Kirjojen vapauttamisesta

Mitä tehdä kirjoille kun ne on luettu eikä niille löydy tilaa omasta kirjahyllystä tai komerosta? Olen vuosien mittaan käynyt kohtalaista kaupankäyntiä divareissa (jostain syytä sana antikvariaatti ei suuhuni istu), vaihtamassa luettuja kirjoja lukemattomiin.

Mutta kaikki kirjat eivät edes vaihdossa kelpaa, esimerkiksi englanninkielisen tieto- ja ammattikirjallisuuden kanssa on hankalaa. Onneksi olen saanut jonkin verran näitäkin kirjoja eteenpäin, muun muassa lahjoittamalla niitä kollegoille (en kovin pahasti painostaen) ja osallistumalla työpaikan kirjakirppiksiin, mikä on oikein mainio idea.

Yllätyksekseni myös huomasin, että kantakirjastoni Myyrmäessä on laittanut esille kirjanvaihtohyllyn, johon voi tuoda omia kirjojaan ja ottaa tarjolla olevista minkä haluaa, ilmaiseksi. Loistava idea joka toivottavasti pysyy käytössä pitempäänkin.

Ja sitten on tietenkin kirjojen ostamisen rajoittaminen, silloinhan hyllyyn kertyy teoksia vähemmän. Niinpä olen pitkästä aikaa ruvennut käyttämään kirjastoa enemmässä määrin, enkä enää osta yhtä paljon kirjoja kuin ennen, mitä nyt joku heräteostos silloin tällöin.

Ammattikirjallisuudelle ei oikeastaan ole vaihtoehtoja, kirjakauppaan on mentävä (useimmiten netissä). Netti on paras vaihtoehto myös tuoreelle englanninkieliselle (tieto)kirjallisuudelle, sitä kun ei kovin suuressa määrin kirjastoista löydy. Lisäksi ostaminen on näppärää ja edullista esimerkiksi jenkkilän tai brittien Amazonista. Kai se on niin, että nettikauppojen vaivattomuus aikoinaan myös rajusti vähensi kirjaston käyttöä.

Mutta kirjastot ovat kyllä varsinainen aarreaitta. Jo aiemmin viittasin sadan kirjan listaan, oleellisiin kaunokirjallisiin teoksiin. Aiemmin laskin että olen lukenut näistä 52, nyt olen jo pidemmällä, lähempänä kuuttakymmentä.

Olen laiska enkä jaksa selata kirjastojen hyllyjä etsimässä teoksia, joten olen ruvennut käyttämään kirjastojen Helmet-järjestelmää isossa määrin. Ei kuin hakusana sisään ja sen jälkeen varaus kiinnostavasta kirjasta. Helmet on tietojärjestelmänä riittävän näppärä, kunhan muutaman pienen alkukommelluksen ohi pääsee. Järjestelmä on saanut aiheesta mainetta ja kunnia, vaikka hiljalleen alkaa tuntua että siinä olisi melkoisesti parannettavaa, tai ainakin potentiaalia vielä parempaan.

Mitä tahansa ei tietenkään saa nopeasti käsiinsä varaamalla. Jotkin kirjat kiinnostavat monia. Esimerkiksi Pekka Herlinin elämänkerrasta "Koneen ruhtinas" on 858 varausta, omani on numero 835. Mutta jaksan odottaa.

Päinvastoinkin voi käydä. Viime viikolla sain kirjastosta kerralla haettavaksi yhdeksän teosta. Niiden lukemisessa meneekin aikaa - nobelisteja, suomalaisia klassikkoja, kirjoja tuolta "sadan listalta". Ja mikä parasta, kun kirjan on lukenut, sen voi rauhassa palauttaa seuraavalle lukijalle.

Ai niin, unohtui vielä mainita kirjojen vapauttaminen, bookcrossing, joka ilmeisesti on "nuoremman sukupolven" suosiossa. Kai tässä on jo myönnettävä, että jotkut ilmiöt eivät itseeni enää tartu, vaikka kirjojen vapautus on ideana mitä fiksuin ja suositeltavin.

Myrskyn silmässä - Kreikka pelastetaan, miten käy EU-valtioiden suvereniteetille?

Tänään maanantaina pörssikurssit ilakoivat siitä, että EU:ssa päästiin yksimielisyyteen Kreikan talouskriisin hoitamisesta. Epävarmuus näyttää hälvenneen. Tosin pelastamistoimet voivat käydä kalliiksi, mutta sitä ei nyt pähkäillä. Esimerkiksi Pohjola Pankin A-osakkeen pörssikurssi on tätä kirjoitettaessa lähes 19 prosentin nousussa, mitä en ymmärrä. Kai markkinat kuitenkin oikeassa ovat...

Olen lueskellut teosta "Valtiontalousoikeus" (Matti Myrsky; Talentum, 2010). Teos käsittelee finanssiasioita otsikkoaan laajemmin, jolloin voisi puhua enemmänkin julkistaloudesta kuin vain valtiontaloudesta (vrt. kuntien ja yliopistojen suhde valtioon). Fokus toki on nimenomaan valtiossa ja sen finanssiasioissa, erityisesti eduskunnan keskeisessä roolissa (verotusoikeus yms.) rakennettaessa valtion talousarviota ja seurantamekanismeja modernin tulosohjauskäytännön mukaisesti.

Kirjoittajan näkökulma on vahvasti oikeusopillinen. Myrsky ei juuri pohdi aihepiiriä esimerkiksi taloustieteen tai valtio-opin näkökulmasta vaan keskittyy siihen, miten finanssikoneisto valtion suvereniteetin ja lainsäädännön näkökulmasta toimii, mukaan lukien EU:n mukanaan tuomat kansallisen päätäntävallan mahdolliset rajoitukset.

EU-näkökulma on luonnollisesti juuri nyt äärimmäisen ajankohtainen, kun komissaari Rehnin johdolla on väläytetty budjettikurin tiukentamista ennestään, eräänlaista "ennakkosensuuria" jossa jäsenvaltioiden budjettisuunnitelmat tulisi etukäteen alistaa EU-käsittelyyn. Tästä voi vielä melkoinen soppa syntyä, eikä varmaa myöskään ole että lopputulos on paras mahdollinen "luokan mallioppilaiden" kannalta (kuten Suomelle).

Kun en ole oikeusoppinut, lienee turha lähteä kirjan sisältöä suuremmin kommentoimaan. On joka tapauksessa ilahduttavaa saada käsiinsä valtiontaloudesta kirjoitettu selkeä ja selväpäinen teos, joka tuo kaltaiselleni maallikolle ymmärrettäväksi niin valtiontalouden toimintamekanismit kuin niihin johtanut historiallinen kehitys. Puhumattakaan siitä että kirja avaa näkymiä myös siihen mihin suuntaan asiat ovat jatkossa menossa.

Valtiontalous on Suomessa suurten haasteiden edessä, eikä Kreikan pelastaminen pitkällä tähtäimellä ole lähelläkään haasteiden vaativinta lajia. Se miten selviämme väestön rakenteen muutoksesta (ikääntyminen) sekä terveydenhuoltosektorin vaatimista suurista kehittämistoimista on haaste ihan kokonaan toisessa suuruusluokassa.

Ei ole ihme (tosin on luonnollisesti harmi) että poliittiset vaikuttajat harvoin näitä isompia kysymyksiä jaksavat pohdiskella, päivänpolitiikan (suhteellisen pienet) trivialiteetit kun "myyvät" paremmin niin lehtien otsikoissa kuin äänestyslipuissa. Mutta valtiontalouden tulee ennen pitkää ongelmansa kohdata ja löytää niihin ratkaisut. Toivoa sopii että Suomi ei joudu Kreikan malliin - ulkoapäin saneltuun kovaan kuurin - joskus tyytymään.

Nokia ja kohtalo

Eilen oli Nokian yhtiökokous. Tapahtumia ruoditaan tänään lehdissä tyyliin "Nokian johtoa grillattiin yhtiökokouksessa". Ja tänä keväänä Nokia on herättänyt spontaaneja keskusteluja siellä täällä, kahvitauoilla ja muutenkin, varsinkin kun säästä ei viitsi alkaa juttelemaan.

Kännykän elinkaari on ohittanut huippunsa, se on selvää. Kännykkä on muuttunut bulkkituotteeksi. Tarkoitan tässä kännykkää sellaisena kuin se aikoinaan nähtiin: mobiilina puhelimena.

Se taas on avoin kysymys, mitä seuraa kännykän, kameran ja tietokoneen yhdistelystä. Näyttää kyllä vahvasti siltä, että Apple on oivaltanut asian iPhonella ja iPadillä, ja muut sen kuin kopioivat. Mitä Nokia on visioinut, ei ole ollut sellaista joka ainakaan itseäni erityisesti kiinnostaisi.

Mutta mitä sitten Nokian pitäisi tehdä? Ilmiselvää on, että Nokian pieni asema Yhdysvalloissa tekee hallaa paitsi imagolle myös kyvylle hyödyntää sikäläistä kekseliäisyyttä ja tuotteliaisuutta.

Kun puhelimet eivät ole suosittuja, ei Nokian "ekosysteemiin" (eli Nokian tuotteiden ja palvelujen ympärille) myöskään ole kiinnostusta panostaa. Ja niinpä Apple, Google ja muut vievät kermat päältä, ja sen kuin lisäävät liikemomenttia toimintaansa.

Onko Nokialle jo liian myöhäistä? Tuskin. Mutta melkoisesti pitää petrata, jotta kiinnostus Nokian tuotteisiin ja palveluihin herää tosissaan.

Nokialla on isona yhtiönä kyky pitkäjänteiseen satsaukseen, mutta onko sillä kykyä pitää kiinni satsauksistaan? Tuntuu siltä, että Nokia kääntää kurssiaan vähän liiankin tiheään eikä strategisista linjauksista tule valmista. Tuuliviirin toimintaa. Ja painolastina on myös kyvyttömyys nähdä, miten käyttäjät suhtautuvat tuotteisiin - juuri se missä Apple on niin hyvä.

Apple hio tuote- ja palvelukonseptejaan sekä niihin liittyviä kumppanuuksia vuosikausia ennen kuin lanseeraa - ja Apple tuo markkinoille valmiin konseptin, jotakin uutta ja erinomaista. Apple on myös valmiiksi miettinyt, miten mennään lanseerauksesta eteenpäin, monen vuoden päähän. Esimerkiksi iPhonen osalta Applen kehuma monen vuoden etumatka kilpailijoihin näyttää pitävän paikkansa, sillä vieläkään markkinoilla ei ole varteenotettavaa kilpailijaa, kolmen vuoden jälkeen.

Tietysti voi ajatella, että Nokia myy 50 euron kännyköitä paljon enemmän kuin Apple 500 euron. Mutta Apple tahkoaa voittoa. Nokia niukin naukin pysyy leivässä.

Miten käy ekotehokkaan tietotekniikan Suomessa?

Pohdiskelin täällä aiemmin ekotehokkaan tietotekniikan mahdollisuuksia Suomessa. Asia on etenemässä hyvään suuntaan, toivottavasti pian päästään tositoimiin.

Islannin tuhkan takia jumituin pari viikkoa sitten Leuveniin, pieneen kaupunkiin Brysselin tuntumassa. Kokouksessa keskusteltiin eurooppalaisten kumppanien ja komission edustajan kanssa yhteisistä tavoitteista, erityisesti poliittisen tason toimenpiteistä tutkimuksen infrastruktuurin kehittämiseksi.

Kolme määriteltyä prioriteettialuetta ovat pilvilaskenta (cloud computing), vihreä tietotekniikka ja avoimuus, sekä näiden rinnalla yhteisenä teemana osaamisen kehittäminen ja jakaminen. Huolimatta kokouksen ajoittaisesta kaaottisesta fiiliksestä - kaikki yrittivät varmistaa jollain tavalla kotimatkansa - tulokset eivät olleet huonoja. Yhteisiä tavoitteita löytyi, jopa jonkinlaista käsitystä eri asioiden kytkennöistä ja prioriteeteista.

Tällä hetkellä työstämme pilvilaskennan teemaa eteenpäin, sekä kartoittamalla kansallisia kehittämistoimia että tunnistamalla mahdollisia yhteishankkeiden teemoja. Englannissa ja Hollannissa (SURF, SURFfoundation, SURFnet jne.) ollaan varsin pitkällä, samoin meillä Suomessa, jossa muun muassa TIVIT Oy:n puitteissa on lähdetty toimiin. Sinänsä aihepiiri ei ole enää uusi, voi hyvin sanoa että siinä ollaan nyt hypekäyrän huipulla, mutta joka tapauksessa tutkimusinfrastruktuurien palveluissa on runsaasti mahdollisuuksia pilvilaskennan hyödyntämisessä.

Seuraavana teemana, jota siis tulemme käsittelemään pilvilaskennan jälkeen, on vihreä tietotekniikka. Vihreys tuntuu ainakin Suomessa hyvin kotoisalta ja tärkeältä aiheelta. Mukavaa kyllä, vihreä tietotekniikka mahdollistaa sekä kustannustehokkuuden - rahan järkevämmän käytön - että ympäristön huomioimisen. Tavoitteeksi on mahdollista asettaa jopa nollahiilijalanjälki, mikä tietysti on äärimmäisen haastavaa, mutta haasteistahan tuloksia syntyy.

Oma käsitykseni on, että vihreys - EU:ssa käytetään usein termiä "low-carbon economy" - on laajasti hyväksytty teema, mutta paljon harvemmin osataan sanoa mitä se käytännössä tarkoittaa.

Meillä Suomessa on nyt tarjolla konsepti, jossa voidaan pyrkiä uusiutuvia luonnonvaroja hyödyntävään (energia, rakentamiskustannukset jne.) ja samalla äärimmäisen kustannustehokkaaseen toimintamalliin. Kun otetaan vielä huomioon pohjoisen ilmastomme luontaiset edut, erityisesti ilma- ja vesijäähdytyksen lähes ilmaisen kapasiteetin, voidaan puhua todellisista menestystarinan aineksista.

Päätellen siitä, millä kiinnostuksella jo tehtyyn suomalaiseen valmistelutyöhön muissa EU-maissa ja komission puolella suhtaudutaan, lähtökohdat ovat kerrassaan erinomaiset. Vaikein asia on tietysti edessä, lupausten lunastaminen, mutta kun liikkeellä ollaan näin positiivisella asialla (säästetään luontoa JA rahaa), eiköhän tästä hyvä tule.

Loppukommentti: Kuten yllä olevasta näkyy, olen positiivinen EU:n suhteen, toisin kuin eräät muut kommentaattorit.

Loppukommentti 2: Aihepiirin haastavuuteen kytkeytyy digitaalisen tiedon räjähdysmäinen kasvu, mistä Yle uutisoi tänään otsikolla Digitaalinen universumi on pian 32 000 miljardia gigatavua.

Sananvapauden päivä

Nyt maanantaina 3. toukokuuta on sanavapauden päivä: "Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokous julisti toukokuun 3. päivän kansainväliseksi lehdistönvapauden päiväksi vuonna 1993."

Suomessa asiat ovat hyvin, yleisesti ottaen, verrattuna useimpiin muihin maihin. Press Freedom Index laittaa Suomen jaetulle ykköstilalle Tanskan, Irlannin, Norjan ja Ruotsin kanssa. Häntäpäässä (sijoille 171-175) ovat Myanmar, Iran, Turkmenistan, Pohjois-Korea ja Eritrea.

* * *

Olen lueskellun hieman yli puoleenväliin Pekka Vartiaisen teosta "Länsimaisen kirjallisuuden historia" (BTJ-kustannus, 2009. 912 sivua). Teosta on kehuttu eikä syyttä, se avaa lukijalle näkökulman kirjallisuuden monipolviseen historiaan, keskittyen länsimaihin mutta jossain määrin kommentoiden myös laajempaa kirjallisuuden kulttuurihistoriaa.

Kirjallisuuden klassikot asettuvat teoksessa historialliseen kehykseensä ja oman aikakautensa kontekstiin - toki jotkin kirjailijat ja kirjat "löydettiin" vasta myöhemmin, minkä Vartiainen myös hyvin ymmärtää kuvata, esimerkkinä muun muassa Emily Dickinson. Ja luonnollisesti myöhempi aikakausi tuo kaikkeen kirjallisuuteen oman näkökulmansa, joskus hyvin erilaisen kuin aikalaisilla. Tosin yllättävän paljon kirjallisuudesta on aikakauteen sitomatonta ja ajatonta, vuosituhansien kuilun ylittävää.

Kuten sanottu, olen lukenut Vartiaisen kirjaa vasta reilut puolet, mutta jo tämä antaa perspektiiviä kirjallisuuden laajempaan ymmärtämiseen. Toki kouluissa ja lukioissa käydään kirjallisuuden perusasioita läpi, mutta syvällistä kokonaiskuvaa tästä opetuksesta ei itselleni jäänyt, erittäin hyvistä opettajista huolimatta. Tässäkin mielessä Vartiaisen teos ansaitsee kunniamaininnan.

Jotain puutteita teoksessa jo nyt on havaittavissa. Käsiteltävä kirjallisuus päättyy suunnilleen toisen maailmansodan tienoille, vaikka lukija suuresti toivoo käsiteltävän kirjallisuuden kaaren jatkuvan 1900-luvun loppuun saakka. Vartiainen ei myöskään tuo esille teoksensa metodiikkaa ja sen suhdetta muuhun kirjallisuuden tutkimukseen. Lukija voi päätellä joitain lähtökohtia tekstin perusteella, mutta olisi hyvä jos Vartiainen itse pohtisi lähtökohtiaan. Lisäksi aika ajoin tuntuu siltä, että teos vaihtaa näkökulmaa kesken kaiken. Tämä voi johtua tämän tyyppisen teoksen taustalla olevasta pitkästä kirjoittamisen aikajaksosta, jossa ajatuksen kaari ehtii huomattavasti kypsyä ja muuttua kirjoitusprosessin kuluessa.

Lisäksi - ikävä kyllä - teoksessa on jäljellä joitakin oikoluvulla helposti korjattavia virheitä, esimerkiksi kahteen kertaan toistettuja lauseita, mikä osoittaa teoksen viimeistelyn jääneen jossain määrin kesken. Toki tämä ei ole ollenkaan epätavallista näinä aikoina.

* * *

Vartiaisen ohella olen viime aikoina lukenut - teos vaatii viikkokausien perehtymistä - sekä klassikkoja että tuoreempaa kirjallisuutta.

Mielenkiintoinen tuttavuus oli Mark Twainin suomennettu kirjoituskokoelma "Kaksipiippuinen juttu". Teoksen lopussa on novelli "Salaperäinen vieras" (engl. "The Mysterious Stranger"), jossa kirjoittaja pohtii ihmisten ja maailman "elämänpolkuja", mahdollisia tulevia maailmoja, ja sitä mitä merkitsisi jos voisi muuttaa historiaa, saada asiat tapahtumaan toisella tapaa. Novelli on kirjoitettu 1916, ja se tuo hätkähdyttävällä tavalla mieleen kvanttiteorian monimaailmatulkinnan.

Kosmologista monimaailmahypoteesia käsitteli 3.4.2010 New Scientist artikkelissa "A measure for the multiverse", ehdottaen että viimein on keksitty keino todentaa monien rinnakkaisten maailmankaikkeuksien olemassaolo. Tosin artikkeli on hyvin spekulatiivinen ja viittaa hyvin monimutkaisiin kosmologisiin teorioihin joiden laskelmat ovat hypoteettisia.

Monimaailma-teemaa käsitteli omaperäiseen tapaan Ian McDonald vuonna 2008 ilmestyneessä romaanissa Brasyl, jossa monimaailmahypoteesi saa hätkähdyttävän äärimmäisen pitkälle kehittyneeseen kvanttitietokoneeseen viittaavan tulkinnan.

* * *

Monimaailmatulkinta saa miettimään potentiaalisia toisia maailmankaikkeuksia joissa asiat ovat hiukan eri tavalla kuin meillä. Mitä olisikaan voinut olla seurauksena (ja ehkä toisessa maailmankaikkeudessa olikin), jos pieni ratkaiseva yksityiskohta olisi tapahtunut toisin. Mitä olisi vaadittu sille, että Suomi olisi sananvapaustilastossa hännänhuippuna ja Eritrea ykkösenä? Ei välttämättä kovinkaan paljon. Ja tämä ajatus saa pohtimaan, mitkä tällä hetkellä tapahtuvat asiat ovat niitä joiden tuloksesta riippuen maailma voi muuttua hyvin monella eri tavalla.