (Book Studio, 1993) vasta kun olin jo lukenut puolisen tusinaa muuta Nero Wolfesta kertovaa kirjaa. Kummatkin samaan kirjaan sisältyvät suomennokset ovat laadukkaita dekkareita, mutta niillä on melkoinen ajallinen ero. Kultaiset hämähäkit ilmestyi 1953. Keihäskäärme taas on ensimmäinen Stoutin kirjoista, vuodelta 1934.

Stoutin dekkareissa on mielenkiintoinen jännite aivojen (Nero Wolfe) ja toiminnan (Wolfen apulaiset) väillä. Jännite on kirjallinen tehokeino mutta toimii kuitenkin lähes huomaamattomasti osana sujuvaa kerrontaa.

Nero Wolfe on päivärutiineihinsa kiintynyt ajattelija, jolle rikosten ratkaiseminen on keino ansaita (paljon) rahaa, eikä hän halua minuutintarkkoihin päivärutiineihinsa muutoksia, eikä juuri edes poistu talostaan.

Tämähän on kuin oppikirjaesimerkki siitä miten luovaa työtä tekevän ihmisen tulisi arki organisoida jotta ajatteluun jää aikaa - ja samaten ajattelun vastapainona oleville harrastuksille, mikä Wolfen tapauksessa liittyvät ruokaan ja orkideoiden kasvattamiseen.

Ensimmäinen Wolfe-dekkari oli mielenkiintoista lukea. Oletin että hahmo olisi tässä vasta kehitteillä ja poikkeaisi paljon myöhemmistä kirjoista, mutta mitä vielä: Nero Wolfe hyppää kirjan sivuille täysin valmiina. Joitakin erojakin kyllä on - tuntuu siltä että Stout meni tässä kirjassa vähän syvemmälle Wolfen pään sisään ja paljasti ehkä liikaakin inhimillisyyksiä; myöhemmissä dekkareissa etäisyyttä pidetään yllä tarkemmin ja lukija joutuu kaivamaan Wolfen päänupin toimintatavan enemmän tekstin rivien välistä.

Mutta tuttu hahmo tässäkin kirjassa jo seikkaillee, ehkä hitusen rahvaanomaisempana painoksena, mutta se johtunee siitä että Stout ei ollut vielä virittänyt kirjallisia tehokeinojaan viimeisen päälle.

Suositeltava kirja kaikille hyvien dekkareiden ystäville, ja niille joita viehättää hitaampi elämänrytmi, se aika jolloin ihmisillä oli vielä aikaa luovaan toimintaan. Tai ainakin fiktiivisellä dekkarilla sitä oli.

Hard Luck Cafe

Käsittääkseni en ole lukenut yhtään Reijo Mäen Vares-dekkaria, mutta tämä oli työn alla: Hard Luck Cafe (Otava, 2006). Aika erikoinen kirja tämä onkin, sijoitettu parinkymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen, jossa Jussi Vares elelee vanhuudenpäiviään Turussa. Eikä Turulla mene hyvin: kaupunki on rapistunut pakolaisten kansoittamaksi turvattomaksi kaupungiksi, jossa kroaattilaiset (!) rauhanturvaajat yrittävät pitää jotain järjestystä yllä.

Kirja on kirjoitettu huumorin pilke silmäkulmassa, mutta aika lohduton on se tulevaisuudenkuva jota tässä maalataan. Kansainvälisillä areenoilla liikutaan myös, Vareksen pojan kautta, eikä vauhti jää paljon jälkeen James Bondeista ja sen semmoisista.

Mutta jääkö tarinasta mitään käteen? Vähän sisäänlämpiävä tämä on, semmoista kovaksikeitettyä dekkarimeininkiä jota on kirjoitettu hyllymetreittäin. Jos jokin tässä erottaa, niin ehkä tietty puolivakavuus, jossa ei nyt ihan tosissaan olla, mikä tekee tarinasta jossain määrin hauskan, ainakin niissä hauskoissa kohdissa.

Niin, ja kirja jäi myös kesken, tuollaiset neljänneksen sitä jaksoin lukea, ja luntata lopusta miten tarinassa kävikään. Ei sytytä, tämmöinen - Mikko Rimminen, Kari Hotakainen ja Tuomas Kyrö, siinä on kolmikko joiden kirjojen rinnalla Vares-jutut eivät tunnu oikein miltään.

Elä väljästi

Pekka Pirhosen kirja No Agenda Club - Elä väljästi (Talentum, 2009) meinasi jäädä lukematta, sen verran väljästi kirja lähti liikkeelle, kertomatta paljonkaan siitä mistä on kyse. Mutta parin tusinan sivun jälkeen kirja alkoi tosissaan kiinnostaa, ja kun siihen vähän myöhemmin palasin, tuli se luettua loppuun yhdeltä istumalta.

Mutta mistä kirjassa on kyse? Mukavasta elämästä, ainakin, siitä että oppii olemaan ihminen, omassa elämässään läsnä. Pirhonen kertoo omakohtaisesti koetulla tavalla myös elämänmuutoksesta, siitä miten oravanpyörästä voi lähteä pois, lähtemättä varsinaisesti kuitenkaan minnekään - hän on edelleen samassa työpaikassa, nyt tyytyväisenä kun aiemmin kaikki tuntui enemmän tai vähemmän pakkopullalta.

Se kohta joka koukutti lukemaan kirjan alkaa sivun 13 tienoilta, jossa alkusanat kirjoittanut Christopher Evatt kertoo siitä, miten ihmiset ahdetaan muotteihin jo pienestä pitäen. "Käyttäydy kunnolla, mukaudu. Syö tätä, juo tuota." "Istu hiljaa. Käyttäydy. Opi tämä. Toista tuo. Hanki hyvät arvosanat."

Evatt jatkaa: "Mitä tästä kaikesta seuraa? Meidät on eristetty itsestämme, inspiraatiostamme, ajatuksistamme, tunteistamme... niitä pidetään epäammattimaisina. Jätämme omat arvomme huomiotta. [...] Näytämme ihmisiltä ulospäin, mutta sisällämme on muiden ohjelmoima mikrosiru: elämme muiden määrittelemää elämää."

Meitä kaikkia painaa yhdenmukaisuuden vaatimus. Pirhonen toteaa: "Kutsumme länsimaista kulttuuria individualistiseksi. Katso ympärillesi. Etkö ihmettele, kuinka samalla tavalla olemme päättäneet toteuttaa yksilöllisyyttämme?"

Kirjan ytimessä ovat foorumit, säännöllisesti kokoutuvat ryhmät joissa keskustellaan. Siis keskustellaan, ei puhuta toisten ohi tai esitetä loputtomia PowerPoint-sulkeisia: "Kunkin foorumin toiminta jäsentyy puolivuotiskausiin, joilla on nimetty kattoteema. Kerran kuussa on kahden tunnin aamiaiskokous, jossa on lyhyt, korkeintaan puolen tunnin alustus ennalta sovitusta aiheesta, jota seuraa keskustelu ja johtopäätösten teko ryhmän laajan osaamisen avulla."

Kullakin foorumilla on fasilitaattori, joka kutsuu ryhmän koolle ja vastaa sen toiminnasta. Sanan fasilitaattori suora suomennos on "helpottaja", sillä sanan taustalla on latinan "facilitare", joka tarkoittaa helpoksi tekemistä.

Pirhosella on paljon kiinnostavaa kerrottavaa foorumien toimintatavoista, muun muassa dokumentoinnista. Alussa käytössä oli "muutaman sivun mittainen, tekstimuotoinen yhteenveto keskustelun avainkohdista. Se näytti muistiolta, mutta kielenkäyttö oli rentoa ja heijasteli keskustelun luonnetta." Myöhemmin käyttöön otettiin "oivalluslaput", joihin fasilitaattori pyysi jäseniä kirjaamaan päällimmäisiä oivalluksiaan ja tunteitaan. Sittemmin otettiin käyttöön myös mindmap- ja miellekarttatekniikat.

Foorumit ovat olleet jäsenilleen henkireikä, tapa löytää energiaa ja ehkä nähdä oma elämänsä uudesta näkökulmasta: "Foorumi antaa luvan puhua henkisistäkin asioista, ja löytää linkkejä 'tavallisiiin' tilanteisiin, sekä työssä että kotona."

Mutta en mene tässä sen syvemmälle kirjan sisältöön: sopii lukea - ja miettiä lukemaansa.

Kirjan lopettaa hieno yhteenveto: "Minulle sopii oma kuolemani ja oma elämäni. Minulle sopii tämä hetki ja kaikki, mikä nyt tapahtuu."