Dean Koontz: Odd Thomas - kuolleiden kasino

Luin Dean Koontzin romaanisarjan toisen osan heti ensimmäisen osan perään, ja alan jo olla vähän sekaisin siitä mitä missäkin kirjassa tapahtuu: Odd Thomas - kuolleiden kasino (Gummerus, 2008; suom. Kari Salminen; ISBN 978-952-459-873-6).



Aikamoiseen pyöritykseen Koontz sankarinsa tässä kirjassa laittaa. Sarjan ensimmäisessä romaanissa Oddin tyttöystävä Stormy kuoli ammuskelussa kauppakeskuksessa, mutta Koontz ei hiljennä tahtia vähääkään vaan tuntuu tässä romaanissa vain lisäävän kierroksia. Mustaa huumoria riitää, kun Koontz kirjoittaa tätä minä-muodossa kerrottua kauhufantasiatarinaa.

Oddin lapsuudenystävä, pyörätuoliin sidottu Danny kaapataan kotoaan, ja Odd lähtee jäljittämään kaappaajia. Käy ilmi, että tieto Oddin kyvyistä on kantautunut okkultismista kiinnostuneen erikoislaatuisen sadistin korviin, joka on päättänyt sekä testata Oddin kykyjä että käyttää tätä hyväkseen omien päämääriensä saavuttamiseen.

Tässä kirjassa oli suoraviivaisemman toiminnan fiilis kuin sarjan ensimmäisessä romaanissa, mikä kieltämättä teki lukemisesta sujuvaa, mutta toisaalta itse nautin Koontzin tarinaan liittämistä sivupoluista, tarinoinnista aiheesta ja aiheen vierestä, sekä siitä huumorista jota Koontz on Odd-hahmoon ladannut, hyödyntäen Oddin jokseenkin vinoa näkökulmaa ihmisten normaaliin arkeen ja todellisuuteen.

Neil Gaiman: The Sandman, Volume 10 - The wake

Neil Gaimanin kirjoittama kymmenes Sandman-sarjakuvakirja jatkoi siitä mihin yhdeksäs päätyi, unien herran Morpheuksen kuolemasta. Tässä pidetään eräänlaista muistojuhlaa kuolleelle, ja samalla uusi unien herra on ottamassa rooliaan haltuunsa: The Sandman, Volume 10 - The wake (DC Comics, 2012; ISBN 978-1-4012-3754-7).



Olisi luultavasti ollut vaikeaa lukea tätä teosta, jos ei tietäisi mitä aiemmin on tapahtunut, mutta kun yhdeksäs osa oli tuoreessa muistissa tuntui luontevalta seurata tarinan jatkoa. Piirrosasultaan tämä Sandman-kirja oli oikein mainio.

Ja vaikka välillä näissä Sandman-kirjoissa tuntuu olevan vähän itsetarkoituksellista sisäänlämpiävää pohdiskelua, tähän kirjaan mahtui myös muuta, laajemmasta näkökulmasta pohdintaa ihmisenä olemisen keskeisimmistä kysymyksistä: mikä meistä tekee ihmisiä?

Tytti Heikkinen: Moulin extra beauté - viettelevä maailma, runokirja täynnä kauneutta, vastustamatonta

Tytti Heikkinen on tehnyt teoksen, josta on vähän vaikea sanoa, onko tämä runoutta, mutta runoilija tässä teoksen tekijänä ainakin on ollut: Moulin extra beauté - viettelevä maailma, runokirja täynnä kauneutta, vastustamatonta (Poesia, 2012; ISBN 978-952-5954-67-8).



Teos hyödyntää naistenlehtien estetiikkaa ja mainosten kuvakieltä kerronnassaan, ja vaikka nimellisesti tässä ei ehkä ollakaan mainoksia (ja naistenlehtiä) kohtaan avoimen kriittisiä, lopputulos aiheutti vilunväreitä ja suorastaan pahoinvointia. Tehokas pakkaus vieroittamaan tai vähintäänkin pitämään etäisyyttä mainostajien tuotoksiin. (Näistenlehtien varsinaista sisältöä ja mainoksia kun ei juuri voi erottaa toisistaan.)



Jep, kyllä tätä varmaankin runoteokseksi voi sanoa, ja melkoinen annos tätä "runoutta" kirjassa onkin, ja sen suurimpana ansiona voin ehkä pitää sitä että en kerta kaikkiaan pystynyt lukemaan teosta muutamaa sivua enempää, tuli paha olo, eikä paha olo johtunut tästä teoksesta vaan siitä todellisuudesta jota tämä teos peilaa.

Dean Koontz: Odd Thomas - hiljaisten kaupunki

Jatkoin Dean Koontzin Odd Thomas -kirjojen lukemista sarjan ensimmäisellä romaanilla, joka osoittautui epätasaiseksi mutta lopulta ihan mukiinmeneväksi kauhujännäriksi: Odd Thomas - hiljaisten kaupunki (Gummerus, 2007; suom. Kari Salminen; ISBN 978-952-459-774-6).



Helmet-järjestelmässä joku oli antanut romaanille viisi tähteä, mutta en kyllä tämmöistä olisi valmis tekemään, kolme tai neljä tähteä olisi oikeampi.

Odd-romaanissa oli mielenkiintoinen kehyskertomus. Oddin kirjailijatuttava oli saanut Oddin innostumaan kertomaan seikkailuistaan kirjoittamalla niistä, ja samalla antanut ohjeita kerrontatekniikassa. Tästä syystä Odd ilmoitti käyttävänsä epäluotettavan kertojan tekniikkaa, muun muassa piilottamalla asioiden tapahtumajärjestystä lukijalta.

Tämä oli yksi vähän keinotekoiselta tuntuvista tarinan kertomisen tavoista tässä romaanissa. Puolivälissä teosta olin jo valmis jättämään leikin sikseen, koska kuvittelin jo tietäväni mitä tulevan pitää. Luin kuitenkin eteenpäin, ja olihan tarinassa useampikin yllätys tiedossa.

Tarina on sinänsä mielenkiintoinen muun muassa tuon vihjeenä lukijalle kerrotun epäluotettavuuden ansiosta. Sellaistakin tulkintaa kerronnasta voi ajatella, että Odd näkee harhoja ja että tästä johtuen tarinan yliluonnolliset elementit ovat vain Oddin päänsisäisiä tapahtumia. Mutta toisaalta Koontz lomittaa todelliselta tuntuvaa ja keksityltä vaikuttavaa melko näppärällä tavalla toisiinsa, niin että lukija ei tiedä mitä tarinasta aina ajatella.

Mitä romaanista voisi kertoa paljastamatta liikaa? No, ehkä sen, että tapahtumapaikkana on Pico Mundon pikkukaupunkin Kaliforniassa, jossa Odd asuu autotallin yläkerrassa ja työskentelee pikaruokalan kokkina. Hänellä on kyky nähdä kuolleita ihmisiä, ja nyt näyttää siltä että joku tai jotkut juonivat kertakaikkisen kamalia pikkukaupungissa.

Oddin perhetausta on aikamoisen hirvittävä, sekä hänen äitinsä että isänsä sopisivat kauhugalleriaan. Kieltämättä on Koontzilta aika taitava suoritus tasapainoitella näiden inhotuksen väreitä tarjoavien elementtien ja tarinaa keventävien arkipäivän kommelluksien välimaastossa.

Tarinaa kertova Odd luo lukijaan varsin läheisen suhteen, ja kun sitten käy ilmi millaista Oddin elämä on lapsuudessa ollut, lukija pakostakin kokee myötätuntoa tätä vastentahtoista sankaria kohtaan. Ja epäilemättä Odd ei ihan täysijärkinen ole, joten lukijan tehtävänä on pohtia missä määrin tämän kaltaisen tarinan totuuteen voi ylipäänsä luottaa. Mielenkiintoinen lähestymiskulma jännärin rakentamiseen.

Dean Koontz: Odd Interlude

Dean Koontz kertoo Odd Thomasin seikkailuista pienessä sivupolussa varsinaisten Odd-romaanien rinnalla: Odd Interlude (Bantam Books, 2013; ISBN 978-0-345-53659-4).



Koontzin tapa kertoa Oddin tarinoita on mukavan jutustelevaa. Näin alkaa tämä teos, kautta rantain mutta hiljalleen kohti varsinaista aihetta liikkuen:

They say that every road leads home if you care to go there. I long for home, for the town of Pico Mundo and the desert in which it blooms, but the roads that I take seem to lead me to one hell after another.

In the front passenger seat of the Mercedes, through the side window, I watch the stars, which appear to be fixed but in fact are ever moving and perpetually receding. They seem eternal, but they are only suns that will burn out one day.

...

I wasn't born to kill. Like all of us, I was born for joy. This broken world, however, breaks most of us, grinding relentlessly on its metaled tracks.

Tässä tarinassa Oddilla on matkakumppanina Annamaria, raskaana oleva nainen jolla tuntuu olevan jopa enemmän salaisuuksia kuin Oddilla, ja erityisen kehittynyt taito pitää salaisuudet omana tietonaan. Näin Koontz kirjoittaa dialogia:

As we reach the foot of the ramp and halt at a stop sign, I say, "You feel it, too?"

"I'm not gifted as you are, odd one. I don't feel such things. But I know."

"What do you know?"

"What I need to know."

"Which is?"

"Which is what is."

"And what is this what-is that you know?"

She smiles. "I know what matters, how it all works, and why."

The smile suggests she enjoys tweaking me by being enigmatic - although there is no meanness in her teasing.

I don't believe there is any deception in her, either. I am convinced she always speaks the truth. And she does not, as it might seem, talk in code. She speaks the truth profoundly but perhaps as poets speak it: obliquely, employing paradox, symbols, metaphors.

Sen verran hyvin kirjoitettu tämä lyhyt kertomus oli, että lainasin saman tien kirjastosta kaksi muuta Odd Thomasista kertovaa kirjaa.