Tiina Pystynen: Jos lintu ei laula sinulle, laula sinä linnulle

Mitä tästä Tiina Pystysen kirjasta pitäisi - tai voisi sanoa? Rujoa, paljastavaa, pistävää - ja kertakaikkisen upeaa, niin kai tästä pitäisi sanoa: Jos lintu ei laula sinulle, laula sinä linnulle (WSOY, 2013; ISBN 978-951-0-39942-2).



Sarjakuvakirjaksi tätä voisi sanoa, mutta oikeastaan kyse on piirroksista joiden yhteydessä on tekstiä, kukin piirros on ikään kuin aforistinen mietelmä tai tuokiokuva eämästä. Pystynen kommentoi ikääntymistä, parisuhdetta, rakkautta. Ja naisnäkökulma on vahva, mutta kyllä tämä miehenkin luettavaksi sopii.

Jim Thompson: Lumienkelit

Jim Thompson on kirjoittanut kovaotteisen Lappiin sijoittuvan jännärin, joka jotenkin kummallisella tavalla sai suomalaisen elämänmenon tuntumaan jenkkiläiseltä eksotiikalta: Lumienkelit (Johnny Kniga, 2010; suom. Tarja Lipponen; ISBN 978-951-0-36697-4).



Teos oli saanut Helmetissä neljä tähteä (kaksi arviointia), mikä on vähän yläkanttiin mielestäni, vaikka ei tämä kirja huonosti kirjoitettu ole.

Jim Thompson aluksi hämmensi kirjailijanimenä, sillä olen lukenut kaksi Thompsonin kirjaa, ja ne eivät kyllä ole sinne päinkään mistä tämä jännäri kertoo. Ja eri kirjailija tässä on kyseessä, Suomessa asuva ja Suomeen tapahtumansa sijoittava.

Jännärin päähenkilö on poliisi Kari Vaara, joka Kittilän tienoilla joutuu selvittelemään väkivaltarikosta, jossa johtolangat alkavat vähä vähältä viitata Vaaran omaan henkilöhistoriaan. Melko rutiininomainen kirja tämä on, mutta parhaimmillaan Thompson kirjoittaa oikein vetävästi.

Se millainen kuva suomalaisesta alkoholinkäytöstä ja kaamosmasennuksesta sekä taipumuksesta mielisairauksiin tässä kirjassa esitetään ei ole erityisen houkuttelevaa Suomi-eksotiikkaa, mutta oma kiero kiehtovuutensa varmaan on tässäkin.

Monessa kohdin Thompson tuntuu oivaltaneen yhtä ja toista meistä suomalaisista, mutta samalla jotenkin hän on jäänyt ulkopuolelle tästä kulttuuristamme. Ei tässä Suomesta puhuta vaan jonkinlaisesta amerikkalaishenkisestä tulkinnasta siitä mitä suomalaisuus voisi olla, vähän samaan tapaan kuin joku kirjoittaisi jännäriä "Amerikan syvän etelän" asukkaista.

Gail Carriger: Soulless - the manga. 2

Luulen lukeneeni tämän sarjakuvakirjasarjan ensimmäisen osan, mutta mitään merkintää en siitä löytänyt. Joka tapauksessa Gail Carrigerin romaanien sarjakuvasovituksen tehnyt Rem on onnistunut urakassaan varsin hyvin: Soulless - the manga. 2 (Orbit, 2012; ISBN 978-0-316-18206-5).



Kirjassa liikutaan fantasiamaailmassa jossa ihmissudet ja vampyyrit elävät omissa piireissään, pyrkien jonkinlaiseen keskinäiseen tasapainoon, ja sitten on tietenkin sarjakuvan päähenkilö Alexia Tarabotti, jolla on kyky tehdä näistä kuolemattomista olennoista kuolevaisia.



Piirrosjälki oli paikoitellen vähän kulmikasta, mutta yleisesti ottaen ihan kohtuullista, ja mukavasti tämä steampunk-henkisyyttäkin sisältävä tarina rullaa eteenpäin. Kirjassa liikutaan Lontoon ja Skotlannin välissä, 1800-luvun vaihtoehtoisessa historiassa. Ilmalaiva ja yhtä ja toista mielenkiintoista tekniikkaa on keksitty, mutta samalla ollaan selvästi fantasiamaailmassa.

Saa nyt nähdä tuleeko näitä sarjakuvakirjoja luettua eteenpäin. Melkoisen jännittävään kohtaan kirja kyllä päättyi, tässä selvästi pedataan jatko-osalle menekkiä.

Taylor Stevens: Soluttautuja

Taylor Stevens esikoisromaani jyrähti käyntiin kuin Robert Ludlumin kirjoittamat Bourne-jännärit, ja romaanin sankarittaressa on jotain yhtä lailla kieron viehättävää kuin Stieg Larssonin Millenium-trilogian Lisbeth Salanderissa: Soluttautuja (WSOY, 2012; suom. Ulla Selkälä; ISBN 978-951-0-38969-0).



Teoksen kirjoittajasta kerrotaan seuraavasti:

Taylor Stevens syntyi Children of God -nimiseen, Kalifornian hippiyhteisöltä vaikutteita saaneeseen apokalyptiseen lahkoon. Hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa eristettyä, liikkuvaa elämää liki kahdessakymmenessä maassa. Lahkon johtaja kielsi lähes kaiken kirjallisuuden lukemisen; koulun sijaan Stevens kerjäsi kaduilla ja 12-vuotiaana hänet ”vieroitettiin” vanhemmistaan. Vietettyään neljä vuotta Afrikassa hän alkoi suunnitella karkaamista perheensä kanssa. Nykyään hän asuu lastensa kanssa Dallasissa ja ihailee Robert Ludlumin jännäreitä. Stevensin sankarittareen on ujuttautunut osa kirjailijan omista hylätyksi tulemisen ja kodittomuuden tunteista.

Ja otetaan tähän vielä esittely kirjan tarinasta:

Hänen nimensä on Vanessa, mutta kutsumme häntä Michaeliksi. Hän näyttää upealta ja puhuu meidät ympäri 22 kielellä. Hän on häpeämätön ja kostonhimoinen, eikä hän pelkää lahjontaa, kiskontaa eikä väkivaltaa. Hänen käsissään olevat arvet eivät kieli itsetuhosta vaan halusta jäädä henkiin. Hän on soluttautumisen mestari ja paras lajissaan tulkitsemaan näkymätöntä tietoa ja poliittisia hierarkioita. Tehtävä, jonka myötä Michaeliin tutustumme, vie hänet lapsuutensa maisemiin Afrikkaan, Kameruniin ja Päiväntasaajan Guineaan etsimään öljypohatta Richard Burbankin adoptiotytärtä Emilyä.

Teos on nopealukuinen jännäri, eikä pyri muuta olemaankaan, mutta sellaisena täytyy kyllä kiittää Stevensin taitoa, varsinkin kun tämä romaani oli hänen esikoisteoksensa. Kuvaus Afrikan todellisuudesta tuntui henkilökohtaisesti koetulta, vaikkakin jännärin juonenkulun tarpeisiin viritetyltä.

Jatkoakin tässä romaanisarjassa on, mutta pakko on hengähtää, ei tämmöistä menoa jaksa yhtä mittaa kovin pitkään.

Emma Garcia: Never google heartbreak

Että tämmöinenkin tarttui kirjastosta mukaan, sitä täytyy ihmetellä, mutta varmasti Emma Garcian hömppäromaanille lukijoitakin piisaa: Never google heartbreak (Hodder, 2013; ISBN 978-1-444-74149-0).



Olisiko kirjan lainaamiseen ollut syynä se, etten aiemmin ole nähnyt google-sanaa käytettävän verbinä romaanin nimessä?

Mistään nörttitarinasta tässä ei ole kyse, vaan chick lit -tyylisestä tarinasta, jossa häitä suunnitteleva nainen saa kuulla avopuolisoltaan, ettei tämä ole vieläkään valmis sitoutumaan, ja päättää vihaistuksissaan näyttää miehelle muuttamalla omaan kämppään.

No, sotkujahan tässä on luvassa yllin kyllin, eikä sitä voi kieltää etteikö päähenkilö saisi elämäänsä solmuun oikein kunnolla ja vieläpä kohtalaisen riemastuttavalla tavalla. Mutta en tätä hömppää jaksanut lukea muutamaa kymmentä sivua enempää, ja tietenkin lunttasin tarinan lopun romaanin lopusta. Jep, niinpä.