Michael Frye: Digital landscape photography - in the footsteps of Ansel Adams and the great masters

Michael Fryen kirja tuli lainattua kirjastosta sen otsikossa olevan Ansel Adams -maininnan takia. Ja ihan pätevä tämä teos on, eivätkä siitä löytyvät maisemavalokuvat ollenkaan huonoja olleet: Digital landscape photography - in the footsteps of Ansel Adams and the great masters (Ilex, 2009; ISBN 978-1-905814-75-6).



Ja vaikka tällä 160-sivuisella teoksella on ikää jo kolme-neljä vuotta, ei se kauheasti vanhentuneelta tuntunut, vaikka digikameroiden iässä kolme-neljä vuotta on jo melkein iäisyys.



Kirja johdattelee niin digivalokuvauksen perusasioihin kuin edistyneempiinkin aihepiireihin, ja ihan kohtalaisen pätevästi Frye urakasta selviää.

Mutta silti, ehkä jonkinlainen pettymys tämä kirja oli, johtuisiko sitten siitä että Ansel Adams nyt vain oli ainutlaatuinen, ja vaikka hänen jalanjäljissään kulkisi, tulos ei todennäköisesti ole samaa luokkaa.

Patrick McDonnell: Kamut - Toivoa täynnä

Patrick McDonnellin kirja sai hyvälle mielelle, niin minut kuin lapsetkin: Kamut - Toivoa täynnä (Egmont, 1999; suom. Asko Alanen; ISBN 951-876-689-4). Kirjan kannessa on teksti Sunnuntaisarjat 4.



Sarjakuvastrippien huumori on joskus hyvinkin hienovaraista, miettimään kannustavaa, toisinaan taas roisia ja päällekäyvää, mutta mikäs tässä on tätä kirjaa lukiessa.



Kissan ja koiran ystävyys, ja ajoittainen kilpasilla olo, on hykerryttävää, juuri sellaista arkipäivän näyttämistä uudessa valossa joka saa hyvälle mielelle.

Sivuja teoksessa on 62, eli nopeastikin tämän saa luettua, mutta parhaimmillaan kirja on pieninä annoksina silloin tällöin annosteltuna, jos vain malttaa siihen tyytyä.

Meg Cabot: Insatiable

Meg Cabot yhdistää chick lit -kirjallisuuden paranormaalien ilmiöiden maailmaan. Vampyyrejä tässä metsästetään, saippuaoopperan kulisseissa: Insatiable (Harper Voyager, 2012; ISBN 978-0-00-746212-4). Jatko-osakin ilmeisesti on juuri ilmestynyt.



Cabot kertoo tv:n saippuasarjan kirjoittajasta Meena Harperista, jolla on erikoinen kyky: hän tietää tapaamistaan ihmisistä, milloin nämä tulevat kuolemaan. Kuten arvata saattaa, tämä erikoinen kyky toimii tarinan osasia toisiinsa kytkevänä elementtinä.

Meenan töissä tapahtuu kummia. Meena sivuutetaan urakierrossa, ja samalla tv-yhtiön johtoporras päättää, että saippuasarjaan tarvitaan niin sanotusti uutta verta. Juoneen tuodaan uusi elementti: vampyyrihahmo, johon sarjan tähti ihastuu.

No, samaan aikaan - miten tässä näin mukavasti käykään - Meena tutustuu kiehtovaan Lucien Antonescuun, jonka kanssa tulevaisuus näyttää lupaavalta, sillä Antonescu ei näyttäisi olevan kuolemassa vähään aikaan. Eikä olekaan, sillä Antonescu on jo kuollut, ja hän sattuu vielä olemaan vampyyreitä hallitseva prinssi, pimeyden ruhtinas.

Dracula-tarinaa tässä siis kerrotaan uusiksi, ja aika ajoin tarina käy hyvinkin kovilla kierroksilla. Teoksessa on 451 sivua, enkä jaksanut kaikkia niistä lukea, mutta melko hauskasti Cabot kyllä tarinaansa pyörittää, lajityypin puitteissa.

Ja onko lajityyppi sitten chick lit vai vampyyritarinat, sitä on vaikea sanoa, vähän kumpaakin tässä on, eikä kokonaisuus nyt ihan mahdoton epäsikiö ole. Hömppäkirjallisuutta, mutta ei hassummin kirjoitettu.

Adam Baker: Juggernaut

Adam Baker kirjoittaa vaihtoehtoista historiaa maailmalle, vuoden 2005 tietämissä Irakin maisemissa. Mukana on sotilaita, salaisia bioaseprojekteja ja verenhimoisia zombeja, ja soppahan tästä syntyy: Juggernaut (Hodder &​ Stoughton, 2012; ISBN 978-1-444-70907-0).



Kirjan päähenkilönä on muutamasta kovaonnisesta freelance-palkkasoturista koostuva ryhmä, jota vetää Lucy, entinen armeijan erityisyksikön sotilas. Naisnäkökulmaa siis on, mutta enemmänkin tämä on perinteistä seikkailukirjallisuutta, jossa etsitään aarretta keskellä sotatoimia ja suurvaltojen tiedusteluoperaatioita.

Teoksessa on 403 sivua, ja vähän reilut puolet tästä jaksoin lukea, hyppien pitkiäkin pätkiä yli. Ei Baker huonosti kirjoita, mutta tämän tyyppistä tarinaa on vain niin paljon että lopulta kirja ei jaksanut kiinnostaa.

Entä miten loppujen lopuksi käykään? Alussa tavanomainen "etsitään Saddamin kulta-aarre" -tarina muuttuu vähän kerrallaan kauhuelokuvista tutuksi taisteluksi sitkeitä ja ihmislihaa himoavia zombeja vastaan, ja samalla käy ilmi paljastuksia siitä millaisia bioaseita suurvaltojen salaisissa laboratorioissa on kehitelty. Ja kun tarina on lopussa, ei maapallolla juuri ole elämää, siinä muodossa kuin sen tunnemme.

Veikko Neuvonen: Suomen Lapin lumous

Veikko Neuvonen on toimittanut kirjan Lapista. Teos kuvaa sekä Lapin matkailun historiaa että toimii eräänlaisena matkailumainoksena: Suomen Lapin lumous = The lure of Finnish Lapland (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-6888-9). Tekstit on kääntänyt englanniksi Malcolm Hicks. Sivuja teoksessa on 174, ja se on melko isokokoinen.



Kirjassa on paljon hienoja valokuvia Lapista, niin revontulista kuin ruskasta kuin hangista. Eräänlaista Lappi-kliseiden läpikäyntiä siis, mutta ei kuitenkaan aivan, sillä tekstissä on tutkimuksellistakin otetta, ja teoksessa pohditaan Lappia niin eläimistön ja kasviston kuin matkailun ja retkeilynkin näkökulmasta.

Ja vaikka moni valokuvista oli tutun oloinen, oli mukana myös sellaisia valokuvia, jotka pysäyttivät katsomaan. Tavanomaisen maisema- ja luontokuvituksen lisäksi mukana oli valokuvia, joiden yhteydessä voi puhua myös valokuvataiteesta.



Voisihan sitä Lapissa taas joskus käydäkin, ja matkailukeskusten ulkopuolella. Kesäkuun alku kuulostaa kiinnostavalta, se aika jolloin lumi on viimeisillään mutta hyttysistä ja muista pikkusiivekkäistä ei vielä ole isosti harmia. Tosin tämä kesä taitaa olla kyllä tässä suhteessa melkoisen poikkeuksellinen.